maanantai 22. tammikuuta 2018

Eino Leino: Päivä Helsingissä (Hanna)


Eino Leino:  Päivä Helsingissä (kokoelmassa Valitut teokset)
Otava 1957 (Päivä Helsingissä ensimmäinen painos julkaistiin 1905)
 69 sivua

Tunnustan, että tämä romaani olisi jäänyt minulta mahdollisesti täysin lukematta ilman lukuhaastettaValitut teokset, joihin Päivä Helsingissä lukeutuu, mutta hyllyni lukemattomien (pun intended) houkutusten vuoksi en välttämättä olisi tullut muutoin huomioineeksi koko teosta.
ja tarvetta lukea romaani, joka sijoittuu yhden päivän tapahtumiin. Minulla on hyllyssäni isoäidiltäni jäänyt Einon Leinon

Eino Leinon pienoisromaani Päivä Helsingissä on pidemmän nimensä mukaisesti pilakuva aikansa eli 1900-luvun alun poliittisesta ilmapiiristä. Siinä maisteri Teofilus Tavela matkaa maaseudulta Helsinkiin tapaamaan veljenpoikaansa – sekä samalla pistämään puolueiden välit kuntoon.

Matkan aikana nähdään niin järkiavioliittoaikeita, poliittista haihattelua, mielipiteenvaihtoja ja vastakkainasetteluja. Kaikki humoristisessa hengessä tietenkin. Esimerkiksi Tavelan veljenpoika suunnittelee avioliittoa toisen puolueen vaikuttajien vanhimman tyttären kanssa mutta vaihtaa morsion lennosta perheen nuorempaan huithapeliin. Tavela itse puolestaan saarnaa ja pitää palopuheita, joita valistunut poliittinen älymystö kaikessa ankaruudessaan karsastaa.

Romaanin huumori syntyykin juuri siitä, että se kohdistuu jokaiseen henkilöhahmoon. Ketään heistä ei aseteta muiden yläpuolelle, ja lyhyen romaanin aikana Leino onnistuu kuitenkin luomaan tarkkanäköisen katsauksen maailmanmenoon ja ihmisten omaneduntavoitteluun.

Päivä Helsingissä on täynnä karikatyyrejä elämän eri tahoilta. Samalla kirja on karikatyyri menosta Helsingin päättäjien joukossa ja osoittaa, miltä päätöksenteko ja toiminta näyttää ulkopuolelle. Sikäli moni saattaisi samaistua romaaniin tänäkin päivänä ja toki tulevaisuudessakin, sillä politiikkoja jos keitä jaksetaan ruotia vuosikymmenestä toiseen.
Leinon teoksessa on nykypäivänä vain yksi ongelma: se on selkeästi aikansa tuote. Vähäiselläkin historiantuntemuksella voi ymmärtää romaanin vastakkainasetteluista ja pilasta jotain, mutta kovinkaan syvälle ei tavallinen lukija romaanissa kuitenkaan pääse. Mahdolliset viitteet ajan vaikuttajiin jäävät todennäköisesti huomaamatta. Pilkkahenkisenä ajankuvana romaani kuitenkin toimii, vaikka sen karikatyyrihuumori ei minuun henkilökohtaisesti iskekään.

Kuten sanottua, lukuhaasteessa sijoitan Päivä Helsingissä kohtaan 19. Yhdenpäivänromaani.

maanantai 8. tammikuuta 2018

Maiju Lassila: Tulitikkuja lainaamassa (Hanna)



Maiju Lassila: Tulitikkuja lainaamassa (kokoelmassa Valitut teokset)
Otava 1956 (Tulitikkuja lainaamassa ensimmäinen painos julkaistiin 1910)
154 sivua


Maiju Lassilan eli oikealta nimeltäänAlgot Untolan ensimmäisessä teoksessa Tulitikkuja lainaamassa todella tehdään tikusta asiaa, ja mitä ilmeisimmin teos on myös kyseisen sanonnan innoittaja. Romaanissa nähdään monenmoista toikkarointia, kun väärinkäsityksestä ja valheesta siirrytään sujuvasti toiseen.


Kaikki saa alkunsa, kun Anna Liisa pyytää miestään Anttia käymään lainaamassa tulitikkuja Hyvärisen talosta. Antti tekee työtä käskettyä mutta törmää matkalla nuoruudentoveriinsa Jussi Vataseen. Jussi on hänkin matkalla Hyväristen luo, sillä leskimiehenä Jussi tarvitsee uuden osaavan vaimon, jollaista hän aikoo Hyväristen tyttärestä. Antti lähtee mielellään puhemieheksi. Oman aikansa wingman.

Siipimieshommat sujuvat niin hyvin, että Jussin naimakaupat katsotaan sovituiksi, ja sen kunniaksi Antti ja Jussi kallistavat kuppia. Normaalisti kumpikaan heistä ei juuri viinaan koske, mutta juhlava tilanne vaatii poikkeuksen, ja he naukkaavat samaista vuosien takaista viinaa, joka villitsi heidät nuorinakin. Ja niinhän toki käy nytkin, sillä seuraavana aamuna kaksikko herää läheisen kaupungin putkasta.

Antti ja Jussi olivat lähteneet ostamaan kihlatarpeita, mutta olivat rettelöineet matkalla. Putkasta päästyään he jatkavat kuitenkin seikkailuaan, sillä he törmäävät Jussin nuoruudenihastukseen, joka tämäkin on jäänyt leskeksi. Kihlat Hyvärisen tytön kanssa alkavat vaikuttaa huonolta ja hätiköidyltä idealta.

Matkalla kaupunkiin humalaiset Antti ja Jussi olivat huudelleet myös vastaantulijoille olevansa matkalla Amerikkaan, ja rikkinäisen puhelimen tavoin tarina muuttuu ja paisuu, ennen kuin se saavuttaa hämmentyneen Anna Liisan. Asiasta kuulee myös Anna Liisan nuoruuden kosija. Soppa on siis valmis.

Tulitikkuja lainaamassa on komedia, ja hauskuutusta siinä on toki kerrakseen. Itse olen huvittavien väärinkäsitysten ja absurdien tilanteiden ystävä, mutta Lassilan romaani ei täysin vedonnut minuun. On kuitenkin syytä pitää mielessä, että teoksen julkaisusta on kulunut miltei 110 vuotta, joten aika ei ole kohdellut moista hölmöilyä välttämättä erityisen hellästi – mutta kyseessä on varmasti myös makuasia. Jatkuva sählääminen ja valheiden punominen valheiden perään lähinnä ärsyttää.

Väärinkäsitysten ja kommellusten vyyhti on kuitenkin sellainen, että voi ihailla Lassilan kykyä pitää komedia kaikkineen kasassa, sillä lyhyeen sivumäärään mahtuu paljon. Kirjallisia ja aikanaan viihdyttäviä taitoja ei kirjailijan osalta tule siis epäillä.

Teos antaa myös kiinnostavan katsauksen omaan aikaansa – niin sen ajan dialogiin, komedialliseen viihteeseen kuin kosimaretkiinkin. Dialogi on hyvin erilaista kuin nykyään, ja turhanpäiväisetkin asiat toistetaan ja niitä hämmästellään, mikä on varmasti osa romaanin hauskuutusta eikä sikäli täydellinen kuva ajasta. Suomalaisille “tyypillistä” kännikohellustakin on mukana yllin kyllin, tai ainakin se sekoittaa soppaa melko lailla.

Kosimahommissa puhutaan puolestaan niin epäselvästi ja kierrellen ja kaarrellen, että sopii ihmetellä, miten kukaan ikinä otti selvää siitä, missä aikeissa kosija ja siipimies oikein olivat. Onneksi tämäkään asianlaita on varmasti sen verran huumorilla sävytetty, että kuvaa aikalaistensa eloa miltei yhtä realistisesti kuin meidän aikamme chicklit-romaanit kuvaavat nuorten naisten elämää nyt kolmannella vuosituhannella.

Hauskin seikka romaanissa on mielestäni kuitenkin sen loppu, jossa käy ilmi, että Antin Hyvärisiltä lainaamassa tulitikkurasiassa on vain yksi tikku. Samainen tikku oli koko useita päiviä kestäneen kohelluksen alku ja juuri. Siitäpä siis sanonta tehdä tikusta asiaa.


Jo tästä syystä, jos mistään, sijoitan Tulitikkuja lainaamassa lukuhaasteessa kohtaan 3. Suomalainen klassikkokirja.

lauantai 30. joulukuuta 2017

Markus Zusak: Kirjavaras (Hanna)



Markus Zusak: Kirjavaras
Otava 2008
Suom. Pirkko Biström
558 sivua
Alkuteos: The Book Thief. 2005


Kirjavaras oli hyvin erilainen kuin mitä odotin, sillä en ollut lukenut kirjasta aiemmin juurikaan enkä nähnyt siihen perustuvaa elokuvaa. Siitä huolimatta pidin kirjasta: se oli haikea ja käsitteli vaikeaa aihetta etäältä ja kiinnostavasta näkökulmasta.

Kirjavaras sijoittuu nimittäin natsi-Saksaan, jossa nuori tyttö Liesel joutuu eroon äidistään tämän viedessä hänet Münchenin lähettyville ottoperheeseen. Matkalla Liesel menettää nuoremman veljensä. 

Ottoperhe ei ole erityisen varakas: ottoäiti on kovasanainen mutta tomera nainen, ja ottoisä on puolestaan sympaattinen hanuristi. Liesel tutustuu myös naapurinpoika Rudyyn, joka läpi vuosien kärttää Lieseliltä pusua – sitä kuitenkaan saamatta ennen kuin on liian myöhäistä.

Romaanin nimen mukaisesti Liesel on kirjavaras. Hän varastaa ensimmäisen kirjansa matkalla Müncheniin hautausmaalta, kun he hautaavat hänen veljensä. Liesel ei kuitenkaan osaa lukea, ennen kuin ottoisä opettaa häntä lukemaan yön pikkutunteina painajaisten jälkeen. Seuraavan kirjansa Liesel varastaa natsien kirjaroviosta, jossa poltetaan kaikki natsivastaiset, kommunistiset ja juutalaismyönteiset teokset. Tutustuttuaan pyykkärin hommissa pormestarin rouvaan Liesel käy myös ”salaa” varastamassa tämän kirjastosta kirjan jos toisenkin.

Opittuaan lukemaan ja kasvaessaan Liesel lukee kirjoja toisen maailmansodan aikana pommisuojassa rauhoittaen siten muita. Hän saa kirjoja myös lahjaksi, joten kaikki kirjat eivät ole hänen näpistämiään. Kirjavarkaudet eivät kuitenkaan ole Lieselin ainoa eivätkä suurin salaisuus. Perheen kellarissa majailee nimittäin juutalainen, jonka isä oli Lieselin ottoisän sotatoveri. Olosuhteiden pakosta perheen on katsottava sivusta epäoikeudenmukaisuutta, joka natsi-Saksassa on vallalla, vaikka jokaisen heistä on vaikea sietää sitä. Taistellen ajan kauheuksia vastaan he piilottelevat kellarissa Maxia, jonka kanssa Liesel ystävystyy ja kasvaa, kunnes Maxin ei ole enää turvallista olla piilossa. Lisäksi toinen maailmansota vaatii myös kirjavarkaalta veronsa.

Kirjavaras on koskettava romaani sanojen mahdista, kirjoista ja ystävyydestä. Lieselillä on kyky lumota muut kirjoillaan, ja esimerkiksi pommisuojassa hän kirjojen ja sanojen avulla tuo muille rauhan. Ennen kaikkea sanat ovat kuitenkin saaneet kaiken pahan natsi-Saksassa aikaan: kaikki sai alkunsa sanoista. Siinä, missä sanoilla on mahti saada aikaan paljon pahaa, niillä on mahti myös parantaa ja lisätä hyvää ihmisten elämään. Liesel kuvailee sanojen avulla Maxille ulkomaailmaa, joka on häneltä pitkän aikaa suljettu, ja nuo kuvaukset ovat nuoren miehen henkireikä.

Kuten sanoin, toinen maailmansota vaatii Lieseliltä veronsa. Ystävyyksiä loppuu mutta niitä myös jatkuu kenties odottamattomin tavoin. Romaanissa kuvataankin erityisen koskettavasti ihmisten välisiä ihmissuhteita: esimerkiksi Lieselin suhde ottoisäänsä tuntuu miltei riipaisevan todelliselta.

Romaanin kiinnostavin piirre oli se, että kertoja ei suinkaan ole Liesel itse vaan Kuolema. Jokaisen osan alussa Kuolema kertaa maailman tapahtumia ja sodan raskautta jopa hänelle itselleen – sekä Lieselin elämänvaiheita, sillä Lieselin ja Kuoleman polut risteävät aika ajoin Lieselin pikkuveljen kuolemasta saakka. Pakko kyllä myöntää, että minulta vei tovin tottua tähän kerrontatyyliin, sillä Kuolemalla on romaanissa tapana myös tehdä listoja, toteamuksia ja tiivistyksiä, jotka tunnistaa lihavoidusta tekstityylistä. Tämä kaikki vaati totuttelua, enkä ensin pitänyt tästä kerrontekniikasta lainkaan, mutta lopulta aloin ymmärtää sitä ja jopa pitää siitä.

Kuoleman avulla romaanin rankkoja tapahtumia myös etäännytetään – kuten myös sillä, että päähenkilö on nuori tyttö. Holokaustin kauheuksia ei siis kuvata täydessä painossaan, mikä tekee Kirjavarkaasta hyvää luettavaa myös nuorisolle. Varttunut, sivistynyt ja hyvän mielikuvituksen omaava lukija tunnistaa kyllä tilanteet ja kauheudet rivien välistä. Itse puolestani kävin viimekesäisellä Münchenin reissullani Dachaun keskitysleirillä, johon romaanissa viitataan useamman kerran ja joka oli yksi reissun vaikuttavimmista kohteista, joten Kirjavaras onnistui sikälikin liikuttamaan.

Lukuhaasteessa sijoitan Kirjavarkaan kohtaan 12. Politiikasta tai poliitikosta kertova kirja, sillä kaikessa karmeudessaan romaanin sanojen mahti pyörii nimenomaan politiikan ympärillä.

torstai 28. joulukuuta 2017

Mauri Kunnas: Koirien Kalevala (Hanna)



 Mauri Kunnas: Koirien Kalevala
Otava 1992
64 sivua

Koirien Kalevala. Mitäpä siitä sanoa: jokainen varmasti tietää, mistä on kyse. Mauri Kunnas jälleen esittelee koiramaisen hupaisaan tapaansa Suomen kulttuurille ja historialle merkittävää ilmiötä.

Koirien Kalevalasta löytyy kaikki olennainen. Väinämöinen laulaa Joukahaisen suohon, Lemminkäinen tappelee, Ilmarinen takoo Sammon ja kaikki tietenkin havittelevat kaunista Pohjolan neitoa. Äiti Louhi on kuitenkin eri mieltä kosijoiden naima-aikeista, joten hän pistää heidät tekemään jos jonkinmoista temppua ja siltikin kitsastelee tyttärensä luovuttamisen kanssa. Lopulta tytär valitsee Seppo Ilmarisen, ja Sampo jää Pohjolaan. Myöhemmin Väinämöinen ja Ilmarinen kumppaneineen lähtevät kuitenkin noutamaan sitä sotaisin seurauksin.

Kunnaksen kertoma tarina on yhdistelmä hauskoja koiruuksia sekä totta, Kalevalasta tuttua juonta. Paljon jää luonnollisesti ulkopuolelle: itse en valitettavasti muista Kalevalaa erityisen hyvin, joten en osaa sormella osoittaa puuttuvia kohtia – paitsi Kullervon tarinan, joka loistaa poissaolollaan, mikä kuitenkin tässä tapauksessa on kenties hyvä, sillä se loisi teokseen epäjatkumpn.

Lisäksi minua häiritsi, että Väinämöisen ja Ainon roolit oli vedetty toisinpäin: Koirien Kalevalassa Aino nimittäin havittelee uinnilla olevaa Väinämöistä eikä toisinpäin. Toisaalta, tarinan todellinen lopetus eli Ainon hukuttautuminen jouduttuaan vanhan miehen vaimoksi olisi aika makaaberi aihe lastenkirjaan.

Kuvitus on Kunnakselle tuttuun tapaan hauskaa ja täynnä yksityiskohtia. Pidin erityisesti siitä, että Kunnas on tehnyt omat koiramaiset versionsa Akseli Gallen-Kallelan tutuista maalauksista. Lisäksi minua viihdytti kerronnan kieli, jossa käytetään sopivassa harmoniassa tuttuja lausahduksia (”vaka vanha Väinämöinen, tietäjä iänikuinen”) sekä hauskoja ilmauksia (esimerkiksi miekalla ”hutkittiin”). Viitteitä lainataan siis niin kirjallisuudesta kuin kuvataiteestakin.

Teos kunnioittaa siis sopivasti perinnettä tuoden siihen oman vinkkelinsä. Epilogissa Kunnas jopa kertoo kiertäneensä ”keräämässä tarinoita koirilta” ja ”tulkkaamassa heidän haukuntojaan”. Täten hän rinnastaa itsensä aiheelle sopivasti tässä suhteessa Lönnrotiin, joka kiersi keräämässä lauluja runonlaulajilta ja koosti Kalevalan. Toivon mukaan moni lapsi (ja miksei aikuinenkin) lukisi edes tämän teoksen, jotta olisivat perillä Kalevalan perusaiheista.

Lukuhaasteessa sijoitan Koirien Kalevalan kohtaan 9. Toisen taideteoksen inspiroima kirja, sillä teos lainaa niin Kalevalasta kuin Gallen-Kallelan taiteestakin, sekä kohtaan 43. Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään.

keskiviikko 27. joulukuuta 2017

Sini Helminen: Kaarnan kätkössä (Hanna)



Sini Helminen: Kaarnan kätkössä. Väkiveriset osa 1
Myllylahti 2017
220 sivua


Jos lukee blogiamme ja tietää mitään kirjamieltymyksistäni, on kenties voinut aavistaa, että luen Kaarnan kätköissä ennen pitkää – ja pidän siitä. Lasten- ja nuortenkirjallisuushan kiinnostaa minua, ja tämän teoksen fantasia- ja luontoaihe iskee omaan lukusuoneeni.

Teoksen päähenkilö on juuri ylioppilaaksi valmistumaisillaan oleva Pinja, jonka kirjoitukset menevät kuitenkin koulumenestykseen nähden penkin alle. Pinja saa nimittäin tietää, että hänen poikaystävänsä ja paras ystävänsä ovat pettäneet hänet ja alkaneet seurustella keskenään. Samalla Pinjan lääkishaaveet valuvat hukkaan, kun mikään ei tahdo kiinnostaa.

Asiaa ei auta, että Pinja alkaa nähdä lapsuudesta tuttua, muille näkymätöntä ystäväänsä Tuuliaa, joka kertoo kuuluvansa sinipiikojen sukuun ja Pinjankin olevan metsän kansaa. Itsekseen puheleva Pinja saa äidin huolestumaan ja pistämään tytön kesätöihin, mikä kuitenkin sotkee asioita entisestään. Pinja nimittäin tapaa punkkarihenkisen ja pihkalta huumaavasti tuoksuvan Virven, jonka katseessa on pilke ja joka lausuu Pinjalle kauniita, lohduttavia sanoja.

Tunteet ovat molemminpuolisia, mutta Pinja kauhistuu Virven paljastaessa hänelle selkänsä, joka kasvaa kaarnaa. Näky muistuttaa Pinjaa hänen omasta arpeutuneesta selästään, josta on leikattu epämuodostumat pois hänen lapsuudessana. Voisiko hän sittenkin olla metsänneito Virven tapaan... mutta miten hän voi saada enemmän selville loukattuaan Virveä, joka kummasti muistuttaa Pinjan isoäitiä. Entä miten selvittää oman menneisyyden salaisuus, kun äiti lähettää hänet isovanhempien luokse Hollolaan? Ovi metsään, Tapiolan maille, on kuitenkin lähempänä kuin Pinja aavistaakaan.

Temaattisesti Kaarnan kätköissä ei juuri eroa muista nuorten fantasiakirjoista. Vastoinkäymisten ja kuulumattomuuden sekä erilaisuuden tunteiden kautta nuori etsii itseään, kunnes syy hänen erilaisuudelleen paljastuu: hän ei olekaan täysin tästä tuntemastamme maailmasta. Seksuaalinen hämmennys on myös nykyään lisääntynyt teema nuortenkirjoissa: Pinja nimittäin rakastuu toiseen tyttöön, mutta tuntee myös hallitsematonta vetoa nahkatakkiseen Marrakseen, joka lumoaa hänet kertaheitolla.

Marraksen rooli on kuitenkin romaanissa hämmentävä. Kuten arvata saattaa, vaarallisine olemuksineen hänen roolinsa ei jää pelkän kilpakosijan tasolle, mutta hänen roolinsa on Väkiveriset-sarjan ensimmäisessä osassa ainakin hyvin pieni – varsinkin siihen nähden, että hän pääsee jopa takakansitekstiin saakka.

Muuten Kaarnan kätkössä on varsin hyvin jäsennetty. Sen ihmiskuvaus on murrosikäisille juuri sopivaa, ja sanasto on rikasta ja oikealla tavalla humoristista genreensä nähden. Dialogista ei jää vaivaannuttava eikä myötähäpeää herättävä fiilis. Huomaa, että kirjailija on perehtynyt nuortenkirjallisuuteen ja kirjallisen teoksen kuljettamiseen. Lisäksi Helminen on hyvin perillä suomalaisesta mytologiasta, jota hän punoo taitavasti nykypäivään.

Luvut on nimetty tunnetuin latinankielisin lausein, mistä minulla on kahtalainen mielipide. Syy latinaan piilee Pinjan lääkishaaveissa, mutta koska lääkishaaveet ovat vain pienessä sivuosassa, on häiritsevää, että latinankieliset lauseet tuodan keskelle teosta, joka ammentaa suomalaisesta mytologiasta. Toisaalta on hauskaa, että nuorille lukijoille esitellään näitä lauseita, sillä itsekin etsin tuntemattomat lauseet heti kännykällä – kunnes liian myöhään huomasin, että niiden suomennokset löytyivät kirjan takaosasta.

Osittain teos ja hahmot jäävät kuitenkin etäisiksi, mikä johtunee romaanin kohderyhmän ikähaarukasta ja lyhyestä sivumäärästä. Kaiken kaikkiaan romaani vetää mukaansa, kieli ja kerronta soljuu sekä luontoaihe lumoaa: jopa itse haluaisin voida muuttua metsänneidoksi.

Lukuhaasteessa sijoitan Kaarnan kätköissä kohtaan 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja, sillä marraskuussa se oli Töölön kirjastossa  15-vuotiaan TET-harjoittelijan suosituksesta esillä (ja hän kuuluu kohderyhmän ytimeen). Sitä paitsi: onhan kirjailija itsekin kirjastonhoitaja ja kirjavinkkari.

maanantai 25. joulukuuta 2017

Regina Rask: Jouluihminen (Hanna)


Regina Rask: Jouluihminen
Otava 2011
222 sivua


Jouluihminen on ensimmäinen kirja, jonka pitkästä aikaa lainasin kirjastosta. Lainasin sen – yllätys yllätys – juuri joulua ajatellen, sillä halusin lukea joulun aikaan jotain hyvän mielen jouluteosta. Jouluihminen sekä onnistui että ei onnistunut tässä tehtävässä. Sitä oli toki mukava lueskella aaton esipäivinä ja aattona höyryävä glögimuki kädessä ja jouluisessa tunnelmavalaistuksessa.

Päähenkilö Eeva on nelikymppinen nainen, joka asuu pääkaupunkiseudulla perheineen: miehensä Mikaelin sekä kahden teini-ikäisen pojan kanssa. Hän työskentelee Stockmannilla somistajana eli on vastuussa tavaratalon visuaalisesta ilmeestä, kuten Stockmannin kausi-ikkunoista. Enimmäkseen Eeva pitää työstään, mutta kolmekymppinen Samuel alkaa ottaa erivapauksia luullen voivansa kiilata esimiehensä Eevan edelle, ja niin uhkaa käydäkin, kun myyntipäällikkö Kristian alkaa suosia Samuelia ja antaa tämän suunnitella kesän kausi-ikkunan. Katkera Eeva yrittää kuitenkin niellä ylpeytensä, sillä edessä on kuitenkin vielä joulu ja jouluikkuna.

Eeva on nimittäin jouluihminen. Hän pakenee jouluun töiden aiheuttamaa ahdistusta nuorempien työntekijöiden vyöryessä sisään tuoreine ideoineen sekä avioliittonsa epävarmuutta, sillä Mikael alkaa tehdä entistä enemmän pitkää päivää ja saapuu kotiinkin kaulus punaväriin tuhraantuneena. Avioliitto on ennen ollut Eevalle varma asia hänen elämässään, mutta kun hänen 70-vuotias äitinsäkin lähtee kotoaan etsimään itseään, Eeva ei ole varma, luottaako enää mihinkään.

Iloa ja tukea tarjoavat onneksi tyttöystävät, joiden kanssa Eeva tapaa porukalla joka kuukausi, ja tapaamisissa ei kursailla viinilasillisten kanssa. Naisten porukka onkin kuin suoraan Sinkkuelämästä: kolmen naisen porukkaan mahtuu kaksi perheenäitiä sekä yksi ikisinkku. Kaikilla on kuitenkin omat ristinsä kannettavanaan, eikä kukaan tunnu olevan täysin onnellinen: huvittavaa kyllä, onnellisin naisista tuntuu olevan ikisinkku Annamaija.

Töiden ja häilyvän avioliiton varjot Eeva kuitenkin yrittää peittää jo aikaisin joulun valoon. Hän alkaa touhuta onnellista ja täydellistä joulua, jonkalainen täytyy järjestää joka vuosi perheelle, vanhemmille sekä veljelle ja tämän vaimolle. Joka vuosi perheenjäsenten väliset jännitteet kuitenkin iskevät säikeensä joulutunnelmaan, ja siksi Eeva pyrkii aina turvautumaan seuraavaan jouluun, jolloin kaikki olisi taas paremmin. Tätä vuotta varjostavat kuitenkin niin monet asiat, että jää nähtäväksi, pystyykö Eeva kätkemään ne jouluhumuun. Kuten tämänlaisille romaaneille kuitenkin on tyypillistä, loppu on onnellinen.

Jouluihminen on kertomus keski-iän paineista, elämän epävarmuudesta ja menetetyistä toiveista. Eeva joutuu pelkäämään niin työnsä kuin avioliittonsa puolesta, sillä molemmilla tahoilla on vaarana, että nuoremmat saapuvat sieppaamaan kaiken. Eevan äiti on puolestaan hukannut itsensä perhe-elämään, ja toteaa, ettei oikeastaan tiedä, kuka hän itse on ja mitä olisi halunnut elämällään tehdä – ja mitä vielä ehtii tehdä. Sikäli romaani ei ole kovinkaan ilahduttavaa luettavaa, mutta se antaa perspektiiviä siihen, että elämässä ei välttämättä mene kaikki niin kuin kuvittelee tai suunnittelee. Siksi kannattaisikin nauttia siitä, mitä on, eikä stressata liikaa mennyttä eikä tulevaa – ei edes sitä joulua.

Joulu nimittäin on romaanin pääteema, joka pistää jokaisen miettimään, mikä itselle onkaan joulussa tärkeintä. Onko joulun oltava täydellinen, jotta se on onnistunut? Onko jokaisen esineen oltava paikoillaan ja ruokien juuri täydellisen näköisiä ja lämpöisiä? Voiko joulua lainkaan tehdä itse? Vastaus on ei: joulu tulee, teki sitä itse tai ei, joten pintapuolisista asioista ei kannata murehtia liikaa. Tärkeintä ovat lämpö, yhdessäolo ja rauha, ja ne hoituvat ilman täydellistä sommitteluakin, jos ovat hoituakseen.

Jouluihminen tuo myös esille, että joulu on loppujen lopuksi monille eräänlainen turvasatama. Joulun aikana paetaan arkea, ja kuvitelmaa joulusta sävyttävät aina ne omat muistot lapsuudesta. Joulu onkin aina eräänlaista paluuta lapsuuteen niin nuorille kuin vanhemmillekin. Maa, jossa huolet eivät paina, tai niin ainakin toivotaan.

Vaikka romaanin teemat ovatkin tärkeitä ja hyvin tosia, ei Jouluihminen loppujen lopuksi iskenyt minuun. Päähenkilö hieman ärsytti minua, sillä hän suhtautui kaikeen hyvin negatiivisesti ja oli välillä jopa ilkeä. Olisin kaivannut häneen vähemmän katkeruutta ja enemmän ymmärrystä muita kohtaan. Onko ihme, jos mies ja pojat eivät auta siivouksessa, jos sitä ei heiltä pyydä tai heidän kanssaan ei keskustele asiasta tasapuolisesti? Ei sillä, että voisin väittää, että itse välttämättä toimisin toisin samoissa tilanteissa, mutta Eevan hahmo jäi suhteellisen ohueksi ja häneen oli vaikea samaistua, vaikka jouluihminen olenkin.

Monet asiat romaanissa vaikuttivat myös melko epätosilta, mutta se on kenties enemmän genren seurausta. Jouluihminenhän on eräänlaista chicklitiä, joka usein tuppaa olemaan epärealistista ja ohutta. Oma ongelmani kenties onkin, että otin romaanin liian tosissani. Sehän on vain aikuisten satua. Se tarjosi onnellisen lopun ja toteamuksen joulun ytimestä, mikä lämmittää tähän aikaan vuodesta.

Lukuhaasteessa sijoitan Jouluihmisen kohtaan 45. Suomalaisesta naisesta kertova kirja.

lauantai 23. joulukuuta 2017

Carol Shields: Jane Austen (Hanna)



Carol Shield: Jane Austen
Ajatus Kirjat 2001
Suom. Maria Lyytinen
208 sivua
Alkuteos: Jane Austen. 2001


Jane Austen kuuluu sekä minun että Elinan ikisuosikkeihin, ja kun kesällä kirjailijan kuolemasta tuli 200 vuotta, katoimme sen kunniaksi yhdessä iltapäiväteet. Siitä huolimatta en ole tullut lukeneeksi tätä elämäkertaa ennen, vaikka se on ollut hyllyssäni melko pitkään

Elämäkerta tutkii Jane Austenin elämää myötäillen hänen teoksiaan. Shields ei ryhdy tulkitsemaan Austenin elämää hänen kirjojensa kautta mutta tuo esille ilmentymiä siitä, kuinka Austenin eri elämänvaiheet heijastuvat hänen romaaneissaan. Kirjoittamisen merkitys Austenille kautta hänen elämänsä sekä hänen sinnikkyytensä tämän intohimon suhteen korostuvat teoksessa.

Paljon keskitytään myös Austenin kirjeenvaihtoon ja aiemmin hänestä kirjoitettuihin elämäkertoihin. Austen tuli isosta perheestä ja oli läheinen isosiskonsa Cassandran kanssa. Molemmat naiset jäivät naimattomiksi. Cassandran tarina on jopa traaginen – kuten myös Jane Austenin, sillä hän menetti rakkaansa varattomuutensa vuoksi. Ajan tuloerot, epätasa-arvo ja järkiavioliitot koituvat hänen kohtalokseen siinä, missä monet hänen sankarittaristaan onnistuvat voittamaan tämän haasteen.

Yksi esimerkki siitä, kuinka Austenin kirjoitelmat mukailivat hänen elämänvaiheitaan, on se, että Austenin kyynistyminen näkyi hänen 30 ikävuoden kieppeillä aloittamissaan teksteissä. Alkupään teosten kepeys luo nimittäin selkeän eron loppupään teoksiin. Niiden välissä Austen joutuikin kokemaan kovia, kuten muuton rakkaasta lapsuudenkodistaan, isänsä kuoleman sekä toteamuksen siitä, ettei välttämättä ikinä pääse naimisiin.

Nämä kaikki faktat käyvät Shieldsin teoksesta ilmi, vaikka hän tuokin esille, että osa päätelmistä on loppupeleissä vain arvailua. Olisin kaivannut osaan väitteistä ja kertomuksista viitetiedon, jotta lukija voisi päätellä, onko kyse faktatiedosta vai Shieldsin omista tulkinnoista.

Luvut on otsikoitu vain numeroin, minkä vuoksi teoksen kuljetus hyppii ja sitä on välillä vaikea seurata. Seurattavampi ratkaisu olisi ollut jaotella ja otsikoida luvut temaattisesti tai edetä kronologisesti. Jane Austen on kuitenkin epämääräinen sekoitus molempia, joten se jää kaiken kaikkiaan hieman sekavaksi.

Teos on kuitenkin nopealukuinen. Koska siinä puidaan ja analysoidaan Austenin teoksia, se on samalla lyhyt matka Austenin maailmaan. Tämä oli kuitenkin ensimmäinen Austen-elämäkerta, jonka olen lukenut, ja uskoisin, että niitä on todennäköisesti vakuuttavampiakin.

Lukuhaasteessa sijoitan teoksen kohtaan 36. Elämäkerta tai muistelmateos.