torstai 3. tammikuuta 2019

Jojo Moyes: Parillisia ja parittomia (Elina)


Jojo Moyes: Parillisia ja parittomia
Gummerus 2017
482 sivua
suom. Heli Naski
Alkuteos: The One Plus One. 2014.

Jojo Moyesin romaani Parillisia ja parittomia oli ystävältäni lainassa minulla muistaakseni alkusyksystä ja se oli yksi vuoden mukavimpia lukukokemuksia, kuten oikeastaan kaikki Moyesilta lukemani romaanit olivat. Parillisia ja parittomia oli nopealukuinen ja hyvää mieltä tuova kirja olematta kuitenkaan liian kevyt tai liian raskas aiheiltaan.

Romaanin päähenkilö on yksinhuoltajaäiti Jess Thomas, jonka perheeseen kuuluvat 10-vuotias tytär Tanzie, teini-ikäinen poikapuoli Nicky ja vanha koira Norman. Jessin aviomies on lähtenyt heidän luotaan ja jättänyt Jessin selviytymään porukan kanssa yksinään. Elättääkseen perheensä Jess käy sekä siivoamassa paikallisia merenrantahuviloita että on iltaisin tarjoilijana pubissa. 

Matemaattisesti lahjakkaalle Tanzielle tarjotaan paikkaa paremmasta koulusta, mutta stipendin jälkeenkin lukukausimaksut saavat Jessin lähes pyörtymään. Matematiikkakilpailun voitosta luvattu palkintoraha sen sijaan voisi pelataa tilanteen. Vaan miten perhe pääsee yhtäkkiä rahattomana Skotlantiin kilpailuun? Entä mitä tehdä koulukiusatulle teini-ikäiselle Nickylle? Kumpikaan lapsista ei oikein tunnu löytävän paikkaansa maailmassa ja Jessistä ei ole auttajaksi, kun hän yrittää selviytyä vain päivä kerrallaan unohtaen samalla pitää huolta myös itsestään ja omasta hyvinvoinnistaan.

Yksi hienoista merenrantataloista, joita Jess siivoaa, kuuluu menestyvän it-firman johtajalle Edille. Ed kuitenkin huomaa olevansa pulassa, josta ei pääse eroon vaikka kuinka yrittäisi. Hän menettää osuutensa itse perustamastaan firmasta ja joutuu luopumaan Lontoon kodistaan. Sattumalta Ed ja hänen talossaan siivoojana työskentelevä Jess tapaavat ja lähtevät yhdessä kohti Skotlantia Edin autolla. Automatkan aikana kukin heistä oppii jotain itsestään ja toisistaan.

Romaanissa käsitellään vakaviakin teemoja kuten yksinäisyyttä, köyhyyttä ja kiusaamista, mutta toisaalta se on samaan aikaan kevyttä lukemista ja päätös on onnellinen kuten olettaa kuuluu. Moyesilla on loistava kyky kirjoittaa oivaltavasti nyky-yhteiskunnan ongelmakohdista. Matkakuvauksenakin romaani on hauska, onhan meistä jokainen ehkä joskus istunut automatkalla, jos ei nyt sentään ihan koko maan halki mukana kiukuttelevat lapset, yksi stressaantunut it-miljonääri ja takapenkillä haiseva koira. Aina on jollain pissahätä tai nälkä tai muuten vaan tylsää eikä Tanzien matkapahoinvoinnin vuoksi voida ajaa kuuttakymppiä kovempaa.

Lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 19. kirja käsittelee vanhemmuutta.

keskiviikko 2. tammikuuta 2019

Elena Ferrante: Kadonneen lapsen tarina (Elina)


Elena Ferrante: Kadonneen lapsen tarina. Kypsyys - Vanhuus.
Wsoy 2018
512 sivua
suom. Helinä Kangas
Alkuteos: Storia della bambina perduta. 2014.

Minun osaltani viime vuoden kirjoista bloggaaminen jatkuu vielä jokusen hetken tämän vuoden puolelle. Yksi vuoden viimeisimpinä luetuista kirjoista osoittautui kuitenkin parhaimmaksi, joten aloitetaan sillä. Elena Ferranten neliosaisen Napoli-sarjan päätöskirja Kadonneen lapsen tarina oli odotettu ja se lunasti hienosti odotuksensa. Olen kirjoittanut myös sarjan aiemmista osista: Loistava ystäväni, Uuden nimen tarina ja Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät

Kadonneen lapsen tarina alkaa kutkuttavasta asetelmasta, johon edellinen romaani päättyi. Elena on jättänyt aviomiehensä Pietron ja pienet tyttärensä Deden ja Elsan ja lähtenyt nuoruuden ihastuksensa Ninon matkaan. Romaanin alku on mielestäni sen ainoa kompastuskivi. En päässyt missään kohtaa yli Elenan hölmöilystä Ninon suhteen enkä sulattanut hänen valintaansa. Toisaalta ehkä Elenan tarinalle se oli välttämättömyys. Elenan piti tehdä valintansa ja kestää niiden seuraukset. Hitaan alun jälkeen pidin romaanista kuitenkin lopulta todella paljon.

Firenzessä asunut ja Italiassa ja Euroopassa matkustellut Elena päätyy tyttärineen takaisin lapsuutensa kortteliin Napoliin. Napoliin paluu tuntuu hänestä yhtä aikaa kamalalta, mutta toisaalta taas kaikki on tuttua ja turvallista. Napoli on myös muuttunut sinä aikana kun Elena on ollut muualla eikä hän kaikkea meinaa edes tunnistaa. Lila myös alkaa tutkia Napolin historiaa ja pääsee pintaa syvemmälle heidän kotikaupunkiinsa, niin tuttuun mutta samalla niin vieraaseen. Kaupungin kuvaus on tässäkin romaanissa todella upeaa ja realistista ja jälleen huomasin kirjan luettuani googlailevani Napolia ja Italiaa.

Elenan muutettua takaisin Napoliin, hän ja Lila ovat raskaana samaan aikaan ja heidän ystävyytensä lujittuu taas vuosien tauon jälkeen. Siinä missä edellisessä kahdessa romaanissa Lila on jäänyt hieman taka-alalle niin tässä hänet tuodaan taas uudestaan esille ja myös siksi tämä oli mielestäni parempi kuin edelliset kaksi sarjan osaa. Toisaalta en näe syytä arvioida osia liikaa myöskään toisistaan irrallaan, yhdessä ne kertovat tarinansa. Elenan ja Lilan ystävyys on monimutkainen ja vahva, välillä se on katkennut ja uudestaan vahvistunut, sellainen mitä ystävyydet oikeassakin elämässä ovat. Elena on edelleen myös hyvin epävarma omasta roolistaan kirjailijana, vaikka hänen uransa onkin tässä vaiheessa jo pitkä ja hän on julkaissut useita menestyneitä romaaneja. Hän yhä vertaa itseään Lilaan, vaikka tämä ei ole kirjailijaksi ryhtynytkään. Lila puolestaan menestyy omalta osaltaan uudessa yrityksessään tietokoneiden maailmassa. Elena vertaa myös heidän samanikäisiä tyttäriään toisiinsa ja kokee jatkuvasti olevansa huonompi äiti.

Tämä romaani kuten kaikki sarjan edeltäjänsäkin kuvaa loistavasti naisten asemaa yhteiskunnassa, kiipeämistä ylemmille yhteiskunnan portaille, ystävyyttä, Italian poliittista ilmapiiriä, Napolin muutoksia ja perheiden hajoamisia ja yhdistymisiä. Viimeisille sivuille asti luin Elenan ja Lilan tarinaa ahmien ja keskittyneesti. Näissä romaaneissa on ollut jotain erityisen hienoa, jota on vaikeaa pukea sanoiksi lukemisen jälkeen, joten en tämän enempää sitä nyt yritäkään. Ehdottomasti yksi parhaista kirjasarjoista pitkään aikaan ja varmasti palaan sen pariin vielä myöhemminkin. Voin lämpimästi suositella sarjaa, mikäli et ole vielä sitä lukenut.

Lukuhaasteessa romaani sopisi kohtiin 1. kirjassa muutetaan, 15. palkitun kirjailijan kääntämä kirja, 17. kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa, 19. kirja käsittelee vanhemmuutta ja 49. vuonna 2018 julkaistu kirja. Sijoitan kirjan kohtaan 26. kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt. Olen käynyt kyllä Italiassa, mutta en Napolissa. Vuoden 2019 lukuhaasteessa kirja sopii ainakin mainiosti kohtiin 2. kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä ja 11. kirja käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa.

tiistai 1. tammikuuta 2019

Mauri Kunnas: Piitles (Hanna)



Mauri Kunnas: Piitles
Otava 2012
77 sivua


Noloa kyllä, sarjakuvaromaani meinasi kokonaan unohtua vuoden lukuhaasteesta. Joululomalla kävi onneksi tuuri, kun äkkäsin Mauri Kunnaksen Piitlesin vanhempieni hyllystä. Teos ei ole varsinaisesta ihan sitä ominta alaani, sillä en ole juurikaan tullut kuunnelleeksi Beatlesia, mutta sarjakuvaa oli silti melko kiinnostavaa lukea, sillä samat alkuvaikeudet koskevat varmasti monia eri artisteja.

Piitles on lyhyt sarjakuvaromaani, joka kertoo tarinan Beatlesin alkutaipaleesta. Siinä kerrotaan pääjäsenten lapsuudet kronologisesti: Johnin, Paulin ja Georgen taustat kartoitetaan, mutta ns. väliaikaisjäsenet eli jäsenet, jotka eivät olleet osana lopullista kokoonpanoa, pidetään kauempana kerronnan keskiöstä. He siis roikkuvat mukana, mutta heidän taustojaan ja lapsuuttaan ei kuvata sen kummemmin.

Beatlesin alku on hyvin samankaltainen kuin monen rokkibändin. Pojat opettelevat soittamaan (Elvis Presleyn ja muiden ajan suosikkien innoittamina), lyöttäytyvät yhteen, nauttivat Liverpoolin tyttöjen suosiosta ja yrittävät epätoivoisesti löytää keikkoja. Liverpoolissa poikia ei tahdo onnistaa, mutta kun heille tarjotaan mahdollisuutta käydä soittelemassa synnin pesänä tunnetulla Reeperbahnilla Hampurissa, pojat tarttuvat tilaisuuteen. Vanhemmat eivät ole innoissaan siitä, että pojat jättävät koulunsa ja (edes hieman) lupaavat uransa, mutta oppi ei paljoa poikien päätä pakota. He elävät musiikilleen.

Hampurissa bändi saa harjoitusta, ja palatessaan Liverpooliin he alkavat kerryttää jo enemmän mainetta. Levytystä ei kuitenkaan vieläkään tipu. Paikallisen levykaupan omistaja etsii kuitenkin uusia haasteita ja pestautuu Beatlesin manageriksi, ja monien taisteluiden kautta päästään voittoon. Vasta levytysvaiheessa rumpali-Pete heivataan bändistä ulos ja tilalle otetaan Ringo Starr. Legenda on syntynyt, ja vasta tästä se tarina alkaa mutta Piitles päättyy.

Piitles tarjosi itselleni paljon uutta tietoa Beatlesista ja siitä, miten lopullinen kokoonpano löysi tiensä yhteen sekä millaisia haasteita bändi kävi läpi. Yllätys oli esimerkiksi se, että Beatlesin pojat olisivat itse halunneet soitella nahkakuteissa ja pistivät Hampurin-keikoillaan lavoja uuteen uskoon. Vasta manageri sai pojat ruotuun ja suoristi kravatit rokkikukkojen kaulaan, mikä selitti monia asioita: olinkin ihmetellyt Beatlesin mainetta rokkibändinä, kun kaikki näkemäni kuvat ja videot ovat olleet varsin kesyjä (näin rokkinaisen korviin myöskin biisit ovat kuulostaneet varsin kevyiltä).

Mauri Kunnas onnistuu kertomaan tarinan kiehtovasti, vaikka ääntämyksen mukaan kirjoitetut englanninkieliset biisit (esim. ”ai laav juu”) olivat vähän hämmentäviä. Kerronta etenee suoraviivaisesti ja ymmärrettävästi. On esimerkiksi hyvä ratkaisu, että Ringo Starrin lapsuus kerrataan nopeasti vasta siinä vaiheessa, kun Ringo liittyy bändiin. Ringon osuus jää tosin hyvin paljon vähäisemmäksi kuin muiden, mikä on sääli.

Kuvitetut sivut käyvät välillä vähän sekaviksi, mikä on toki myös Kunnaksen lastenkirjojen tyyli, mutta Piitlesissä en pitänyt tästä tyylistä. Tähän saattaa toki vaikuttaa se, että kuvituksen ja tarinan puolesta käy todella ilmi, että Piitles ei ole lasten kirja: bändin likaisia kalsarit, parransänkiä ja saastaisia huoneita ei säästellä. Hajun voi kuvista miltei haistaa, mikä on toki onnistuneen kuvituksen merkki. Minuun tämä kuvitus ei iskenyt; johonkuhun toiseen se varmasti iskee.

Kaiken kaikkiaan teos ei ole suosikkini Mauri Kunnaksen kirjoista, sillä kuten sanoin, se ei tyyliltään ole omintani alaani, mutta olen silti iloinen, että tämä tuli luettua. Kertoohan kirja kuitenkin maailman kuuluisimmasta ja suosituimmasta bändistä. Tulin myös kuunnelleeksi tunnelman vuoksi Beatlesia, ja vaikka tiedänkin klassikot kuten ”Yesterday” ja ”All You Need Is Love”, löytyi seasta monia sellaisia kappaleita, joita en ennen ollut tiennyt Beatlesiksi. Samaan syssyyn tuli kuunneltua myös vähän Rollareita ja todettua, että musiikin historiaan voisi tutustua enemmänkin.

Vuoden 2018 lukuhaasteessa sijoitan Piitlesin kohtaan 12. Sarjakuvaromaani – mikä yllätys! Lisäksi se sopisi kohtiin 11. Kirjassa käy hyvin; 14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan; 20. Taiteilijaelämäkerta; 22. Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin; 26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt (Liverpool); 34. Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta; 43. Suomalainen kirja, joka on käännetty jollekin toiselle kielelle ja 46. Kirjan nimessä on vain yksi sana.

maanantai 31. joulukuuta 2018

Robert Jordan: Vaarojen taival (Hanna)



Robert Jordan: Vaarojen taival (Ajan pyörä #1)
Karisto 2001
501 sivua
Suom. Marja Sinkkonen
Alkuteos: The Eye of the World. 1990. (Suomennos sisältää alkuteoksen luvut 123)


Vaarojen taival aloittaa Robert Jordanin suositun ja miltei loppumattoman Ajan pyörä -fantasiasarjan. Häpeäkseni en ole aiemmin koskenutkaan saagaan, vaikka väitänkin olevani fantasian ystävä. Päätin siis nyt lopulta lukea tämän teoksen, vaikka aavistelinkin, että olen mahdollisesti kasvanut siitä ohi. Enkä valitettavasti ollut väärässä. Aloitin kirjan nimittäin joskus keväällä ja sain sen vasta nyt luettua loppuun, mikä harvoin on merkki siitä, että haluan vain säästellä lukunautintoa.

Rand asuu isänsä kanssa lähellä Kaksvirran kylää, joka odottaa malttamattomana kevään juhlaa Bel Tineä: huhutaan, että paikalle saapuu myös leikari eli kiertelevän trubaduurin kaltainen hahmo. Bel Tinen ylle lankeaa kuitenkin synkkä varjo, kun trollokit – ihmisen kaltaiset, lihaa himoitsevat karvamonsterit – hyökkäävät kylään: myös Randin ja tämän isän kotiin. Koitoksesta selvitään kylässä majoittuvan Aes Sedain (eräänlaisen velhottaren) ansiosta, joka häätää trollokit tiehensä.

Tuhoista ja hyökkäyskohteista päätellen on kuitenkin selvää, että trollokit etsivät tietynikäistä poikaa. Kuin sopivasti Randin isä paljasti myös kuumehoureissaan tälle, että Rand ei oikeasti ole hänen poikansa – eli pojan kohtalosta tai perimästä paljastuu varmasti jotain kohtalokasta tulevissa osissa. Tästä syystä Randin ja hänen ystäviensä on lähdettävä Moiraine-nimisen Aed Sedain ja tämän yrmeän kaitisijan (eli kätyrin) Lanin matkaan trollokkeja ja pimeänkulkijoita karkuun. Pimeän voimat ovat liikekannalla, eikä kukaan halua, että Pimeän valtias vapautuu vankilastaan.

Seikkailuun kuuluu monenmoista kommellusta ja kauhua, ja lopulta seikkailijat erkanevat toisistaan. Romaanin lopussa on jo nähtävissä, että jokaisella sankarilla on oma kohtalonsa täytettävänään, vaikka he eivät sitä itse vielä aavista. Nuori nainen Egwene on osoittanut Aes Sedain kykyjä, Perrin osaa kommunikoida susien kanssa sekä Randia ja Matia jahtaavat pimeän voimat. Monikymmenosainen saaga on saanut alkunsa.

Mitähän sitä sanoisi. Ajan pyörän maailma täyttää kaikki fantasian kriteerit, ja jännitystäkään ei puutu. Vaikka teos takkuili melko pahasti, viimeisen sivun jälkeen jäi kuitenkin fiilis, josko sitä lukisi seuraavankin osan joskus.

Ei ehkä ihan heti kuitenkaan. Kerronta etenee makuuni aivan liian pitkäpiimäisesti – erityisesti romaanin alussa. On toki oletettavaa, että alun rauhallinen kulku on kerronnallinen ratkaisu ja että vauhti kiihtyy tulevissa osissa. Toivoa siis on.

Vaikka vauhti kiihtyisikin, kerronnasta jää puuttumaan jokin kaipaamani syvyys ja tunnelma. Juoni kulkee, tapahtumat etenevät, ja maailmakin on selkeästi kirjailijan päässä rakennettu ja rajattu historioineen ja tapahtumineen. Kerronnassa ei kuitenkaan ole riittävästi persoonallisuutta eikä se ole erityisen taitavaa kynäilyä muutenkaan, sillä lauserakenteet ovat ajoittain kömpelöitä, mikä saattaa olla myös käännöksen seurausta. Tarina puolestaan on vasta alussa, joten en osaa sitä sen suuremmin kommentoida: Vaarojen taival jäi ainakin sellaiseen cliff hangeriin, että kyllähän se luo kutkuttavaa odotusta jatkoa ajatellen. Seikkailijajoukon hajoaminen ensimmäisen osan lopussa on kuitenkin aika tuttu taktiikka, joka toi mieleen Tolkienin Sormuksen ritarit. Muuten en kyllä aio tehdä sellaista rikosta, että vertaisin tätä Tolkieniin.

Lisäksi teoksessa häiritsi, että kolme nuorta seikkailijapoikaa eivät ainakaan ensimmäisessä osassa erottuneet toisistaan juurikaan. Rand on romaanin alussa keskiössä, joten hänet on helppo muistaa, mutta kaksi muuta nuorukaista Mat ja Perrin ovat vielä Vaarojen taipaleessa ainakin mielestäni miltei vaihdettavissa. En huomaa heidän persoonissaan juurikaan eroa. Jälleen kerran toistan kuitenkin, että Vaarojen taival on vasta ensimmäinen osa, joten myönnän, että hahmojen kehitys on varmasti vasta lapsenkengissä enkä siksi lopullista tuomiota annakaan. Lisäksi pidin itse melkoisia taukoja lukemisessa, joten hahmot jäivät myös sen vuoksi etäisiksi.

Todettakoon kuitenkin se teoksen hyväksi, että vaikka se täyttää kaikki fantasian tunnusmerkit (on kovin epäkäytännöllistä, että niin monesti maailmaa uhkaa pimeä lordi, jonka nimeä ei saa lausua ääneen), sen maailma on riittävän omintakeinen kannatellakseen itseään. Jordan lainaa riittävästi geneerisestä fantasiasta koukuttaakseen fantasianystävät mutta lisää ripauksen omia elementtejään tarinaan.

Päällisin puolin Vaarojen taipaleessa on kaikki siis ihan ok, mutta kerronnan syvyys puuttuu. Näin ollen voisinkin arvioida, että kenties olisin pitänyt tästä 15 vuotta sitten, mutta näin vanhempana ja kokeneempana lukijana fantasiannälkäni kaipaa enemmän niin hahmoilta kuin kuvaukseltakin. Toisaalta en halua teilata Vaarojen taivalta täysin, sillä loppua kohden tarina alkoi kiinnostaa enemmän, ja hahmojen sekä tarinan tuleva kehitys saattavat olla tutustumisen arvoisia – vähintään populaarikulttuurin tuntemiseksi ellei muuten.

Lukuhaasteessa sijoitan Vaarojen taipaleen kohtaan 7. Kirja tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan. Lisäksi se sopisi kohtaan 3. Kirja aloittaa sarjan.

sunnuntai 30. joulukuuta 2018

Donald Spoto: Lumous Audrey Hepburnin elämä (Elina)


Donald Spoto: Lumous Audrey Hepburnin elämä
Ajatus kirjat 2009
336 sivua
suom. Ruth Jakobson
Alkuteos: Enchantment: The Life of Audrey Hepburn. 2006.

Tänä vuonna aikeenani oli (taas) lukea mahdollisimman paljon omaan hyllyyn unohduksiin jääneitä kirjoja eli tuttavallisemmin "hyllynlämmittäjiä", joten olin tyytyväinen kun sain vielä näin vuoden loppumetreillä luettua tämän elämäkerran, joka on odotellut hetkeään jo lähes kymmenen vuotta. 

Donald Spoto on kirjoittanut mielenkiintoisen kuvauksen elokuvatähti Audrey Hepburnin elämästä. Elämäkerta etenee kronologisesti ja luvut on nimetty vuosilukujen mukaan, joko muutamia vuosia kerrallaan ja uran tärkeimmissä kohdissa vuosi kerrallaan. Ihailin Audreyn elokuvia erityisesti juuri tuolloin kymmenen vuotta sitten, jolloin olen kirjan hankkinutkin. Silloin tuli katsottua ainakin Aamiainen Tiffanylla, Loma Roomassa, Funny Face ja My Fair Lady, joista useimmat taitavat löytyä myös omista dvd-kokoelmistani. Silti Audreyn elämä itsessään oli vielä kirjaan tarttuessani minulle aivan vieras enkä juurikaan tiennyt hänen muista elokuvistaan.

Audrey ei ole antanut paljon haastatteluja omasta henkilökohtaisesta elämästään eikä Spoto itse ole haastatellut häntä vaan kerännyt tietonsa sieltä täältä, joten myös kokonaisuus on sen mukainen. Tokikaan en kovin paljon lue elämäkertoja ja ne ovat pitkälti oman mukavuusalueeni ulkopuolella eli tuntui vaikealta arvioida, mitä asioita tässä elämäkerrassa olisi kuulunut olla ja mitä ei, mutta kyllä sillä on merkitystä onko kirjan kirjoittaja edes tavannut kohdettaan vai ei. Tässä kirjassa jonkin verran kompuroitiin, kun asiat keskittyivät välillä joihinkin sivuseikkoihin Audreyn elämän sijaan. Viittauksia oli paljon myös muihin saman ajan näyttelijöihin, ohjaajiin ja käsikirjoittajiin, joista tunnistin toki nimekkäimmät näyttelijät, mutten juurikaan muita. Elokuvatietämykseni on kaikkinensa huomattavasti heikompaa kuin kirjatietämykseni enkä ole paljoakaan katsonut tuon ajan elokuvia. Osa viittauksista meni siis itseltäni aivan ohi.

Audreyn elokuvat esitellään kaikki vähintään lyhyesti juoneltaan, mutta osaa käsitellään enemmänkin. Välillä mietin onko Spoton oma elokuvamaku vaikuttanut siihen, mitä elokuvia hän käsittelee enemmän kuin muita. Nunnan tarinalle tuntuu ainakin omistettavan lukuisia sivuja tai kenties asia vain esittäytyi minulle niin. En ole kyseistä elokuvaa nähnyt, joten sen perinpohjainen läpikäyminen tuntui kenties sen vuoksi raskaalta. Kyseistä elokuvaa kyllä kehutaan kirjassa paljon ja nähdäkseni Spoto itse pitää sitä yhtenä Audreyn parhaista. Varmasti se voisikin olla seuraava Audrey-elokuva, johon tutustua. Toisaalta kirjan lukemisen jälkeen teki mieli myöskin katsoa jo aiemmin näkemäni Audrey-leffat uudelleen. Etenkin Loma Roomassa olisi mukavaa nähdä taas pitkän tauon jälkeen, voittihan Audrey tuosta suorituksesta ainoan Oscarinsakin.

Lukukokemus oli oikeastaan monin tavoin hämmentävä. Välillä en oikein välittänyt Spoton kirjoitustyylistä ja teksti tuntui kehnolta, suomennoksetkin olivat toisinaan hieman ontuvia. Toisaalta teksti kuitenkin imaisi minut mukaansa kiinnostavuudella ja luin elämäkerran kahdessa päivässä varsin nopeasti. Harvemmin mikään kirja tempaisee aivan tällä tavalla mukanaan, varsinkin kun kyseessä on vielä laji, jota harvemmin luen tai josta olisin kiinnostunut. Goodreadsiin en osannut oikein arvioida kirjalle tähtiäkään. Annoin aluksi kaksi tähteä, mutta pari päivää makusteltuani voisin oikeastaan antaa helposti kuitenkin tälle kolme tähteä viidestä.

Lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 18. Kirja kertoo elokuvan tekemisestä. Kirja nimittäin kertoo toki useammankin elokuvan tekemisestä ja varsin seikkaperäisesti. Opin paljon uutta elokuvamaailmasta tai ainakin siitä mitä se on ollut 50-60-luvuilla. Kirja sopisi lukuhaasteessa myös kohtiin 1. Kirjassa muutetaan, 14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan, 19. Kirja käsittelee vanhemmuutta, 20. Taiteilijaelämäkerta, 21. Kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi sekä 22. Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin. Koska vuoden 2019 Helmet-lukuhaaste on juuri julkaistu ja mekin siihen aiomme taas osallistua (siitä lisää tuonnempana) niin ajattelin vinkata, että kirja sopii uudessa haasteessa ainakin kohtaan 1. Kirjan kannessa on ihmiskasvot.

Antoine de Saint-Exupéry: El Principito (Hanna)



Antoine de Saint-Exupéry: El Principito
Mariner Books 2001
83 sivua
Kääntänyt espanjaksi Bonifacio del Carril
Alkuteos: Le Petit Prince. 1943


El Principito eli suomeksi Pikku Prinssi on vanha tuttu lastenkirja, jonka luin ensi kertaa suomeksikin vasta aikuisiällä. Alkuteos on kirjoitettu ranskaksi, mutta koska opiskelin joitakin vuosia sitten espanjaa, sain espanjalaiselta ystävältäni espanjankielisen version kirjasta. Lahja oli mainio, vaikka sainkin sen vasta nyt avattua ja luettua.

Kyseessä on varsin filosofinen lastenkirja, jossa aavikolle koneella haaksirikkoutunut kertoja tapaa toiselta planeetalta/tähdeltä tulleen pikku prinssin. Prinssi kertoo olevansa kotoisin pikkiriikkiseltä planeetalta, jossa hän hoitaa harmittoman pieniä tulivuoria (joista yksi tosin on epäaktiivinen). Hän hoitaa myös ruusua, jolle hän omistaa elämänsä. Siitä huolimatta (ja piikikkään ruusun valituksista huolimatta) hän lähtee kuitenkin seikkailemaan ympäri universumia.

Seikkailullaan hän tapaa erilaisia hahmoja: esimerkiksi juopon, neuvottelijan (joka haluaa omistaa kaikki tähdet), maantieteilijän (joka ei itse matkusta ja vain odottaa jonkun saapuvan kertomaan hänelle, mitä karttoihin pitäisi kirjata) sekä ketun, joka haluaa tulla kesytetyksi (’olla kesytetty’ tarkoittaa olla erityinen kesyttäjälle ja päinvastoin).

Teoksen loppu on haikea, sillä kertoja ehtii jo kiintyä Pikku Prinssiin, joka katoaa ja palaa omalle tähdelleen. Kertoja voi kuitenkin aina katsoa tähtiin ja koska hän ei tiedä, mikä niistä on prinssin koti, voi jokaisen tähden kuvitella olevan sitä. Siten kaikki tähdet nauravat hänen kanssaan eikä kertoja ole yksin.

En muistanut teoksesta juuri muuta kuin ketun, joten oli ihan hauskaa lukaista tämä uudelleen. Teoksen syvällinen filosofia oli sekin päässyt unohtumaan, vaikka muistinkin Pikku Prinssin olevan syvällisyydestään tunnettu.

Pikku Prinssi pistää aikuisena miettimään sitä, mihin sitä elämänsä tuhlaa. Esimerkiksi neuvottelija, joka haluaa omistaa tähdet, joista saisi myydessä rahaa ja ostaa taas lisää tähtiä, on varmasti jokaiselle tuttu hahmo. Juoppo puolestaan juo unohtaakseen sen, että juo. Kirja tuo yksinkertaisen selvänäköisesti esille sen, kuinka hölmöjä me aikuiset loppupeleissä olemme. Ja kuinka helposti sitä arki- ja työkiireiden keskellä saattaa tulla unohtaneeksi sen, mikä on kaikkein tärkeintä: kuunnella sydäntään.

Näin ollen teos on osuva sekä lapsille että aikuisille (muumien tavoin): teoksen tarina kiehtoo lapsia ja sen viisas sanoma saa aikuisen kenties pohtimaan elämäänsä uudelleen. Klassikon asemaan se ei ole siis noussut turhaan.

Teoksen lukeminen espanjaksi oli pieni haaste, sillä sen filosofinen syvyys uhkasi välillä hukkua pelkän ymmärtämisen varjoon. Pikku Prinssi on siis samanaikaisesti helppo sekä haastava kirja vieraan kielen harjoittamiseksi. Helppo se on sikäli, että se on lyhyt, ja sen sanasto ja kerronta ovat suhteellisen yksinkertaisia. Kerrontatyyli sisältää esimerkiksi paljon toistoa. Toisaalta se on haastava teos lukea, sillä filosofinen syvyys kärsii, jos kieltä ja sen monitahoisuutta ei ymmärrä.

Lukuhaasteessa sijoitan El Principiton kohtaan 13. Kirjassa on vain yksi tai kaksi hahmoa, sillä vaikka prinssi tapaa useita hahmoja, tapaamiset ovat pikaisia ja pääasiallisesti kirjassa esiintyvät vain prinssi ja kertoja. Lisäksi kirja sopii kohtiin 21. Kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi (koska luin sen vieraammalla kielellä); 24. Surullinen kirja ja 28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä.

lauantai 29. joulukuuta 2018

Stephen Hawking: Maailmankaikkeus pähkinänkuoressa (Hanna)



Stephen Hawking: Maailmankaikkeus pähkinänkuoressa
WSOY 2015
215 sivua
Suom. Risto Varteva
Alkuteos: The Universe in a Nuthshell. 2001.


Huh. Tulipa luettua. Voin heti alkuun sanoa, että fysiikka on melko kaukana omasta mukavuusalueestani, mutta siitä huolimatta fysiikka ja maailmankaikkeus kiehtovat minua. Tämä kiinnostus on pitkälti saanut alkunsa aikuisiällä, ellei lasketa sitä, kun 12–13-vuotiaana haaveilin ryhtyväni tähtitieteilijäksi.

Maailmankaikkeus pähkinänkuoressa ei suinkaan ole tietokirjojen helpoimmasta päästä, vaikka onkin sitä varmasti omalla alallaan. Ovathan Hawking ja myös tämä nimenomainen teos palkittuja siitä, että ne ovat tuoneet fysiikan ja maailmankaikkeuden lait lähemmäksi tavallista pulliaista.

Hawking on järjestänyt teoksensa siten, että ensimmäiset kaksi lukua (Suhteellisuuden lyhyt historia sekä Ajan muoto) ovat pakollista luettavaa, ennen kuin lukija etenee kirjan sivuilla. Näiden lukujen jälkeen lukuja saa selata siinä järjestyksessä kuin mieli tekee. Itse etenin konstailematta järjestyksessä.

Luvuissa käsitellään kaikenlaista maailmankaikkeuden eri ulottuvuuksista aikamatkailun mahdollisuuteen ja ihmiskunnan tulevaisuuteen. Lukija oppii aika-avaruuden laeista, painovoimasta, kvanttifysiikasta, säieteoriasta, mustien aukkojen synnystä, hiukkasista ja braaneista (eli mahdollisista lisäulottuvuuksista tuntemiemme neljän ulottuvuuden lisäksi).

Asiaa on siis paljon, enkä edes esitä muistavani – tai edes ymmärtäneeni – kaikkea. Teos olikin aluksi vaikealukuinen siksi, että olisin kaivannut lisäselityksiä monille asioille. Hawkingilla on tyyli, että osan ilmiöistä hän vain toteaa: “koska x, voimme päätellä että y”, mutta hän ei välttämättä avaa lainkaan sitä, mistä voimme päätellä, että alkulähtökohta on x. Useat näistä asioista on todennäköisesti jätetty kertomatta, koska niiden takana on liian monimutkaista fysiikkaa tai niiden kertominen ei vain ole mielekästä, jotta pääasia pysyisi kasassa ja mahdollisimman lähestyttävänä.

Itse haluan kuitenkin aina ymmärtää asiat perin pohjin, joten minulle tämä tyyli oli haastava. Vaati sisua hyväksyä se, etten voi ymmärtää jokaista yksityiskohtaa eikä se ole tarpeenkaan, sillä muuten harhaudun ns. “pääjuonesta”. Kun lopulta kuitenkin sain hyväksyttyä, että en voi ymmärtää kaikkea, ja antauduin teoksen ja sen abstraktien käsitteiden vietäväksi, aloin nauttia lukukokemuksesta täysin rinnoin. Teoksessa on äärettömän mielenkiintoisia skenaarioita, selvityksiä sekä kertomuksia asioista, joista ei vieläkään ole varmuutta.

Oli ilahduttava myös huomata, että abstraktiudessaan teos läheni ajoittain jopa filosofiaa: esiteltyjen ilmiöiden ymmärtäminen (päällisin puolin) vaatii aivoilta samankaltaista kykyä käsitellä abstrakteja käsitteitä ja ulottuvuuksia kuin filosofia. Platonin luolateorian ymmärtäminen on siis apu! Nautin suunnattomasti tästä havainnosta: filosofia ja fysiikka asetetaan usein tiedejanan ääripäihin, ja siellä ne sijaitsevatkin, mutta siitä huolimatta niissä on yhteneväisyyksiä. Ehkä kyseessä ei siis olekaan jana vaan jokin ympyrän kaltainen, jossa nämä ääripäät lähenevät toisiaan.

Hawking esittelee maailmankaikkeuden lakeja myös hauskasti arkisin vertauskuvin ja esimerkein: mustaa aukkoa verrataan esimerkiksi gramofoniin. Tästä huolimatta – kuten jo sanoinkin – minua jäi harmittamaan, että osa ilmiöistä piti vain hyväksyä annettuina sen sijaan, että niitä olisi esitelty tarkemmin. Suostun kuitenkin nielemään tämän pettymyksen. Vastaavasti kirjan takaosan sanakirja olisi mielestäni voinut olla laajempi ja esitellä useampia niistä käsitteistä, joita teoksessa mainitaan. Kaikkiaan sanakirja osoittautui kuitenkin käteväksi, sillä sieltä voi useamman kerran käydä tarkistamassa, mistä jossakin teoriassa olikaan kyse.

Kaiken kaikkiaan Hawkingin teos oli siis aluksi vaikea, mutta lopulta se omalla tavallaan veti mukaansa ja sai vähän miettimään, teinkö oikein jättäessäni tähtitieteilijähaaveeni murrosikään. :P

Lukuhaasteessa sijoitan Maailmankaikkeus pähkinänkuoressa kohtaan 45. Palkittu tietokirja, sillä se on saanut Aventis-palkinnon vuonna 2002. Lisäksi teos sopisi lukuhaasteen kohtiin 4. Kirjan nimessä on jokin paikka; 21. Kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi; 28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä ja 34. Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta.