sunnuntai 30. syyskuuta 2018

Gabrielle-Suzanne Barbot de Villeneuve: Beauty and the Beast (Hanna)


Gabrielle-Suzanne Barbot de Villeneuve: Beauty and the Beast
Harper Collins 2017
201 sivua
Käännös ranskasta englanniksi: J.R. Planché (1858)
Kuvitus: Minalima
Alkuteos: La Belle et la Bête


Kaunotar ja hirviö on aina ollut suosikkisatuni, mutta olen joutunut myöntämään itselleni, että pääasiassa tietouteni perustuu lyhyille satupätkille sekä ennen kaikkea Disneyn oivalliselle piirroselokuvalle, johon samaistun edelleen – enkä vähiten Bellen innokkaan kirjallisuusharrastuksen vuoksi. Päätin kuitenkin siis lopulta tutustua alkuperäiseen satuun, mikä – monille kenties yllätyksenä – ei olekaan vanhojen tuttujen Grimmin veljesten kirjaama kertomus, vaan ranskalaisen Gabrielle-Suzanne Barbot de Villeneuven teos.

Tarina on tuttu. Kaunotar elää hellän isänsä, rakastavien veljiensä ja kateellisten siskojensa kanssa. Isä on alamäessä oleva liikemies, joka lähtee liikematkalle toivoen kääntävänsä bisnesten kelkan. Hän lupaa tuoda tyttärilleen tuliaisia, ja realistinen ja kiltti Kaunotar ei pyydä muuta kuin ruusun. Epäonnisen reissun paluumatkalla isä törmää sattumalta metsässä vanhaan linnaan, jonne käy lämmittelemään. Lähtiessään hän on nappaamaisillaan puutarhasta Kaunottarelle ruusun, kun paikalle saapuu Hirviö. Tämä määrää ruusuvarkaudesta rangaistukseksi kuoleman – tai vastaavasti mies voi tuoda jonkun tyttäristään sijalleen.

Kellekään ei ole yllätys, että tyttäristä juuri Kaunotar uhrautuu isänsä puolesta, mutta linnassa hänet otetaankin ilotulituksin vastaan. Kaunottaren ja Hirviön lisäksi linnassa ei ole muita – vain apinalakeijoita sekä upeita huoneita ja jopa teatteri. Lisäksi Kaunotar näkee öisin unissaan komean prinssin, johon rakastuu. Olot ovat kaikin puolin hyvät, mitä nyt Hirviön toistuvat kosinnat vaivaannuttavat. Lopulta Kaunotar uhraa onnensa Hirviön puolesta ja Hirviö muuttuu Kaunottaren unten prinssiksi. Paikalle saapuvat kuningataräiti sekä hhaltija, jotka paljastavat koko totuuden, mihin kuluukin puolet teoksesta. Monologista selviää hyvän ja pahan haltijan taisto sekä se, että Kaunotar onkin naapurikuningaskunnan prinsessa.

Kaunotar ja hirviö on todella aikansa kuva. Se kertoo tarinaa hyveellisestä naisesta, joka uhrautuu, on kiltti ja kaunis: eräänlainen ihannenainen, ja tämän mallin mainingit vainoavat nuoria naisia tänäkin päivänä. Kertomuksen aikaa kuvaa myös se, että Kaunotar ei varsinaisesti rakasta Hirviötä mutta valitsee tämän oikeudentunnosta. Kaiken huippu on, että Hirviö osoittaa masennuksen merkkejä aina, kun Kaunotar ei suostu kosintoihin ja syyttää alakuloisena tätä siitä, että tämä haluaa lähteä pois. Kuka nyt ei rakastuisi masentuneeseen, epätoivoiseen ja takertuvaan mieheen, joka ei ymmärrä sanaa ”ei”. Toisaalta Kaunotar itse rakastuu unihahmoon, minkä voi nykyaikana tulkita vertauskuvaksi Kaunottaren yksinäisyydestä eikä ole ihan terveen järjen merkki, mutta ei nyt rikota sadun lumousta realismilla.

Romaanin englanninkielestä huomaa myös, että teoksesta on jo aika jättänyt. Lauserakenteet ovat nykylukijalle suhteellisen raskaita. Aikansa merkki on myös se, että ensimmäinen puoli kirjasta kuluu itse tarinaan (jonka kertoo ulkopuolinen kertoja) ja toinen puoli pitkällisiin monologeihin siitä, miten nykytilanteeseen lopulta päädyttiin. Nykykirjallisuudessa vastaava ilmiö toteutettaisiin todennäköisesti useissa aikatasoissa. On kuitenkin syytä muistaa, että 1700-luvulla nykyisenlaisia aikatasoratkaisuja käytettiin vähemmän ja erilaiset kokeilut tuona aikana antoivat sysäyksen niille taitaville ratkaisuille, joista voimme nykyään nauttia. Tästäkään huolimatta ei voi väittää, että Villeneuven monimutkainen juoni olisi ollut rakenteellisesti paras mahdollinen.

Tärkein teema teoksessa on kuitenkin tuttu: ei ole koiraa karvoihin katsominen, vaan kauneus piilee sisällä. Tämä opetus on ehdottomasti ajankohtainen tänäkin päivänä. Aikakaudesta tosin kielii myös se, että alkuperäisteoksessa Kaunotar on tosiaan oikea prinsessa: ei ollut mahdollista, että Kaunotar olisi oikeasti ollut alhaisempaa syntyperää kuin prinssi – vaikka tällaista ajattelua sadussa moititaankin.

Kaiken kaikkiaan Kaunotar ja hirviö ei ole mikään 2010-luvun bestseller vaikeine lauserakenteineen ja pitkäveteisine monologeineen, mutta olen iloinen, että luin sen. Olisihan hieman noloa kirjallisuusihmisenä fanittaa Disney-elokuvaa, jonka alkuperäisteosta en ole edes lukenut. Ja Barbot de Villeneuvelle voi olla kiitollinen siitä, että hän on tuonut maailmalle kirjallisessa muodossa tämän tarinan, joka sittemmin on ilahduttanut niin useita ihmisiä niin useissa formaateissa.

Lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 7. Kirjan tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan. Lisäksi se voisi sopia kohtiin 1. Kirjassa muutetaan; 6. Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa ja 11. Kirjassa käy hyvin.




perjantai 7. syyskuuta 2018

David Walliams: Herra Lemu


David Walliams: Herra Lemu
Tammi 2009
256 sivua
Alkuteos: Mr Stink
suom. Jaana Kapari-Jatta
kuvitus: Quentin Blake

Herra Lemun takakannessa näyttelijää ja lastenkirjailijaa David Walliamsia tituleerataan "uudeksi Roald Dahliksi".  Suuret ovat saappaat täytettävänä, mutta varsin mainiosti Walliams kuitenkin suoriutuu. Dahl on tietysti yksi lapsuuden suosikkikirjailijoistani, joten innolla lähdin lukemaan Walliamsia enkä joutunut pettymään. Yhtymäkohtia Dahliin on todellakin runsaasti ja vielä kun kuvittajana on Dahlin kirjoista tuttu Quentin Blake niin välillä pohdin, että olisipa Dahl jotain tällaista voinutkin kirjoittaa. Toki aika ja lähtökohdat ovat varsin erilaiset, mutta kaikkiaan Walliamsin teos on erittäin hyvä.

Herra Lemu on lemuava (siis toden teolla haiseva) kulkuri, joka asuu eräällä puistonpenkillä. 12-vuotias tyttö Chloe on kovin kiinnostunut siitä, kuka herra Lemu on ja miksi hän on koditon. Chloe lähtee tarjoamaan apua herra Lemulle ja päätyy lopulta piilottamaan tämän kotipihansa puutarhavajaan. Chloen hyväntahtoiselle "iskälle" tämä järjestely sopii, koska Chloe on luvannut olla hiiskahtamatta äidilleen iskän jääneen työttömäksi. Vaalikampanjaan keskittynyt turhamainen äiti sen sijaan ei tiedä vajassaan asuvasta kulkurista mitään eikä sellaista haisevaa herraa kotiinsa (tai edes pihalleen) huolisikaan. Lisäksi Chloen rasitteena on raivostuttava pikkusisko Annabelle, jonka aika onneksi kuluu lukuisissa harrastuksissa ravatessa ja äitiä miellyttäessä.

Henkilökaarti on kirjassa monipuolinen, joskin lastenromaaneille hyvin tyypillinen. Päähenkilö Chloe on hyväsydäminen, mutta koulukiusattu tyttö, joka hakee hyväksyntää vanhemmiltaan. Iskä on hiirulainen, joka ei uskalla uhmata perheen äidin hirmuvaltaa saati ilmoittaa jääneensä työttömäksi autotehtaalta. Chloe toivoisi äitinsä huomiota, mutta äitiä ei kiinnosta kuin oma vaalikampanjansa. Herra Lemu taas on aivan kummallinen tyyppi, joka syö taskustaan kaivamallaan hopealusikalla ja huolehtii, etteivät ohiajavat autot roiskuta kuraa Chloen niskaan, mutta toisaalta hän ei ole vuosikausiin käynyt suihkussa tai pessyt koiraansa Herttuatarta.

Teoksen huumori vetoaa varmasti kohdeyleisöön. Aikuislukijallekin teos on hurjan hauska, mutta toisaalta lopussa todella surullinen. En ole pitkään aikaan lukenut lastenkirjaa, joka olisi ollut yhtä koskettava. Herra Lemun sanoma on, ettei kannata tuomita ketään ulkonäön perusteella. Ystäviä voi löytyä yllättäen, kun ei ole ennakkoluuloinen tai anna erilaisuuden häiritä. Mielestäni nämä ajatukset ovat tärkeitä juttuja juuri lapsille ja nuorille mietittäviksi. Lämmöllä voinkin tätä kirjaa suositella kaikenikäisille lukijoille.

Lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 1. Kirjassa muutetaan (Herra Lemu muuttaa puutarhavajaan). Se sopisi myös kohtiin: 15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja, 19. Kirja käsittelee vanhemmuutta, 28.  Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä, 40. Kirjassa on lemmikkieläin ja 47. Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta.

keskiviikko 5. syyskuuta 2018

Agatha Christie: Kirstun arvoitus (Elina)


Agatha Christie: Kirstun arvoitus ja muita kertomuksia
WSOY 1999
202 sivua
suom. Jukka Saarikivi
Alkuteos: While the Light Lasts and other stories

Pieni bloggaustaukoni venähti huomaamatta puolen vuoden mittaiseksi, mutta nyt täällä taas kirjoittelemassa luetuista kirjoista. Vakaa aikomukseni on yrittää blogata kaikista kesän aikana lukemistani kirjoista, mutta katsotaan nyt miten paljon enää muistan kaikista. Yritän laittaa ainakin kuvan ja muutaman sanasen jokaisesta luetusta kirjasta, niin jää itsellekin joku jälki tänne blogiin mitä kaikkea on tullut luettua.

Ensimmäisenä aloitan tästä Agatha Christien novellikokoelmasta Kirstun arvoitus ja muita kertomuksia, jonka sijoitan lukuhaasteessa kohtaan 25. novellikokoelma. Teos sisältää seitsemän kertomusta, jotka Christie on kirjoittanut alunperin aikakauslehtiin 1920-1930 -luvuilla, kaksi Poirot-kertomusta sekä Tony Medawarin johdannon ja jälkisanat kustakin kertomuksesta. Mielestäni Medawarin kirjoitukset novelleista ja Christien tuotannosta olivat erittäin mielenkiintoisia ja hyvä lisä kokoelmaan.

Myönnettävä on, että kovinkaan moni novelli tästä kokoelmasta ei tehnyt mitään lähtemätöntä vaikutusta. Christie on ehdottomasti parhaimmillaan salapoliisiromaanikirjailijana. Kirstun arvoituksen novelleista vain muutama on klassinen salapoliisitarina. Toki hänen novellinsa ovat mukavia luettavia ja monissa niistä on kutkuttavia juonikuvioita, mutta sen kummemmin ne eivät jää mieleen. Varsinkin kun lukemisesta on kulunut jo useampi kuukausi niin oli hyvin hankalaa palautella mieliin mitä novelleissa tapahtuikaan. 

Useassa kokoelman novellissa on romanttisia piirteitä. Christie toki kirjoitti myös rakkausromaaneja nimellä Mary Westmacott ja näistä novelleista ainakin Vanki perustuu kolmiodraamalle ja myös Yksinäinen jumala on rakkaustarina. Yksinäisessä jumalassa näkyy myös Christien kiinnostus arkeologiaan. Useammassa novellissa on myös hieman yliluonnollisia piirteitä ja elementtejä, joita Christien romaaneissa ei niin usein ole. Esimerkiksi Unen talo ja Niin kauan kuin valoa riittää ovat molemmat julkaistu ensimmäistä kertaa jo 1920-luvulla ja ne todella tuntuvat varhaisilta töiltä ollessaan hyvin erilaisia verrattuna mihin tahansa Christien myöhäisempään tuotantoon. 

Muutama Poirot-novellikin joukkoon toki mahtuu: Bagdadilaisen kirstun arvoitus ja Jouluseikkailu. Nämä ovat ymmärtääkseni alkuperäisiä versioita novelleista, jotka ovat ilmestyneet kokoelmassa Seikkaileva jälkiruoka. Kyseistä kokoelmaa en ole lukenut, mutta myönnettävä on, että nämä olivat mielestäni tämän kokoelman parhaita. Kenties tuttu päähenkilö tekee novelleista helpommin lähestyttäviä. Jouluseikkailussa Poirot on kutsuttu viettämään joulua suureen kartanoon ja tapahtumat lähtevät liikkeelle kun luumuvanukkaasta löytyy rubiini. Tässä kertomuksessa on monia Poirot-tarinoissa toistuvia elementtejä kuten suljettu ympäristö ja tietyt samanlaiset henkilöhahmot kuten varakkaat omistajat sukulaisineen ja palvelusväki. Mielenkiintoista olisi lukea myös tuo myöhäisempi versio tästä novellista.

tiistai 28. elokuuta 2018

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja (Hanna)


Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
Teos 2012
265 sivua


Olen miltei sanaton. Teemestarin kirjan lukemisesta olen haaveillut pitkään, ja kun sain sen lopulta käsiini kaverini kirjahyllystä – omaksikin vielä – oli kirja aukaistava lähes välittömästi. Kaikki, mitä kirjasta tiesin ja mitä siitä olin kuullut, ennusteli sitä, että tämä kirja olisi minua varten. Eivätkä vuorten huippuja hipovat odotukseni jääneet piiruakaan vajaiksi.

Emmi Itärannan Teemestarin kirja sijoittuu kaukaiseen tulevaisuuteen, jossa vesi – erityisesti makea vesi – on kortilla ja meret ovat nielaisseet isoja osia mantereista alleen. Muisto ja tieto menneisyydestä on kadonnut tai vain harvojen saatavilla, poissa tavallisten ihmisten mielistä. Armeija pitää jöötä kaikkialla – myös päähenkilö Norian kotikylässä.

Noria on teemestarien sukua ja saanut oppia isältään. Teemestarit ovat veden vartijoita, ja romaani saakin alkusykäyksensä siitä, kun isä näyttää Norialle tunturin kätköissä sijaitsevan salaisen lähteen – paikan, ”jota ei ole”, sillä siitä ei tiedä kukaan muu. Eikä kukaan, varsinkaan armeija, saakaan tietää.

Veden salaaminen, vesisäännöstelyn rikkominen ja ylimääräisten vesiannosten huiputtaminen ovat kuitenkin vakavia rikkeitä. Vesirikoksen tekijöiden kotioveen piirretään uhkaava sininen ympyrä, ja vankeusaika päättyy mitä todennäköisimmin teloitukseen Tästä huolimatta Norian paras ystävä Sanja rakentaa salaa ylimääräistä vesijohtoa pitääkseen huolta sairastelevasta pikkusiskostaan.

Noria ja Sanja käyvät myös muoviromukaatopaikalla, josta he usein löytävät kiinnostavia ja vähemmän kiinnostavia jäänteitä menneestä maailmasta. Nykylukijalle saattaa tuottaa hupia arvailla, mitä vehjettä tai vekotinta kulloinkin kuvataan – vaikka kenties osa laitteista on sellaisia, ettei mene aikaakaan, kun ne ovat kenties pyyhkiytyneet jo nykymaailman aktiivisesta muistista.

Noria valmistuu teemestariksi, mutta häntä kohtaa myös tragedia, jonka jätän spoilerivaaran vuoksi mainitsematta. Samalla kun Noria vierailee tunturilähteellä, muiden kyläläisten ahdinko kiristyy. Kylän uusi kenraali myös ihmettelee, miten teemestari voi tarjota niin hyvää teetä muiden kärvistellessä huonolaatuisilla varastoilla. Samalla Noria ja Sanja suunnittelevat lähtöä kylästä kohti seikkailuja. Mutta salaisuudet eivät voi säilyä ikuisesti.

On sanomattakin selvää, että romaanin läpikantava ja jopa -tunkeva teema on ilmastonmuutos. Itäranta piirtää sellaisen maailman rajat, jota nykylukijan voi olla vaikea hahmottaa: mitä on enää jäljellä, kun noussut merenpinta on vienyt osansa? Ilmastonmuutoksen saastuttama maailma on kuiva ja kuuma planeetta, jossa paarmat ovat ikuinen riesa ja talot valaistaan roihukärpäsillä täytetyin lyhdyin. Elektroniikka on kehittynyttä, mutta sitä on vähän.

Tämä Itärannan maalaama maailma on uskottava, mikä on osittain seurausta siitä, että se sijoittuu riittävän kauas tulevaisuuteen. Lukijana kaipasin enemmän tietoa siitä, miksi asiat ovat kuten ovat, mutta menneisyyden kaukaisuus ja muistojen haipuminen antavat kirjailijalle hyvän syyn olla selittämättä liikoja tuosta maailmantilasta ja siitä, miten siihen on päädytty. Liian tuuhea tarinavyyhti saattaisi sotkea hyvän kokonaisuuden.

Lisäksi Teemestarin kirja nostaa esiin moraalisesti vaikeita kysymyksiä: kenellä on oikeus veteen ja muihin luonnon resursseihin? Romaanissa saa osansa myös perinteen jatkaminen: teemestarien velvollisuudet ja rituaalit ovat historian ja tradition sanelemia. Itärannan maailma on myös yllättävän vanhoillinen, ja feminismikin nostaa päätään: koska Noria on nuori nainen, kaikki eivät hyväksy häntä teemestarin rooliin.

Vaikka nämä teemat kutkuttavat omia kiinnostuksenkohteitani, se mikä romaanissa iskee syvimmälle sisimpääni, on sen kerronta. Se soljuu, kiertelee ja pyörteilee tavoin, joka aina ilahduttaa kirjojen kielessä. Luonnonilmiöitä kuvataan vertauskuvallisin verbein; sanat joita ei normaalisti toisiinsa yhdistä, yhdistyvät luoden herkän kokonaisuuden, ja tunnelma on maalauksellinen. Jos luontoa syleilevä ja mystisen kaunis kerronta kiinnostavat, en suosittele tätä teosta lämpimästi vaan miljoonien roihukärpästen leimulla.

Lukuhaasteessa sijoitan teoksen kohtaan 43. Suomalainen kirja, joka on käännetty jollekin toiselle kielelle, sillä Itäranta jopa kirjoitti teosta rinta rinnan suomeksi ja englanniksi, minkä lisäksi se on julkaistu useilla muilla kielillä. Lisäksi se sopisi kohtiin 7. Kirjan tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan ja 17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa.

sunnuntai 19. elokuuta 2018

Haruki Murakami: Suuri lammasseikkailu (Hanna)


Haruki Murakami: Suuri lammasseikkailu
Tammi 2009 (ensimmäinen suomennos 1993)
351 sivua
Suom. Leena Tamminen
Alkuteos: Hitsuji o meguru bõken. 1982
(Suomennos englanninkielisestä laitoksesta A Wild Sheep Chase vuodelta 1989)



Olen jo pitkään halunnut lukea Murakamia, ja Suuri lammasseikkailu onkin siis ensimmäinen lukemani teos tältä arvostetulta kirjailijalta. Lainasin sen Elinalta varmaan jo pari vuotta sitten, mutta kesälomalla löytyi viimein sopivasti aikaa lukea se läpi. Elina: saat sen pian siis viimein takaisin. ;)

Romaanissa nimetön päänhenkilö eroaa vaimostaan ja löytää uuden tyttöystävän, jonka korviin hän rakastuu intohimoisesti. Tytöllä on taitoja, joita kaikilla ei ole, ja hän ennustaa puhelun, jonka päähenkilö saa.

Puhelu koskee lampaita. Päähenkilö on nimittäin julkaissut mainoslehtisessä kuvan Japanin maaseudulta. Kuvassa näkyy lauma laiduntavia lampaita, minkä vuoksi salaperäinen järjestö ottaa päähenkilöön yhteyden. He antavat päähenkilölle tehtävän löytää kuvassa esiintyvä lammas, jolla on tähti selässään. Aikaa on kuukausi.

Päähenkilö ja hänen tyttöystävänsä lähtevät suurelle lammasseikkailulle, joka kuljettaa heidät Japanin maaseudulle Hokkaidoon. Jylhien vuorien keskellä syksy on pidemmällä ja talvi uhkaa saapua, mutta lampaan mysteeri on ratkaistava. Juoneen liittyy myös päänhenkilön vanha ystävä Rotta, joka on kadonnut viisi vuotta sitten. Hän lähetti päähenkilölle samaisen lammaskuvan, josta koko seikkailu sai alkunsa.

Teos on vaikuttava ja kaivautuu temaattisesti hyvin metafyysiselle tasolle. Hokkaidon vuorten keskellä yksinäisyys kolkuttelee mielen seinämiä ja pakottaa päähenkilön kohtaamaan itsensä. Lampaan etsintä herättää kysymyksen siitä, mikä on elämän tarkoitus: mitä kukin omassa elämässään saa aikaan.

Metafyysisyydessään Suuri lammasseikkailu omituinen ja hämmentävä teos, mistä kenties johtuu se, että käännös ajoittain takkuaa. Suomen kieli ei teoksessa ole aina niin sujuvaa kuin olisi mahdollista, mutta suurimmalta osin teksti soljuu hyvin. Murakamin maisema ja -tunnelmakuvausta on mainiota lukea, mikä välittyy myös käännöksessä.

Lisätunnelmaa romaanin tuo musiikki, joka kulkee päähenkilön matkassa. Sitä ei missään nimessä korosteta eikä se nouse edes temaattisesti romaanin kärkeen, vaan kuin varkain Murakami onnistuu tuomaan eri kohtauksiin mukaan musiikin luomaa mystiikkaa ja tunnelmaa.

Omituisuuden vuoksi romaanista oli välillä vaikea saada otetta, mutta siitä huolimatta en jätä tätä viimeiseksi Murakamikseni. Teos vakuutti kirjailijan taidoista kirjoittajana ja nosti esille herätteleviä kysymyksiä elämästä ja kiehtoi tunnelmallaan. Luen siis varmasti lisää.

Lukuhaasteessa Suuri lammasseikailu sijoittuu kohtaan 10. Ystävän tai perheenjäsenen sinulle valitsema kirja. Lisäksi se sopisi kohtiin 26. Kirjaa kertoo paikasta, jossa et ole käynyt ja 42. Kirjan nimessä on adjektiivi.

lauantai 11. elokuuta 2018

Karen Joy Fowler: Jane Austen -lukupiiri (Hanna)


Karen Joy Fowler: Jane Austen -lukupiiri
WSOY 2008
312 sivua
Suom. Arja Kantele
Alkuteos: The Jane Austen Book Club. 2004


Pokkari on odottanut hyllyssäni jo pitkään aikaa, enkä enää edes muista, mistä sen alun perin sainkaan. Nimestään huolimatta romaani ei ole kiinnostanut, vaikka olenkin monien muiden tavoin suuri Jane Austenin ihailija. Päätin kuitenkin lukaista pokkarin, ennen kuin luovun siitä.

Romaanissa esiintyy kuusi henkilöä, jotka nimen mukaisesti lukevat Jane Austenia lukupiirissä: mukana on pari kolmekymppistä naista, kolme viiden-kuudenkympin kieppeillä olevaa naista ja yksi 40-vuotias mies. Jokainen luku käsittelee tavalla tai toisella lukupiirin kokoontumista kunkin Jane Austenin teoksen tiimoilta.

Monet hahmoista ovat eronneet, osa ei ole naimisissa ollutkaan ja osa on puolestaan vihkiytynyt useammankin kerran. Parisuhdekiemurat ja henkilöiden välinen dynamiikka nousevat kuitenkin enemmän keskiöön kuin romaanien lukeminen.

Kuinka ollakaan, myös kunkin luvun Austen-romaani myötäilee enemmän tai vähemmän aina kyseisessä luvussa kuvatun hahmon elämäntilannetta. Samalla luodataan kyseisen lukupiiriläisen elämää ja menneisyyttä. Tämä ratkaisu on hyvin toteutettu, vaikka ei olekaan kovin yllättävä. Hahmojen elämäntarinat eivät kuitenkaan sitoudu liikaa Austeniin eivätkä mukaile Austenin teoksia liikaa vaan juuri sopivassa määrin: lukijan tehtäväksi jää pähkäillä, mitä samaistumispintaa kullakin hahmolla on Austenin romaaneihin..

Jane Austen -lukupiiri kuvaa pätkän hahmojen elämästä ja ihmissuhteista. Hahmojen elämä ei missään nimessä ala romaanin alusta eikä se siihen päätykään, mikä käy selväksi: hahmot elävät omaa elämäänsä myös romaanin ulkopuolella.

Austenin romaaneja ei käydä läpi kronologisesti eikä muutenkaan selkeässä järjestyksessä, mikä ei kuitenkaan sinänsä häiritse, vaikka jonkinlaista perustelua ratkaisulle kaipaisinkin. Romaanin loppuun on myös kerätty kuvaukset kaikista Austenin romaaneista, ja nämä kuvaukset on onneksi listattu samassa järjestyksessä kuin ne romaanissa esiintyvät. Hyvä ja selkeä ratkaisu sikäli, jos romaaniin sattuu tarttumaan joku, joka ei Austenia tunne.

Romaanin minä-kertoja – tai oikeastaan me-kertoja, sillä kertoja puhuu monikon kolmannessa persoonassa – on mielenkiintoinen ratkaisu. Selväksi ei kuitenkaan käy, kuka lukupiiriläisistä tarinaa kertoo, joten oletettavaksi jää, että kyseessä on nimenomaan me-kertoja: kertojana toimii lukupiiri kollektiivisesti. Tämä on harvinainen kerronnallinen ratkaisu ja sikäli jännittävä mutta myös hämmentävä.

Ajoittain kärjistetyt hahmot ja ironiaan taipuva kerronta viittaavat Austeniin: kirjaa kuvataankin ”teokseksi, jonka Jane Austen olisi kirjoittanut, jos olisi elänyt 2000-luvun Kaliforniassa”. Kaiken kaikkiaan ihan kiva romaani, mutta Austen jää lopulta romaanissa ainakin omaan makuuni turhan kaukaiseksi.

Lukuhaasteessa sijoitan romaanin kohtaan 16. Kirjassa luetaan kirjaa. Lisäksi se sopisi kohtiin 6. Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa ja 11. Kirjassa käy hyvin.

perjantai 27. heinäkuuta 2018

JP Koskinen: Kalevanpoikien kronikka (Hanna)


JP Koskinen: Kalevanpoikien kronikka
WSOY 2018
418 sivua


Kalevanpoiekien kronikka on toisenlainen kertomus Kalevalasta päähenkilöinään kertoja Väntti, Väinämöinen, Ahti Lemminkäinen ja Seppo Ilmarinen.

Väntti ei ole tuttu Kalevalasta vaan toimii kertojan ominaisuudessa. Häno on Lemminkäisen poika, mutta pienen kokonsa ja herkän luontonsa vuoksi ei Lemminkäinen näe Vänttiä soturina. Pojan sanan säilä on kuitenkin terävä, joten Lemminkäinen antaa Väntin Väinämöiselle ottopojaksi. Väinämöisellä kun ei ole ollut onnea omien poikien suhteen, ja Väntti tosiaan onkin taitava tarinaniskijä ja loitsujenlaulaja.

Väntti pääsee mainitun Kalevanpoikain kaartin kanssa matkaan Miklagårdiin, vaikka hän ei tiedäkään miksi. Mitä ilmeisimmin itse kullakin on kaukomailla kalavelkoja kuittaamatta, mutta jokaisen tarina eroaa kumppanin kertomuksesta, eikä Väntti enää erota totuutta valheesta.

Miklagårdin suurenmoisuus häikäisee Väntin, joka on tottunut pohjolan laajoihin metsiin. Siinä, missä Väinämöinen vierailee keisarin luona, Seppo Ilmarinen vie Väntin keisarin yliteknikon Stauriakoksen pajalle, missä Väntti innostuu vierailemaan useastikin – niin kiehtovien teknisten innovaatioiden kuin kauniin Irenen vuoksi.

Kristityssä Miklagårdissa Väntti tutustuu myös piispa Henrikiin ja tämän oppipoikaan Johannekseen, jotka opettavat Väntille uudesta uskosta. Pakanana Väntti ei vain tahdo ymmärtää, miten uusi jumala eroaa vanhoista, ja häntä kummastuttaa myös uuden uskonnon kirjoitukset, joista löytyy neljä eri versiota samoista tapahtumista. Mistä sitä voi tietää, mikä niistä on oikea?

Matkalla vierähtää vuosi jos toinen, joiden aikana Väntistäkin kasvaa raamikas nuori mies, mutta hän on siltii edelleen parempi käyttelemään kieltään kuin miekkaansa. Miklagårdissa hän kohtaa jos jonkinmoista sattumusta ja seikkailua sekä yrittää kalastella matkatovereilta totuutta matkan tarkoituksesta – onko syynä hankkia miehiä Ruotsin puolelta uhkaavaan ristin sotaan vai etsiä Väinämöiselle pyhiä reliikkejä, jotta tämä saisi oman pojan. Niin tai näin, kohta matka kääntyy taas kotiin päin.

Kotipuolessa Väntti katoaa viideksi vuodeksi metsänpeittoon, joka on eksyneen vaara pohjoisen voimia huokuvissa metsissä. Siellä hän elää kuin unessa, kunnes kohtaa tuttuja metässsä ja herää. Lemminkäinen puolestaan halajaa itselleen Pohjolasta vaimoa, mitä varten hänen olisi suoritettava vaativia tehtäviä, ja vaikka ne suoritettuaankin hän ei saa vaimoa, murhaa hän tulistuessaan Pohjolan isännän.

Tulistuva sorttia on myös Kullervo, joka murhaa serkkunsa. Samalla vääjämättömästi lähestynyt ristin sota Ruotsin kanssa on käsillä, ja sitä varten Miklagårdista saapuu huikeat kymmenen miestä sekä Irene ja piispa Henrik, joka sairastaa lepraa ja kuolee Väntille vihastuneen Laurin toimesta järven jäällä.

Lopussa Väntti kirjoittaa näitä muistelmiaan pistäen niihin taitavasti omiaan, mikä käy lukijalle pian selväksi. Hän onkin monesti luvannut Lemminkäiselle, että ikuistaa sanoillaan Lemminkäisen ja koko seikkailun.

Lukija voi tunnistaa romaanista ja romaanin ”tositapahtumista” useita elementtejä, jotka ovat tuttuja Kalevalasta mutta kuitenkin hyvin erilaisia kuin kansalliseepoksessa. Leikittely totuuden ja tarun rajamailla onkin romaanin pääteemoja, joka näkyy täten myös teoksen rakenteessa. Historialliset faktat ujuttautuvat Kalevalan elementteihin muodostaen tarinan, joka osoittaa, kuinka taitavan kerronnan avulla totuudesta saadaan tarua: esimerkiksi piispa Henrikin kohtalo on tuttu mutta kuitenkin myös toisenlainen kuin mitä olemme koulussa kuulleet.

Suomalainen mytologia sekä uskontojen suhde toisiinsa tulee romaanissa selkeästi myös esille – jo runsaat intertekstuaaliset Kalevala-viitteet kielivät siitä. Miklagård ihmeineen puolestaan muodostaa samanlaisen vastinparin suomalaisille metsille kuin kristinusko vanhoille jumalille ja hengille, jotka romaanissa mitä selkeimmin ovat totisinta totta – joutuuhan Väntti metsänpeittoon, pyytää vanhoja jumalia toistuvasti onnistuneesti avukseen ja tapaa myös metsän väkea. Lopussa Väntti kääntyy kuitenkin kristinuskoon – kuten Kalevalassakin Kalevan miehet matkaavat pois uuden uskonnon ja ajan koittaessa, kun Marjatta synnyttää puolukasta pojan, Kalevan tulevan kuninkaan.

Uskontoon liittyy myös teoksen toinen teema, joka pyörii valheiden ja totuuden ympärillä teema. Siinä, missä matkalaisilla on Miklagårdin-matkan tarkoituksesta ja vanhoista tapahtumista yhtä monta versiota kuin on kertojaakin, on myös kristinuskossa monia eri versioita. Romaani esittääkin kysymyksen, mihin ja keitä uskoa? Mikä tekee tarinasta toden, jos kertojatkaan eivät osaa sopia totuudesta?

Kalevanpoikien kronikka on kiehtova ja omanlaisensa teos, jonka kieli mukailee sopivassa määrin myös kalevalaista puheenpartta. Suosikkikirjojeni joukkoon se ei noussut, mutta kirjallisuustieteellisestä näkökulmasta kiinnostava romaani varsinkin, mikäli Kalevala ja historia sattuvat kiinnostamaan.

Lukuhaasteessa sijoitan sen kohtaan 36. Runo on kirjassa tärkeässä roolissa, sillä vaikka romaanissa ei sikäli runoillakaan, Väntti runoilee ja loitsii romaanissa sekä romaanin taustalla on runoelma. Lisäksi teos sopisi kohtii 23. Kirjassa on mukana meri; 26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt; 28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä ja 49. Vuonna 2018 julkaistu kirja.