sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Elena Ferrante: Loistava ystäväni (Elina)


Elena Ferrante: Loistava ystäväni
WSOY 2016
362 sivua
suom. Helinä Kangas
Alkuteos: L'amica geniale. 2011.

Olin lukenut paljon kehuja Elena Ferranten Loistavasta ystävästä ja siksi avasin sen hieman epäröiden. Pelko oli aivan turhaa, tässä oli kenties tämän vuoden suosikkini, vaikka monia hyviä olenkin jo lukenut (ja monia hyviä toki varmasti tänä vuonna vielä edessä). Sen verran olen tietysti myöhässä, että nythän on ilmestynyt seuraava suomennos sarjasta eli Uuden nimen tarina. Toisaalta on hienoa, että pääsen lukemaan sen suoraan tämän jälkeen. 

Loistava ystäväni kertoo sotien jälkeisestä Napolista ja ystävyksistä (sekä naapureista) Elena eli Lenù ja Raffaella eli Lila. He kasvavat ympäristössä, jossa tyttöjen koulutuksessa ei juuri piitata. Elena on kuitenkin lahjakas ja saa vanhemmat puolelleen eli pystyy jatkamaan koulunkäyntiä. Lila sen sijaan päätyy toiselle reitille.

Romaanin prologi kuvaa tyttöjen ystävystymistä, lapsuutta ja koulunkäyntiä. Oikeastaan lämpenin romaanille hieman hitaasti, alku ei ollut minusta kovinkaan kiinnostava. Prologin jälkeen tarina lähti mielestäni kunnolla lentoon enkä olisi malttanut lopettaa lukemista alkuunkaan, luinkin loppuromaanin yhdeltä istumalta (tosin oli vähän pakkokin kun kirja piti palauttaa kirjastoon seuraavana päivänä, mutta olisin lukenut joka tapauksessa kirjan nopeasti). 

Ferrante kuvaa paitsi Elenan ja Lilan ystävyyden alkua myös yleisemmin Italian ilmapiiriä, kulttuuria ja tilannetta. Koko ajan lukiessa tuntuu siltä kuin näkisi napolilaisen rähjäisen kerrostalon pihoineen edessään, pienet kadut ja kujat, putiikit sekä kuulisi ihmisten äänet, haistaisi tuoksut ja hajut. Tämä romaani on italialaisen kulttuurin ystävälle varsinaista herkkua. Ferranten teksti on sujuvaa ja suomennostyö palkintonsa ansainnutta. Romaania lukiessa todella tuntuu kuin olisi pienellä Italian-matkalla, siitä huolimatta ettei Ferrante varsinaisesti tee Napolista mitään houkuttelevaa kiiltokuvamaista lomakohdetta vaan kuvaa nimenomaan sen kurjia puolia.

Elena pohtii koko ajan, miten voisi irtautua kasvuympäristöstään eikä ymmärrä miksi Lila haluaisi jäädä siihen asemaan. Toisaalta Elena myös kadehtii ystäväänsä, tämän kauneutta ja kykyä kietoa kaikki pojat pikkusormensa ympärille. Elena pitää kouluja käymätöntä Lilaa aina viisaampana eikä luota itseensä. Ympäristö ei ole kaikin puolin aivan suotuisa sillä naisen tehtävä on olla kotona, miehet tappelevat keskenään ja perheet ovat väkivaltaisia. 50-luvun suutareiden tai vahtimestarien lapsista ei odoteta kovinkaan suuria. Näistä asioista huolimatta Elena ja Lila luovivat tiellään eteenpäin. Romaanissa on paljon sivuhenkilöitä ja pakko myöntää, että välillä jokunen Antonio ja Stefano saattoivat hieman mennä sekaisin, mutta pääasiassa Ferrante pitää henkilöhahmogalleriansa hyvin kasassa.

Lila on kaikin puolin hyvin karismaattinen ja valovoimainen hahmo. Välillä en kuitenkaan ymmärrä miksi Elena jaksaa olla hänen ystävänsä. Lila on kenties hyvin älykäs ja sosiaalisesti taitava, mutta toisaalta myös hieman ristiriitainen ja välinpitämätön eikä aina kaikessa "loistava ystävä". Mietin tarkoitetaanko romaanissa loistavalla ystävällä kuitenkin nimenomaan kertojaa eli Elenaa. Mielenkiinnolla jään ainakin odottamaan seuraavan osan lukemista sekä tietenkin romaanisarjan muitakin osia.

Helmetin lukuhaasteessa sijoitan romaanin kohtaan 7. salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja. Sen kummemmin en tosin aio osallistua Ferranten todellisen henkilöllisyyden arvailuun. 

tiistai 16. toukokuuta 2017

Liane Moriarty: Hyvä aviomies (Elina)


Liane Moriarty: Hyvä aviomies
WSOY 2014
444 sivua
Alkuteos: The Husband's Secret. 2013.
suom. Helene Bützow

Kirjoittaminen laahaa sikäli jäljessä, että luin Liane Moriartyn Hyvän aviomiehen jo useita viikkoja sitten, mutta ehdin siihen palata vasta nyt. Hyvä aviomies on hyvin samantyylinen romaani kuin aiemmin lukemani Nainen joka unohti, sen tunnistaa selvästi saman kirjailijan kynästä lähteneeksi. Romaaniin myös upposi samalla tavalla ja juonenkäänteiden ansiosta se jaksoi pitää imussaan siihen asti kunnes viimeinen sivu oli käännetty.

Päähenkilö on perheenäiti Cecilia Fitzpatrick, jonka aviomies John-Paul on komea ja muutenkin lähentelee täydellistä. Heillä on kolme kaunista tytärtä ja äiti pyörittää paitsi kotitaloutta ja koulun tapahtumia myös menestyy Tupperware-myyjänä. Kaikki on hyvin kunnes Cecilia eräänä päivänä löytää ullakolta omituisen kirjeen, johon hänen miehensä on kirjoittanut, että sen saa avata vasta hänen kuoltuaan. Cecilia jahkailee, mutta päättää lopulta aukaista kuoren ja arvata saattaa, että hän järkyttyy kirjeen sisällöstä.

Takakannen perusteella voisi ajatella romaanin kertovan lähinnä Ceciliasta, mutta näkökulma vaihtuu romaanissa tiuhaan ja Cecilian perheen kohtalo kietoutuu yhteen monien muiden kanssa. Yksi näkökulmista on melbournelaisen Tessin, joka on saanut juuri selville, että hänen aviomiehensä Will on ihastunut hänen parhaaseen ystäväänsä Felicityyn. Tess ottaa heidän poikansa Liamin mukaan ja lähtee äitinsä luokse Sydneyyn laittaakseen Liamin omaan vanhaan kouluunsa. Kyseisessä koulussa toimii sihteerinä Rachel, joka on menettänyt oman tyttärensä ja jonka pojan perhe on muuttamassa Amerikkaan mukanaan Rachelin ainoa lapsenlapsi. Tässäkin romaanissa on siis myös kepeytensä lisäksi painavia teemoja ja kohtaloita: uskottomuutta, suuria elämää mullistavia salaisuuksia, yksinäisyyttä ja murheellisuutta. Silti se onnistuu olemaan jollakin tavalla hyvin lohdullinen, kuin osoituksena siitä että kaikki me olemme inhimillisiä.

Useiden näkökulmien tiuha vaihtuminen pitää lukijan otteessaan ja mitään ei paljasteta heti vaan vihjeitä ripotellaan vähitellen. Moriarty on taitava pitämään jännitystä yllä viimeiseen hetkeen asti. Tapahtumat sijoittuvat vain muutamaan päivään pääsiäisen ympärille, mutta tuntuu kuin romaanin kuvaama aika olisi vuosikausia pidempi. Itse luinkin tätä juuri pääsiäisen tienoilla, hauska yhteensattuma. Salaisuudet, niiden paljastuminen ja syiden sekä seurausten suhteet tuntuvat olevan tässä romaanissa päällimmäisenä tematiikkana. Alkaahan romaani viittauksella Pandoran lippaaseen.

Liane Moriarty ei siis mielestäni pettänyt tälläkään kirjalla vaan se oli oikein mainiota viihdettä. Seuraavana lukupinossa onkin siis Mustat valkeat valheet. Hyvä aviomies sijoittuu Helmetin lukuhaasteessa kohtaan 28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan. Se sopisi mielestäni myös kohtiin: 2. Kirjablogissa kehuttu kirja, 10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis, 23. Käännöskirja ja toki 46. Oseanialaisen kirjailijan kirjoittama kirja, johon sijoitin edellisen Moriartyn romaanin.

torstai 4. toukokuuta 2017

Mira Ahjoniemi: Loistava järjestys (Elina)


Mira Ahjoniemi: Loistava järjestys
Otava 2017
124 sivua

Konmarin innoittamana päätin tutustua myös suomalaiseen vastineeseen eli Mira Ahjoniemen kirjaan Loistava järjestys, jossa kerrotaan miten suomalainen koti kannattaa järjestää. Teos on visuaalisesti kaunis ja houkuttavakin, sivuilla on kauniita kuvia ja värejä, mutta valitettavasti asiapuoli jää laihaksi verrattuna Konmariin.

Ajoniemi aloittaa omista lähtökohdistaan ja mainitsee toki innoituksensa olevan Konmarilta, mutta myös esimerkiksi omalta äidiltään sekä Tavarataivas-dokumentista. Kirjan ensimmäinen osio käsittelee mitä pitää tehdä ennen kuin aloittaa tavaroidensa raivauksen. Ahjoniemi esittelee lyhyesti mitä hyötyä on vähemmästä tavaramäärästä, millaisen aikataulun projekti vaatii ja kehottaa luomaan vision elämästään ennen kuin aloittaa. Tätä varten on yksi kirjansivu, jolle voi kirjoittaa mitä arvostaa elämässä ja mitä kaipaisi siihen lisää (toki kirjaston kirjaan en voinut tätä visiota lähteä rustailemaan, muuten aivan kelpo idea). Lisäksi hän on lyhyesti kertonut loistavan järjestyksen kaavan eli siivouksen etenemisen askel askeleelta. Parasta siinä mielestäni on kahvitauko ja pala suklaata (eli pieni pilke silmäkulmassa ja realistinen ote).

Seuraavaksi Ahjoniemi kertoo omien tavaroiden järjestämisestä, jossa pääpaino on vaatteissa. Yleisesti ottaen hänen esiin tuomansa ideat ovat minulle jo tuttuja Konmarilta ja osin myös Rinna Saramäen Hyvän mielen vaatekaapista. En siis kokenut saavani uusia hyviä vinkkejä. Eräästä kyllä olen aivan samaa mieltä - minäkään en kivan vaatteen nähtyäni osta sitä heti vaan menen kotiin ja mietin yön yli. Jos vielä seuraavana päivänä tuntuu siltä, että vaate on saatava niin haen sen. Ahjoniemi kommentoi myös keräilyä ja etenkin kirjoja, sillä hänen mielestään kirjat ovat turhia jos niitä ei aio lukea enää. Kirjallisuuden ystävänä asunnossani on varmasti kymmenittäin jos ei sadoittain sellaisia kirjoja, joita en välttämättä aio enää koskaan lukea, mutta rakastan niitä esineinä eikä koti ole mielestäni koti ilman kirjoja. On huojentavaa tietää, että kirjat ovat kirjahyllyssä ja minulla on mahdollisuus niitä lukea milloin vain. Toki aina välillä on olosuhteiden pakosta kirjoistakin luovuttava, mutta ei kaikista kuitenkaan.

Tämän jälkeen Loistava järjestys siirtyy muiden tavaroihin sekä kodin yhteisiin tavaroihin. On mielestäni hyvä, että Ahjoniemi kertoo yhteisten tavaroiden siivoamisesta. Hän ottaa esimerkeiksi myös lasten ja nuorten tavarat. Monet esimerkit ovatkin lähellä todellista suomalaista elämää. Konmarin tapauksessa kritisoin juuri kulttuurisidonnaisuutta, mutta Ahjoniemen teos sopii tietenkin juuri suomalaisten kotien järjestämisen avuksi. Yhteisten tilojen järjestämisosuudessa mielestäni parasta antia ovat keittiön järjestelyyn liittyvät vinkit. Olohuone-osiossa olin melkein kaikesta eri mieltä. Ahjoniemi esimerkiksi kehottaa luopumaan televisiosta, mutta mielestäni olohuone on rentoutumista varten ja mikäs mukavampaa kuin napsauttaa televisio päälle raskaan päivän jälkeen.

Konmariin verrattuna Loistavassa järjestyksessä on suomalaiseen kotiin sopivia esimerkkejä ja se on otteeltaan rennompi. Se toisaalta tarkoittaa sitä, ettei Loistava järjestys käsittele kodin järjestämistä ja siivousta aivan yhtä tarkasti ja systemaattisesti, monet osa-alueet jäävät läpikäymättä enkä usko että pelkillä Ahjoniemen neuvoilla saa aikaan samanlaista tarmokasta siivouspuuskaa kuin mitä Konmarin lukemisen jälkeen. Suosittelisinkin ensisijaisesti lukemaan Konmarin ensimmäisen opuksen, tämä ei mielestäni tuonut siihen kovasti lisättävää.

Lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 17. kirjan kannessa on sinistä ja valkoista. Se sopisi myös esimerkiksi kohtaan 49. vuoden 2017 uutuuskirja.

maanantai 1. toukokuuta 2017

Andrzej Sapkowski: Järven neito (Hanna)


Andrzej Sapkowski: Järven neito
WSOY 2016
Suom. Tapani Kärkkäinen
647 sivua
Alkuteos: Pani Jezora (1999)


Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Luin Järven neidon loppuun nimittäin jo parisen kuukautta sitten, mutta jostain syystä teoksesta oli vaikea alkaa kirjoittaa. Syy on varmasti kaksipiippuinen: Yhtäältä on yksinkertaisesti ollut kiirettä. Toisaalta kyseessä on Noituri-saagan viimeinen osa, ja koska saagasta on tullut kirjoitettua jo useamman kerran, on vaikea löytää uudenlaista sanottavaa hyvin samanlaisten teosten äärellä.

Romaanin alussa on pätkä, jossa Ciri on ajautunut kuningas Arthurin ja hänen pyöreän pöydän ritariensa maailmaan. Hän kertoo kohtaamalleen ritarille – joka erehtyy luulemaan Ciriä myyttiseksi Järven neidoksi – tarinan seikkailuistaan. Lukija tosin saattaa hetkellisesti eksyä tässä vaiheessa, sillä menneen ja nykyisyyden eroa ei ole merkitty selkeästi.

Ciri on keijujen maassa, johon hän on edellisen osan päätyttyä joutunut. Keijuilla on tytölle, Vanhemman Veren edustajalle, kohtalon määräämä tehtävä osoitettuna: Cirin on määrä synnyttää keijujen kuninkaan lapsi, joka on pelastava maailman. Ciri etsii epätoivoisesti pakotietä, mutta keijut pitävät häntä tiukasti tarkkailussaan. Lopulta tehtävä kuitenkin onnistuu yllättävän avun saapuessa paikalle. Vanhan tuttavan avulla Ciri matkaa maailmasta ja ajasta toiseen etsien Geraltia ja Yenneferiä, joita hän ei ole nähnyt aikoihin.

Geralt ja hänen satunnainen matkaseurueensa puolestaan etsivät Ciriä, mutta he joutuvat pitämään majaa usean kuukauden ajan Toussaintissa. Tämä pieni kreivikunta on tunnettu viineistään, vehreydestään sekä ailahtelevasta ja iloluontoisesta hallitsijattarestaan. Geralt on kärsimätön ja haluaisi jatkaa matkaa, mutta olosuhteiden pakosta Toussaintiin on pysähdyttävä pidemmäksi aikaa, eikä Geraltillakaan lopulta ole vaikeuksia viihdyttää itseään erään kauniin velhottaren sylin lämmössä. Myös Valvatti, tapojensa mukaisesti, löytää viihdykettä – kenestä muustakaan kuin Toussaintin kreivittärestä itsestään, minkä ansiosta seurue nauttii suurta suosiota.  Yennefer on puolestaan Skellenin vankina.

Koko romaani kietoutuu sen ympärille, että päähahmot Geralt, Yennefer ja Ciri yrittävät kiihkeästi löytää tietään toistensa luo. Sikäli ei siis yllätä, että romaani kulminoituu siihen, kun kaikki löytävät toisensa ja yrittävät selvitä sodan runtelemassa ja muukalaisvihamielisessä maassa – toiset paremmin, toisen huonommin seurauksin. Selkeänä teemana teoksessa on kohtalo, jota hoetaan useaan otteeseen liiankin osoittelevasti. Jokaisen tien määrää heidän kohtalonsa, jonka he kaikki ennen pitkää täyttävät, halusivat tai eivät.

Saagan loppupään teosten tavoin myöskään Järven neito ei keskity pelkästään päähenkilöiden ympärille. Sudenosan teoksesta vie nimittäin sota, johon kaikki saagan valtataistelut ovat johdattaneet. Tässä viimeisessä teoksessa näkökulma vaihtelee eri hahmojen välillä vielä enemmän kuin edellisissä osissa. Sotakuvaukset eri näkökulmista osoittavat todella sodan mielettömyyden: harvat kentällä taistelevista sotilaista edes tietävät, minkä vuoksi sotivat. Nopeat näkökulman vaihdokset tukevat täten rakenteellisella tasolla sodan hektisyyden ja mielettömyyden teemaa: hahmojen tavoin myös lukijan on välillä vaikea pysytellä perässä siitä, mitä tapahtuu. Yhtäältä tämä on hyvä taktiikka yhdistää sodan teema ja teoksen rakenne toisiinsa, mutta toisaalta se lisää epäselvyyttä, mikä on kuitenkin loppujen lopuksi epätoivottavaa.

Lisäksi Järven neidossa on Kuningar Arthur -tarinan lisäksi toinenkin kehyskertomus, jossa kaksi velhotarta selvittää Geraltin ja Cirin seikkailuja. He elävät ajassa vuosikymmeniä tapahtumien jälkeen, mutta uniensa ja näkyjensä avulla he tutkivat historiaa, ja siten heidänkin kauttaan luodataan tapahtumia. Osaltaan he myös sotkeutuvat pienesti historian vaiheisiin. Heidän läsnäolonsa romaanissa korostaa maailman jatkuvuutta ja historian kerroksellisuutta: kaikki on vain hetkellistä, mutta sankariteot ja ihmiset jäävät elämään historiaan ja tarinoihin.

Huolimatta siitä, että jokaisella uudella hahmolla on tavallaan temaattinen ja symbolinen rooli teoksessa, hahmoja on kuitenkin turhan paljon. Eri näkökulmat ja jatkuvasti esiteltävät uudet hahmot haittaavat merkittävät romaanin seurattavuutta, ja lukijan on vaikea pysytellä perässä eri hahmojen jatkuvasti vaihtuvien lojaliteettien ja valtataisteluiden viidakossa. Romaanit olisikin kenties parempi lukea kaikki putkeen, jotta yksityiskohtia ei pääse unohtumaan, minkä lisäksi suositut Witcher-tietokonepelit tukevat tarinan seuraamista ja ymmärtämistä. Täten Noituri-saagassa esiintyvä tapa tuoda jatkuvasti uusia hahmoja jo ennestään sekavaan hahmoverkostoon sekoittaa pakkaa lopulta liikaa.

Romaanin lopussa kaikki löytävät kuitenkin paikkansa tavalla tai toisella, ja lopulta palataan alun Kuningas Arthur -juonikuvioon. Järven neidossa ja Noiturissa yleensäkin on roimasti intertekstuaalisia viitteitä myytteihin ja muihin teoksiin, ja monet näistä viitteistä ovat mahdollisesti myös livahtaneet ohi silmieni. Saagan ensimmäiseen teokseen, novellikokoelma Kohtalon miekkaan nämä viitteet istuvat mainiosti, mutta Järven neidossa ne ovat hieman outoja, ja lopun kytkeytyminen Kuningas Arthuriin oli mielestäni hieman häiritsevä ja erikoinen veto.

Järven neito ei siis ollut suosikkini koko sarjassa, mutta koska se oli saagan viimeinen osa, jättää se kuitenkin jälkeensä haikean tunnun. Kaiken kaikkiaan koko tarina on lukemisen arvoinen, ja sen edustama fantasiamaailma uudenlainen kaikessa karuudessaan. Onneksi en ole vielä pelannut kaikki sarjasta tehtyjä tietokonepelejä, joten taru ei osaltani lopu vielä tähän.


Kirjahaasteessa sijoitan Järven neidon kohtaan 23. Käännöskirja, sillä tšekin kielestä suomeksi käännetty teos todella on sitä.

Hyvää vappua lukijoillemme!


sunnuntai 30. huhtikuuta 2017

Liane Moriarty: Nainen joka unohti (Elina)



Liane Moriarty: Nainen joka unohti
suom. Helene Bützow
Wsoy 2016
495 sivua
Alkuteos: What Alice Forgot. 2010.

Parasta Helmetin lukuhaasteessa on se, että olen löytänyt paljon hyviä kirjoja, joita en muuten välttämättä olisi lukenut. Liane Moriartyn tuotantoa olen tainnut lähinnä silmäillä kirjakaupan hyllyissä, mutta en ole sen enempää siihen kiinnittänyt huomiota. Onneksi kirjahaasteessa sattui olemaan kohta 46. oseanialaisen kirjailijan kirjoittama kirja, sillä olisi saattanut jäädä tämäkin lukematta muuten.

Nainen joka unohti kertoo australialaisesta nelikymppisestä Alicesta, joka perjantain steppitunnilla kaatuu, lyö päänsä ja menettää muistinsa. Seurauksena hän luulee olevansa kymmenen vuotta nuorempi eikä pysty muistamaan kolmea lastaan tai sitä minkä takia hän on eroamassa aviomiehestään Nickistä. Oma elämä tuntuu aivan vieraalta ja Alicen pitää yhtäkkiä sulahtaa takaisin elämäänsä äitinä ja vieläpä avioeron keskelle. Kymmenen vuotta sitten hän odotti esikoistaan ja siinä tuo lapsi kahden sisaruksensa kanssa nyt riitelee eikä Alice osaa ottaa ohjia käsiinsä eikä edes tunnista omaa itseään kymmenen vuotta vanhempana.

Romaani alleviivaa paitsi ikääntymistä niin myös elämänvalintoja. Kymmenessä vuodessa ehtii moni asia muuttua eikä välttämättä parempaan suuntaan. Alice ja Nick ovat saaneet kotitalonsa remontin valmiiksi, Alicesta on tullut tehokas kotiäiti, joka osallistuu kaikkiin koulun tapahtumiin ja joka maksaa personal trainerille huimia summia. Alice ei myöskään kykene muistamaan kuka on Gina, josta kaikki puhuvat vaivihkaa. Onko Ginalla jotain tekemistä sen kanssa, että Alice on eroamassa miehestään? Alice ei voi ymmärtää mikä on mennyt pieleen, kymmenen vuotta sitten he olivat vielä Nickin kanssa aivan rakastuneita toisiinsa. Hän yrittää kovasti muistaa asioita, mutta saa ainostaan kylmiä väreitä ja outoja tuntemuksia esimerkiksi kadunkulmissa eikä kykene muistamaan mitään todellista.

Nainen joka unohti on imaisevaa viihdettä, jonka lukee nenä kiinni kirjassa. Se on samaan aikaan kepeä kuvaus kotivaimojen elämästä, mutta siinä pohditaan myös monia painavia ja jopa synkkiä asioita: Alicen siskon Elisabethin lapsettomuutta, eroamista, ystävyyssuhteita, kuolemaa, isoäidin ikääntymistä ja Ginan salaisuutta. En koe olevani Moriartyn kohdeyleisöä (keski-ikäinen perheenäiti), mutta tarina oli silti monilta osin täysin samastuttava ja ihastuttava. Varmasti jokainen tulee kuitenkin miettineeksi omia elämänvalintojaan ja sitä mitä olisi tapahtunut jos olisi valinnut toisin. Tämän jälkeen olenkin ehtinyt jo lukea Moriartyn romaanin Hyvä aviomies, josta tulossa pian postausta ja seuraavana lukuvuorossa on Mustat valkeat valheet.

tiistai 18. huhtikuuta 2017

Tove Jansson: Reilua peliä (Hanna)




 Tove Jansson: Reilua peliä
WSOY 1990
Suom. Kyllikki Härkäpää
138 sivua
Alkuteos: Rent spel. 1989.



Tove Janssonin Reilua peliä on pienoisromaani kahdesta taiteilijasta, jotka jakavat toistensa kanssa talon ja elämänsä – miltei kaiken paitsi omat ateljeensa. Lyhyydessään, ytimekkyydessään ja filosofisuudessaan teos on erittäin Janssonia: rivien väliin jäävät merkitykset kertovat enemmän kuin lausutut (tai oikeammin kirjoitetut) sanat.

Romaanin päähenkilöt ovat Jonna ja Mari, jotka edustavat lähes päinvastaisia luonteita. Siinä, missä Mari on harkitseva, tunteellinen ja herkkä, Jonna on rempseä, rohkea ja aina menossa. Näistä eroavaisuuksistaan – tai kenties niiden ansiosta – he kykenevät kuitenkin elämään yhdessä (saman talon eri rapuissa asunnoissa, joita yhdistää yhteinen ullakko) ja pelaamaan "reilua peliä."

Elämän jakaminen onkin romaanin erikoinen piirre. Mari ja Jonna eivät tapaa romaanissa paljoakaan muita henkilöitä kuin toisiaan, mikä tapahtuu kuin sopimuksesta. Ajoittain he tarvitsevat omaa aikaa myös toisistaan. Täten lukija alkaa arvuutella heidän välistään suhdetta: ovatko he kumppaneita, rakastavaisia, ystäviä? Näitä kaikkia? Itse kallistun jälkimmäisen puolelle, sillä hahmoista suorastaan huokuu se, että he edustavat Janssonia itseään (Mari) ja hänen kumppaniaan Tuulikki Pietilää (Jonna). 

Luonnon ja meren merkitys Janssonille halkoo hänen kaikkia teoksiaan, eikä Reilua peliä ole mikään poikkeus. Eräät romaanin episodimaisista jaksoista sijoittuvatkin mökille tuulisessa saaristossa. Luonnonkuvaus ja veden äärellä vallitseva rauha muistuttavatkin Janssonin muista teoksista. 

Kuten totesinkin, teos etenee jaksoissa. Luvut ovat vain pätkiä kuvatusta elämästä – eivät sen koko kuva. Romaanissa ei siis ole kantavaa juonta, vaan jokaisen luvun ympärille kehittyy oma pieni juonensa ja tematiikkaansa, johon luku kietoutuu. Romaanit, jotka luovat tällaisia välähdyksenomaisia ikkunoita elämään ovat aina viehättäneet minua: elämä kun ei ole selkeä tarina alkuineen ja loppuineen, vaan se on kokoelma kohtauksia sieltä täältä.

Jansson on tunnettu tiiviin ilmaisun mestari, joka saa lukijan miettimään syntyjä syviä pienenkin lauseen keinoin. Teos muistuttaa todella paljon Janssonin muita teoksia, joten sikäli se on taattua laatua. Toisaalta pidin tästä teoksesta hitusen enemmän kuin aiemmin lukemastani Kunniallisesta petkuttajasta. Kesäkirjaa tämä ei sen sijaan voittanut – huolimatta siitä, että luin Kesäkirjan ruotsiksi enkä siis varmaankaan saanut siitä irti kaikkia mahdollisia vivahteita. Muumeillehan mikään näistä teoksista ei tietenkään vedä vertoja, vaikka myönnettäköön, että Muumien ihanuutta sävyttää niiden nostalgia.

Kaiken kaikkiaan Reilua peliä on täyttä Janssonia tunnelmassaan ja ihanuudessaan. Kuka tahansa saa siitä mitä mainioimman pohdiskelukirjan johonkin sopivan mietteliääseen väliin elämässään.
Lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 47: Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit (muiden muassa: käännöskirja, liikustaan luonnossa ja kirjailijan tuotantoon kuuluu yli 20 teosta).

lauantai 15. huhtikuuta 2017

Tarquin Hall: Vish Puri ja kadonneen palvelijattaren tapaus (Elina)


Tarquin Hall: Vish Puri ja kadonneen palvelijattaren tapaus
Gummerus 2012
suom. Tero Valkonen
360 sivua
Alkuteos: The Case of the Missing Servant. 2009.

Vish Puri ja kadonneen palvelijattaren tapaus kertoo intialaisesta yksityisetsivä Vish Purista, joka ainakin kuvittelee olevansa koko Intian (vai kenties maailman?) paras yksityisetsivä. Hänen mielestään Sherlock Holmesin saavutukset voisi jo unohtaa, olihan etsiväntyötä tehty Intiassa jo kauan kauan ennen Holmesia. Lisäksi hänelle maistuu vaimonsa Rumpin valmistama ruoka ja kaikin puolin Vish Puri muistuttaa (kuten kansiliepeessä osuvasti sanotaan) intialaiseen kulttuuriin siirrettyä Hercule Poirotia kaikkine tämän vikoineen päivineen. Ehkä tämä hauska, itseriittoinen ja omapäinen päähenkilö saikin minut ihastumaan tähän romaaniin, joka on onnekseni ensimmäinen osa sarjasta.

Kadonneen palvelijattaren tapaus kiteyttää jo nimessään olennaisimman Vish Purin tämän kerran arvoituksesta. Arvostettua tuomari Kasliwalia syytetään kadonneen palvelustyttönsä murhaamisesta ja Vish Puri rientää hänen apuunsa. Puri ei missään nimessä ole sitä mieltä, että tuomari olisi teon takana, mutta tytön katoaminen on kummallista. Muut palvelijat saattavat tietää tapauksesta jotakin ja Puri usuttaakin apurinsa taloon kuulostelemaan. Lisäksi Puri selvittää muutamaa muutakin tapausta, muun muassa erästä avioliittotapausta, jossa hänen pitää saada tietoonsa onko tuleva sulhasehdokas ollenkaan soveltuva morsiamelleen. Kaiken etsiväntyön ohella Puri joutuu itse vaaraan kun joku yrittää ampua häntä - siitäpä Purin äiti vihastuu ja lähtee myös nuuskimaan omin päin asioita.

Lukuhaasteessa sijoitan romaanin tietenkin kohtaan 33. kirja kertoo Intiasta. Tämä oli ainakin minulle täydellinen tapa tutustua paremmin intialaiseen kulttuuriin - miten muutenkaan kuin klassisen arvoitusdekkarin parissa. Kulttuuri tulee esille melkeinpä jokaisella sivulla ja se on vain hyvä asia. Itse mysteeri kun tuntuu olevan melko tavanomainen, joten intialaisten tapojen ja tottumusten kuvailu tuntuu kiehtovalta lisältä. Romaanin lopussa on sanasto, josta voi tarkistaa romaanissa käytettyjä termejä. Itse en tosin jaksanut kovinkaan monesti selata romaanin loppuun etsiäkseni jotain tekstissä vilahtavaa sanaa. Sanat pystyi helposti päättelemään muutenkin. Olisinkin toivonut, että sanojen selitykset olisivat olleet jokaisella sivulla alaviitteessä.

Palaan varmasti Vish Purin muihin seikkailuihin myöhemmin.
Sarjasta on suomennettu yhteensä neljä romaania.