tiistai 18. huhtikuuta 2017

Tove Jansson: Reilua peliä (Hanna)




 Tove Jansson: Reilua peliä
WSOY 1990
Suom. Kyllikki Härkäpää
138 sivua
Alkuteos: Rent spel. 1989.



Tove Janssonin Reilua peliä on pienoisromaani kahdesta taiteilijasta, jotka jakavat toistensa kanssa talon ja elämänsä – miltei kaiken paitsi omat ateljeensa. Lyhyydessään, ytimekkyydessään ja filosofisuudessaan teos on erittäin Janssonia: rivien väliin jäävät merkitykset kertovat enemmän kuin lausutut (tai oikeammin kirjoitetut) sanat.

Romaanin päähenkilöt ovat Jonna ja Mari, jotka edustavat lähes päinvastaisia luonteita. Siinä, missä Mari on harkitseva, tunteellinen ja herkkä, Jonna on rempseä, rohkea ja aina menossa. Näistä eroavaisuuksistaan – tai kenties niiden ansiosta – he kykenevät kuitenkin elämään yhdessä (saman talon eri rapuissa asunnoissa, joita yhdistää yhteinen ullakko) ja pelaamaan "reilua peliä."

Elämän jakaminen onkin romaanin erikoinen piirre. Mari ja Jonna eivät tapaa romaanissa paljoakaan muita henkilöitä kuin toisiaan, mikä tapahtuu kuin sopimuksesta. Ajoittain he tarvitsevat omaa aikaa myös toisistaan. Täten lukija alkaa arvuutella heidän välistään suhdetta: ovatko he kumppaneita, rakastavaisia, ystäviä? Näitä kaikkia? Itse kallistun jälkimmäisen puolelle, sillä hahmoista suorastaan huokuu se, että he edustavat Janssonia itseään (Mari) ja hänen kumppaniaan Tuulikki Pietilää (Jonna). 

Luonnon ja meren merkitys Janssonille halkoo hänen kaikkia teoksiaan, eikä Reilua peliä ole mikään poikkeus. Eräät romaanin episodimaisista jaksoista sijoittuvatkin mökille tuulisessa saaristossa. Luonnonkuvaus ja veden äärellä vallitseva rauha muistuttavatkin Janssonin muista teoksista. 

Kuten totesinkin, teos etenee jaksoissa. Luvut ovat vain pätkiä kuvatusta elämästä – eivät sen koko kuva. Romaanissa ei siis ole kantavaa juonta, vaan jokaisen luvun ympärille kehittyy oma pieni juonensa ja tematiikkaansa, johon luku kietoutuu. Romaanit, jotka luovat tällaisia välähdyksenomaisia ikkunoita elämään ovat aina viehättäneet minua: elämä kun ei ole selkeä tarina alkuineen ja loppuineen, vaan se on kokoelma kohtauksia sieltä täältä.

Jansson on tunnettu tiiviin ilmaisun mestari, joka saa lukijan miettimään syntyjä syviä pienenkin lauseen keinoin. Teos muistuttaa todella paljon Janssonin muita teoksia, joten sikäli se on taattua laatua. Toisaalta pidin tästä teoksesta hitusen enemmän kuin aiemmin lukemastani Kunniallisesta petkuttajasta. Kesäkirjaa tämä ei sen sijaan voittanut – huolimatta siitä, että luin Kesäkirjan ruotsiksi enkä siis varmaankaan saanut siitä irti kaikkia mahdollisia vivahteita. Muumeillehan mikään näistä teoksista ei tietenkään vedä vertoja, vaikka myönnettäköön, että Muumien ihanuutta sävyttää niiden nostalgia.

Kaiken kaikkiaan Reilua peliä on täyttä Janssonia tunnelmassaan ja ihanuudessaan. Kuka tahansa saa siitä mitä mainioimman pohdiskelukirjan johonkin sopivan mietteliääseen väliin elämässään.
Lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 47: Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit (muiden muassa: käännöskirja, liikustaan luonnossa ja kirjailijan tuotantoon kuuluu yli 20 teosta).

lauantai 15. huhtikuuta 2017

Tarquin Hall: Vish Puri ja kadonneen palvelijattaren tapaus (Elina)


Tarquin Hall: Vish Puri ja kadonneen palvelijattaren tapaus
Gummerus 2012
suom. Tero Valkonen
360 sivua
Alkuteos: The Case of the Missing Servant. 2009.

Vish Puri ja kadonneen palvelijattaren tapaus kertoo intialaisesta yksityisetsivä Vish Purista, joka ainakin kuvittelee olevansa koko Intian (vai kenties maailman?) paras yksityisetsivä. Hänen mielestään Sherlock Holmesin saavutukset voisi jo unohtaa, olihan etsiväntyötä tehty Intiassa jo kauan kauan ennen Holmesia. Lisäksi hänelle maistuu vaimonsa Rumpin valmistama ruoka ja kaikin puolin Vish Puri muistuttaa (kuten kansiliepeessä osuvasti sanotaan) intialaiseen kulttuuriin siirrettyä Hercule Poirotia kaikkine tämän vikoineen päivineen. Ehkä tämä hauska, itseriittoinen ja omapäinen päähenkilö saikin minut ihastumaan tähän romaaniin, joka on onnekseni ensimmäinen osa sarjasta.

Kadonneen palvelijattaren tapaus kiteyttää jo nimessään olennaisimman Vish Purin tämän kerran arvoituksesta. Arvostettua tuomari Kasliwalia syytetään kadonneen palvelustyttönsä murhaamisesta ja Vish Puri rientää hänen apuunsa. Puri ei missään nimessä ole sitä mieltä, että tuomari olisi teon takana, mutta tytön katoaminen on kummallista. Muut palvelijat saattavat tietää tapauksesta jotakin ja Puri usuttaakin apurinsa taloon kuulostelemaan. Lisäksi Puri selvittää muutamaa muutakin tapausta, muun muassa erästä avioliittotapausta, jossa hänen pitää saada tietoonsa onko tuleva sulhasehdokas ollenkaan soveltuva morsiamelleen. Kaiken etsiväntyön ohella Puri joutuu itse vaaraan kun joku yrittää ampua häntä - siitäpä Purin äiti vihastuu ja lähtee myös nuuskimaan omin päin asioita.

Lukuhaasteessa sijoitan romaanin tietenkin kohtaan 33. kirja kertoo Intiasta. Tämä oli ainakin minulle täydellinen tapa tutustua paremmin intialaiseen kulttuuriin - miten muutenkaan kuin klassisen arvoitusdekkarin parissa. Kulttuuri tulee esille melkeinpä jokaisella sivulla ja se on vain hyvä asia. Itse mysteeri kun tuntuu olevan melko tavanomainen, joten intialaisten tapojen ja tottumusten kuvailu tuntuu kiehtovalta lisältä. Romaanin lopussa on sanasto, josta voi tarkistaa romaanissa käytettyjä termejä. Itse en tosin jaksanut kovinkaan monesti selata romaanin loppuun etsiäkseni jotain tekstissä vilahtavaa sanaa. Sanat pystyi helposti päättelemään muutenkin. Olisinkin toivonut, että sanojen selitykset olisivat olleet jokaisella sivulla alaviitteessä.

Palaan varmasti Vish Purin muihin seikkailuihin myöhemmin.
Sarjasta on suomennettu yhteensä neljä romaania. 

tiistai 11. huhtikuuta 2017

Gabrielle Zevin: Tuulisen saaren kirjakauppias (Elina)


Gabrielle Zevin: Tuulisen saaren kirjakauppias
Gummerus  2014
239 sivua
Alkuteos: The Storied Life of A. J. Fikry
suom. Tero Valkonen

Gabrielle Zevinin Tuulisen saaren kirjakauppias on hyvänmielen romaani niille, jotka rakastavat kirjoja ja lukemista. Se on kenties monilta osin hieman kliseinen ja ennalta-arvattava juonenkäänteissään, mutta kyllä sen aivan mielellään silti lukee ja voisi suositella muillekin luettavaksi mikäli romanttinen viihdekirjallisuus kirjaympäristöllä höystettynä kiinnostaa. Oikeastaan romaani on monilta osin samantyylinen kuin edellinen lukemani kirja Lukija aamujunassa (postaus alla).

Romaani kertoo kirjakauppias A. J. Fikrysta, joka asuu Alice Islandilla, pienellä saarella jonne on vaikeaa kulkea. Hänen elämänsä on muuttunut tylsäksi ja kerrassaan vastenmieliseksi sen jälkeen kun hänen vaimonsa on kuollut ja hän on jäänyt pitämään kirjapuotiansa Island Booksia yksin. Hän on huomannut, että oikeastaan vaimo piti koko kirjakaupan toimintaa enemmän tai vähemmän yllä. Fikryn hahmo on tyypillinen siinä mielessä, että hän tuntuu tekevän elämästään vaikeaa, koska haluaa tehdä siitä vaikeaa eikä edes ole kiinnostunut muutoksesta. Häntä eivät kiinnosta todellakaan kaikentyyppiset kirjat vaan hänen makunsa on hyvin suppea, kirjojen myyntiä ajatellen se ei välttämättä ole hyvä varsinkin kun asuu pienellä saarella.

Ensimmäinen omituinen tapahtuma on kun Fikryn painos Edgar Allan Poen esikoisteoksesta varastetaan. Fikry ei kummemmin tuosta kirjasta edes pitänyt, mutta se oli silti hänen aarteensa. Kirjan varastaminen tuntuu aivan täysin irralliselta käänteeltä, kun sitä ei sittemmin juurikaan enää edes muistella. Kirjaan kuitenkin palataan vielä tarinan loppupuolella. Pian kuvaan ilmestyvät myös Fikryn portaille jätetty kaksivuotias Maya-tyttö sekä kirjallisuusagentti Amelia, jonka käynneistä Fikry oppii hiljalleen pitämään. Fikrylla ei tietenkään ole mitään kokemusta lapsista, mutta hän päättää alkaa kasvattaa Mayaa ja saa huomata, että tyttö on kovin viisas ikäisekseen. Lopusta en paljasta sen enempää kuin että Helmetin lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 38. kirjassa mennään naimisiin.

torstai 23. maaliskuuta 2017

Jean-Paul Didierlaurent: Lukija aamujunassa (Elina)


Jean-Paul Didierlaurent: Lukija aamujunassa
Tammi  2015
189 sivua
Suom. Kira Poutanen
Alkuteos: Le Liseur du 6h27. 2014.

Aika julkaista tämäkin postaus viimein, kuva paljastanee kirjan lukuajankohdasta ehkäpä jotain... Romaani oli jäänyt mieleeni jostakin arvostelusta ja takakansi lupaa, että se on "viehättävä aikuisten satu lukemisen taikavoimasta". No täytyihän se tietenkin saada lukea. Helmetin lukuhaasteen facebook-ryhmässä tätä oli mainostettu mm. kohtaan "kirja jossa kukaan ei kuole". Mielestäni tämä ei siihen tosin täysin sopinutkaan, mutta onneksi se löysi oman kohtansa haasteessa.

Romaanin "lukija" on pariisilainen Guylain, joka aamuisin nousee junaan, ottaa laukustaan kasan irrallisia sivuja eri kirjoista ja alkaa lukea niitä ääneen junavaunulle. Hän on matkalla kirjojen kierrätyslaitokseen, jossa ei-halutut kirjat muussataan Zerstor-nimisellä koneella harmaaksi massaksi. Guylain kuitenkin on onnistunut haalimaan irtolehtiä sieltä sun täältä. Alkuasetelma on monin puolin varsin ihastuttava ja lukija asettuu toki heti Guylainin puolelle, sillä kukapa haluaisi työskennellä kierrätyslaitoksessa, jossa murskataan käyttökelpoista kirjallisuutta puhumattakaan ilkeästä pomosta, joka käskyttää alaisiaan.

Guylainin ystäviä ovat muun muassa Giuseppe, joka on onnettomuuden seurauksena menettänyt kirjansyöjäkoneelle jalkansa sekä mainio tehtaan vahtimestari Yvon, joka kuluttaa päivänsä lukien klassikkokirjallisuutta sekä lausuu vain aleksandriinimittaa. Mielestäni nämä sivuhenkilöt tuovat tarinaan aikamoisen ripauksen lisää mielenkiintoa. Giuseppen jalka on murskautunut koneessa ja siitä on tehty uusia kirjoja, hänen tavoitteenaan onkin löytää koko kirjaerä, jossa hänen jalkansa on. Ei ehkä kovin todellista, mutta "aikuisten sadussa" varmastikin mahdollista.

Guylainin elämä muuttuu kun hän löytää eräänä aamuna junasta muistitikun, joka sisältää salaperäisen naisen kirjoituksia. Hän alkaa pikkuhiljaa kirjoitusten avulla selvittää naisen henkilöllisyyttä ja yhdessä Giuseppen kanssa etsiä naista pariisilaisista ostoskeskuksista. Romanttinen vivahde sopii tarinaan hyvin ja vaikka se onkin monilta osin kliseinen niin silti erittäin miellyttävää luettavaa. Pieneksi välipalaksi tämä kirja sopii enemmän kuin hyvin, se on pullollaan ihanaa ranskalaista viehätystä.

Lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 20. kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö (eli Giuseppe). Se sopisi myös esimerkiksi kohtiin 1 (kirjan nimi on kaunis) ja 23 (käännöskirja).

keskiviikko 8. maaliskuuta 2017

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät (Elina)


Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät
Tammi 2014
559 sivua

Valtosen vuonna 2014 Finlandia-palkittu He eivät tiedä mitä tekevät on ollut minulla lainassa Hannalta jo pienen ikuisuuden, mutta viimeinkin sain sen kahlattua läpi. Hanna onkin kirjoittanut romaanin juonesta ja teemoista jo varsin yksityiskohtaisesti täällä.

Romaanin alku tuntui jokseenkin puuduttavalta (kenties Joen ja Alinan rakkaussuhteen alku ei tuntunut lopulta kovin kiinnostavalta), mutta siitä päästyäni tuntui että teksti lähti aivan eri tavalla lentoon ja loppu olikin sitten erittäin mielenkiintoista ja paikoin jopa jännityskirjamaisen ahmittavaa luettavaa. Romaani pyörii amerikkalaisen tutkijan Joe Chayefskin ympärillä. Hän on ollut naimisissa suomalaisen Alinan kanssa ja heidän poikansa Samuel on jo täysi-ikäinen. Joen elämä on kuitenkin Baltimoressa uuden perheensä kanssa. Idylliä järkyttävät eläinkokeita vastustavat aktivistit, jotka tuhoavat Joen työhuoneen ja uhkaavat hänen perhettään. Epäselvää on Samuelin osuus tapahtumiin, sillä kaukana isästään kasvanut poika on pyörinyt epämääräisillä nettifoorumeilla ylioppilaskirjoitusten jälkeen ja on yllättäen matkustanut jenkkeihin. Soppaan lisätään myös Joen tyttären Rebeccan saama iAm-laite, uuden sukupolven iPhone, joka on saanut teinitytön aivan pauloihinsa.

iAm-laite on mielestäni yksi mielenkiintoisimpia asioita koko romaanissa. Laite on suorastaan ahdistava, silti nerokas ja pelottavaa kyllä, varmasti joskus aivan mahdollinen. Kuten nyt jo tuntuu, monet tuijottavat jatkuvasti älypuhelintaan. Entä jos riittäisi että laitat vain "tassut" päähän ja yhtäkkiä kaikki puhelimen mahdollisuudet olisivat siinä silmiesi edessä. Tuntuu aika hurjalta ajatukselta, että laite pääsisi suoraan aivoihin ja valinnat tapahtuisivat jo melkein ennen kuin niitä ehtisi edes ajatella. Joe on aluksi varautunut laitetta kohtaan, mutta Rebeccalta sen kiellettyään alkaa kuitenkin sitä kokeilla öisin ja huomaa pelottavan pian jäävänsä koukkuun iAm-maailmaan.

Kuten Hanna kirjoittaa, on romaanissa aivan valtava määrä painavia teemoja. Olen kuitenkin hieman eri mieltä hänen kanssaan sillä mielestäni Valtonen jää hieman rämpimään liian monien teemojen kanssa. Ehkä jokusen juonipolun olisi voinut jättää välistä, teemat aina ihmissuhteista (Joen ja Alinan, Samuelin ja Kertun, Samuelin ja Joen, Joen ja tyttärien, Joen ja uuden vaimon suhde näin muutamia mainitakseni), eläinkokeista, yksinäisyydestä ja eristäytymisestä, mainonnasta, teknologiasta ja lääketeollisuudesta tuntuvat lopulta aika musertavilta. Kenties keskittyminen selvästi joko eläinkokeisiin tai iAm-laitteen tuomiin ongelmiin olisi voinut olla hyvä ratkaisu. Toisaalta tarkoituksena on nimenomaan rinnastaa myös nuo asiat keskenään - tunsihan Joe olonsa kuin koeläimeksi kokeillessaan luvatta tyttärensä iAm-laitetta tietämättä mitä se oikeastaan hänelle tekee ja miten vaikuttaa. Pakko silti myöntää, että yllättävän hyvin Valtonen onnistuu tämän valtavan määrän teemoja limittämään keskenään, vasta jälkikäteen lukukokemusta pohtiessani huomasin miten paljon ajateltavaa kirja antoi.

Hanna pohtii myös romaanin mustaa huumoria. Se on toinen seikka, jossa olen hieman eriävää mieltä. Itse en kokenut romaania kovinkaan hauskaksi - päinvastoin se oli mielestäni monin paikoin lähes ahdistava. Ymmärrän kyllä mitä Hanna hakee huumorilla takaa. Onhan esimerkiksi koomista, että neurologian professori joutuu tyttäreltään salaa käyttämään uutta iAm-laitetta, ei ymmärrä miten se toimii, jää siihen täysin koukkuun, pelaa yöt läpi formula-simulaattoria ja jää tästä kaikesta tietenkin kiinni tyttärelleen. Silti tulevaisuuden maailma iAm-laitteineen ja pelkkä ajatus siitä millaista olisi jos mainostajat todella pääsisivät pään sisälle tuntuu epämiellyttävältä. Amerikkalaisuuden ytimeen Valtonen kyllä osuu vallan mainiosti, hän osaa kuvata amerikkalaista päähenkilöään varsin vaivatta ja paikoin voisi ajatella olevan käännöskirjastakin kyse kun kulttuuria kuvataan niin tarkkanäköisesti. Kirjailijan Amerikassa viettämä aika kuultaa läpi tekstistä ja Suomikin joutuu suurennuslasin alle, monesti hieman naurettavassa valossa ja näissä kohdin mielestäni huumoriakin on.

Kaikkiaan romaani on hieman junnaavan alun jälkeen oikein mainiota luettavaa ja se todellakin tuntuu hyvin ajankohtaiselta teokselta kaikin puolin, täysin palkintonsa ansainnut opus. Lukuhaasteessa ajattelin romaanin sijoittaa kohtaan 18: kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa. Se sopisi myös esim. kohtiin 2, 11, 43.

tiistai 21. helmikuuta 2017

Maija Vilkkumaa: Nainen katolla


Maija Vilkkumaa: Nainen katolla
Kaiku Books 2013
334 sivua

Helmetin lukuhaasteessa kohta 11 on "jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja" ja alkuun mietin pääni puhki minkä kirjan siihen voisi laittaa. Haasteen fb-ryhmässä joku ehdotti Maija Vilkkumaan esikoisromaania Nainen katolla ja valinta olikin sillä selvä, olinhan joka tapauksessa ollut aikeissa tämänkin romaanin lukea.

Maija Vilkkumaan esikoisromaani asetti itselleen aivan valtavat ennakko-odotukset, olenhan kuunnellut Vilkkumaan musiikkia jo aivan nuoresta asti. Ensimmäiset kolme levyä tuli kulutettua teini-ikäisenä puhki ja hänen lyriikkansa ovat mielestäni aina olleet onnistuneita. Odotin siis paljon, mutta valitettavasti jouduin hieman pettymään.

Nainen katolla kertoo usean päähenkilön tarinaa vuorotellen. Joukossa ovat niin stand up -koomikon uraa luova Linda Perttu, äidinkielenopettaja ja kirjoituskurssia vetävä Ville Salonen, seurapiiritoimittaja Leila Hakkarainen, kotiäiti ja entinen laulajatähti Silja Seppälä sekä tämän kirjoituskurssilla luoma kuvitteellinen sivupersoona Gwendolyn. Toki kaikkien näiden hahmojen elämä lomittuu jossakin määrin toisiinsa, vaikka he ovatkin erilaisissa elämäntilanteissa. Jos yksi henkilö pitäisi nostaa keskiöön, olisi se ehkäpä Silja Seppälä, jonka kirjoittamisen, kotiäitiyden ja aviomiehen uran ympärillä kertomus lopulta pääosin pyörii. 

Jokin tekstissä vaivasi minua koko romaanin ajan enkä oikein pitänyt kirjoitustyylistä, ehkä sen suorasanaisuus ja puhekielisyys lähinnä ärsyttivät. Vilkkumaan rakkaus kieleen kyllä välittyy, mutta hänen kannattaa jatkossakin keskittyä laululyriikkaan, sillä hänen tyylinsä sopii paremmin tiiviiseen ilmaisuun.

Välillä olin huomaavinani tekstissä kaikuja Vilkkumaan laululyriikasta, jonkin pätkän jostain laulusta, sanan sieltä tai täältä. Musiikki muutenkin on romaanissa tärkeänä elementtinä. Silja muistelee lyhyttä uraansa Glitter Girls -yhtyeen laulajana ja kirjoittaa Gwendolynista, joka menestyy poptähtenä ja muuttaa ulkomaille. Samoin monissa kohdin vilisevät musiikilliset viittaukset. Siljan Gwendolyn-kirjoitelmat eivät mielestäni tuo romaanille varsinaisesti mitään lisää. Hänen kaipuunsa menneisyyteen ja tähtielämään olisi voinut liittää romaaniin muutenkin.

Nainen katolla sopisi lukuhaasteessa myös esimerkiksi kohtiin 6, 27, 42, 43, 45 ja 47.

sunnuntai 29. tammikuuta 2017

Marie Kondo: Konmari. Iloa säkenöivä järjestys (Elina)


Marie Kondo: Konmari, Iloa säkenöivä järjestys
Bazar 2016
299 sivua
Suom. Päivi Rekiaro
Alkuteokset: Jinsei ga Tokimeko Katazuke no Maho 2 ja Irasuto de Tokimeku Katazuke no Maho. Suomennettu englanninkielisestä käännöksestä 
Spark Joy. An Illustrated Master Class on the Art of Organizing and Tidying up.

Luen aika vähän tietokirjallisuutta, mutta nyt sattumalta luin peräkkäin kaksi tietokirjaa, jotka käsittelevät vieläpä vähän samaa aihettakin. Konmari-ilmiö lienee monelle jo tuttu: japanilainen siivousguru Marie Kondo on esitellyt tavaroiden karsimistekniikkaansa jo edellisessä kirjassaan Siivouksen elämänmullistava taika. Itse luin tuon ensimmäisen osan viime kesänä, joskaan en siitä blogiin ole kirjoittanut. Ensimmäinen osa oli mielestäni mielenkiintoinen ja siksipä halusin tutustua myös tähän seuraavaan.

Marie Kondon järjestelytekniikka perustuu siihen, että tavarat käydään läpi ryhmittäin. Ensimmäinen läpikäytävä ryhmä on vaatteet ja ensimmäinen alaryhmä yläosat. Kaikki paidat kaivetaan siis kaapista esiin ja levitetään esimerkiksi sängylle, jotta nähdään kokonaiskuva. Jokaista paitaa pidetään kädessä ja pohditaan tuottaako se iloa. Jos tuottaa, niin se jää kaappiin ja jos ei, niin se laitetaan pois. Näin käydään läpi kaikki kodin tavarat tietyssä tarkassa järjestyksessä (vaatteista siirrytään siis esimerkiksi kirjoihin, siitä keittiötavaroihin, sekalaisiin tavaroihin ja viimeisenä tunne-esineisiin kuten valokuviin). Tarkoituksena ei siis ole järjestellä säilytyspaikan mukaan (esimerkiksi lipaston laatikot) vaan yksi tavaralaji kerrallaan (esimerkiksi kirjoitustarvikkeet). Vasta kun kaikki tavarat on käyty läpi ja karsittu on aika alkaa etsiä niille sopivia säilytyspaikkoja ja -ratkaisuja.

Ensimmäistä kirjaa lukiessani olin monissa asioissa samaa mieltä Kondon kanssa. Tietysti on järkeenkäypää, että koti tuntuu mieluisammalta kun siellä ei ole turhia tavaroita, joista ei pidä. Monia asioita jäin kuitenkin myös pohtimaan: Kondo ei kertonut mitä tehdä karsituille tavarakasoille (ne piti vain laittaa jätesäkkeihin - mitä sen jälkeen? Roskiinko?) ja lisäksi tuntui kummalliselta, että kaikkien käyttötavaroidenkin pitäisi tuottaa minulle iloa. En esimerkiksi tunne mitään iloa kun katselen puhelimen laturia, mutta eihän sitä voi poiskaan heittää. En ollut samaa mieltä kaikista muistakaan ratkaisuista: en aio heittää kaikkia papereita esimerkiksi pois, mutta olen löytänyt niille aivan hyvän ratkaisun laittamalla säilytettävät paperit kansioon välilehtien kanssa. Kaikki tarpeellinen löytyy sieltä kätevästi. Mielestäni vanhat vaatteet voi myös hyvin "alentaa kotivaatteiksi", ovathan ne jo valmiiksi pehmoisia ja mukavan kuluneita (Kondon mukaan näin ei saisi tehdä).

Iloa säkenöivä järjestys vastaa joihinkin kysymyksiin, joita ei ensimmäisessä osassa käsitelty. Siinä on esimerkiksi vaatteiden viikkaamisesta tarkat kuvat.  Kondo esittää ideoita miten voi tehdä pukeutumistilasta siistin ja iloa tuottavan. Kirjassa on myös esimerkiksi Kondon asiakkaiden tarinoita ja hänen omia kokemuksiaan. Tuoko se kuitenkaan kovasti lisää tietoa ensimmäiseen osaan verrattuna? Ei. Mikäli Konmari kiinnostaa niin kehotan lukemaan ensimmäisen osan. Toinen osa lienee kiinnostava vain niille, jotka tosissaan yrittävät järjestelmällisesti vähentää tavaroitaan ja haluavat lisätietoa juurikin esimerkiksi vaatteiden viikkaamisesta. Ensimmäiseen osaankin suosittelen suhtautumaan varauksella eli aivan joka kohtaa en ottaisi kirjaimellisesti.

Olenko itse sitten ryhtynyt tuumasta toimeen? Ensimmäisen osan luettuani karsin paitojani kaapista ja järjestin sukkani Konmarin oppien mukaan, mutta sen jälkeen projekti unohtui täysin. Konmari lienee oikeassa, että projekti pitäisikin yrittää tehdä nopealla aikavälillä. Toisaalta koirataloudessa tuntui hankalalta ajatukselta, että kaikki yhden lajin tavarat pitäisi pinota kerralla lattialle karsittavaksi.  Tuntuu myöskin vaikealta uskoa, että tavaroiden karsiminen varsinaisesti muuttaisi elämääni merkittävästi - tavaroita on tähänkin talouteen päässyt kertymään aivan yli tarpeiden ja varmasti niiden vähentäminen kyllä helpottaisi esimerkiksi siisteyden ylläpitämistä. En kuitenkaan esimerkiksi usko, että paitojen viikkaamistapa vaikuttaa elämääni kovastikaan.

Kulttuurisidonnaisuus näkyy teoksessa myös monilta osin. Japanilaiset kodit ovat lähtökohtaisesti varmasti erilaisia kuin suomalaiset eikä aivan kaikkea voi tai tule soveltaa omaan kotiin. Ihmettelin esimerkiksi keittiön järjestelystä kertovassa luvussa sitä, että roskakoreja ei ilmeisesti Japanissa pidetä kaapeissa (Suomessahan on aivan normaalia, että keittiön roska-astiat ovat sijoitettuina allaskaappiin) eikä keittiöissä tietenkään ole kuivauskaappeja kuten meillä. Myöskään syömäpuikkotelineitä ei ole päässyt kertymään meidän kaappeihin ylimääräisiä.

Helmetin kirjahaasteessa sijoitankin kirjan kohtaan 40. kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä. Se sopisi myös esimerkiksi kohtiin 4, 23, 28, 31 ja 47.