torstai 15. elokuuta 2019

Camilla Läckberg: Pahanilmanlintu (Elina)


Camilla Läckberg: Pahanilmanlintu
Gummerus 2018
452 sivua
Alkuteos: Olycksfågeln. 2006.
Mukana novelli Leskien kahvila. Alkuteos: Mord och mandeldoft. 2013.
Suom. Outi Menna.

Vähitellen olen lukenut Camilla Läckbergin Fjällbacka-sarjaa eteenpäin. Pahanilmanlintu on sarjan neljäs osa. Tässä romaanissa päähenkilöt Erica ja Patrik valmistautuvat häihinsä, mutta Patrik ei paljon ehdi häähumussa elää, koska poliisiasemalle tulee selvitettäväksi useampikin kinkkinen juttu. Ensinnäkin on kuolonkolari keskellä yötä, joka vaikuttaa ensin selvältä hommalta. Nainen on juonut alkoholia ja ajanut sen jälkeen auton tieltä, paitsi että ratissa ollut Marit oli absolutisti. Samanlaisia onnettomuuksia alkaa löytyä muualtakin. Samaan aikaan Fjällbackaan rymistelee myös kuvausryhmä tekemään tositv-sarjaa. Yksi ohjelman nuorista löydetään kuolleena. Kaiken keskellä Tanumsheden poliisiasemalla aloittaa uusi poliisi Hanna Kruse, joka pääsee suoraan keskelle tapahtumia. 

Tapahtumia onkin tässä romaanissa paljon, mutta toisaalta Läckberg hallitsee juonikuvionsa varsin mainiosti. Hän kuljettaa samaan aikaan useaa juonta, aikaa, paikkaa ja hahmoja sekä tekee kaiken onnistuneesti. Välillä seurataan Maritin läheisimpiä henkilöitä, välillä liikutaan tv-sarjan kulisseissa, piipahdetaan Erican kotona tämän siskon Annan hääräillessä häiden kanssa, poliisiaseman Mellbergin uuden rakkaudenkohteen lumoissa ja armottoman murhaajan lapsuudenmuistoissakin. Läckberg käsittelee vaikeitakin asioita; sitä miltä tuntuu kun jää yksin puolison kuollessa, joutuu median vainoamaksi tai lapsena kaltoin kohdelluksi.

Pahanilmanlinnussa pureudutaan mielestäni tositv-sarjan kuvausten lomassa hyvin siihen, miten raakaa televisiomaailma on. Sarjan nuoria osallistujia riepotellaan miten sattuu ja sarjan kuvaukset jatkuvat armottomasti heti, vaikka yksi osallistujista löydetään murhattuna roskalavalta. Dekkareista luenkin mieluiten Agatha Christietä ja vastaavia, joissa jätetään väkivallalla ja raakuudella mässäily vähemmälle ja keskitytään motiiveihin ja muuhun. Christien maailmassa motiiveina ovat yleensä raha ja rakkaus, Läckbergin maailma on mustempi ja ihmiset ovat pahempia. Toisaalta Läckbergin dekkareissa kiehtoo myös se, että hän jatkuvasti vie päähenkilöidensä tarinoita eteenpäin osa osalta. Nyt Erica ja Patrik saatellaan avioliittoon, Annan elämään kuuluu taas uutta, lisäksi seurataan vähitellen poliisiaseman henkilökunnan elämää ja hahmot kehittyvät vähitellen täydellisimmiksi ja todellisimmiksi. Se saa aina tarttumaan seuraavaankin romaaniin.

Lukuhaasteessa Pahanilmanlintu sopii kohtiin 2. kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä sekä 18. eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja. 

lauantai 10. elokuuta 2019

Jessica Townsend: Nevermoor - Morriganin koetukset (Elina)


Jessica Townsend: Nevermoor - Morriganin koetukset
Otava 2018
368 sivua
suom. Jaana Kapari-Jatta
Alkuteos: Nevermoor - The Trials of Morrigan Crow. 2017.

Jessica Townsendin esikoisteosta Nevermooria on tituleerattu uudeksi Harry Potteriksi ja sen vuoksi se myös kiinnitti huomioni. Luen vain vähän fantasiaa, Potterit ovat poikkeus sääntöön, mutta Nevermoorin maailmassa viihdyin lopulta oikein hyvin. Ennakko-odotukset olivat korkeat, mutta teos lunasti odotuksensa. 

Nevermoorin päähenkilö on teoksen nimessäkin mainittu Morrigan Korppi. Hän on epäonnekseen syntynyt ajan ehtoona, eli viimeisenä päivänä, joten hänen yllään on kirous. Morrigania syytetään aiheuttajiksi kaikkiin onnettomuuksiin tai epäonnisiin sattumiin, joita kaupungissa tapahtuu ja kirottujen lapsien on myös määrä kuolla yhdentenätoista syntymäpäivänään, joka on Morriganilla juuri edessä. Morriganin kuitenkin pelastaa täpärästi kuolemalta Jupiter Pohjoinen, omituinen hotellinomistaja kaupungista nimeltään Nevermoor. Jupiter salakuljettaa Morriganin Nevermooriin ja sysää hänet Meineikkaan Seuran pääsykokeisiin. Morrigan on juuri täpärästi pelastunut kuolemalta ja seuraavaksi hänen pitää osallistua mitä merkillisimpiin koetuksiin mitä merkillisemmässä kaupungissa. Morrigania huolettaa, miten hän selviää viimeisestä näyttökoetuksesta, kun hänellä ei tunnu olevan mitään erityiskykyä, toisin kuin muilla ehdokkailla. 

Morriganissa on toki paljon samaa kuin Harry Potterissa. Morriganin äiti on kuollut eikä hänen isänsä juuri tästä välitä vaan on kiinnittänyt huomionsa uuteen vaimoonsa, joka odottaa perheenlisäystä. Morrigan napataan omasta tutusta maailmastaan Nevermooriin, joskin Morriganin maailma on lähtökohdiltaan jo taianomainen poiketen Potterien jästimaailmasta. Lisäksi Morriganilla, kuten Harrylla, tuntuu olevan vielä jokin erityistaito, josta he eivät vielä tiedä. Jupiter käyttäytyy romaanissa aivan kuten Albus Dumbledore konsanaan - jättää paljastamatta ehdokkaalleen tärkeitä tietoja. Lisäksi Nevermoorin lapsia pelottaa kummallinen Meinioseppä, jonka huhutaan aiheuttaneen ongelmia meitrolinjalla, mitenhän on, kuulostaa häneltä-joka-jääköön-nimeämättä. Ja tietysti käännöstyökin varmasti vaikuttaa, teoksenhan on kääntänyt Potterienkin käännöstyöstä vastannut ja aina ihailtavan taitava Jaana Kapari-Jatta.

Toisaalta en kokenut samankaltaisuuksia kuitenkaan taakaksi. Kun pääsee yli ajatuksesta, että teos muistuttaa paljon Pottereita, niin lopulta tämä oli kuitenkin hyvin viihdyttävä lukukokemus ja nopealukuinenkin, vaikka omaa lukemistani kyllä häiritsi se, että jouduin kesäloman väliintulon takia palauttamaan romaanin välillä kirjastoon ja jatkamaan sitä myöhemmin. Tuntui heti jotenkin kotoisalta uppoutua Jupiterin omistaman hotelli Deukalionin maailmaan, jossa huoneet muuttavat muotoaan, Sauhubaarissa leijailee milloin  mikäkin ihana tuoksu, jättimäinen kissa Fenestra vartioi aulaa ja joulupöydässä on kaikkea mitä kuvitella saattaa. Henkilöhahmot on rakennettu huolellisesti: erikoislaatuinen ja rohkea Morrigan, kummallinen Jupiter, Jupiterin hieman ärsyttävä veljenpoika Jack, jättiläiskissa Fen, sekä Morriganin rämäpäinen ystävä Pihlaja, joka on myös ehdokkaana koetuksissa. Lämpimästi suosittelen romaania muillekin kuin nuorille. Seuraavaksi lukuun kirjastosta jo lainattu sarjan toinen osa.

Lukuhaasteessa romaani sopii mm. kohtiin 25. kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole aiemmin lukenut, 29. kirjassa nähdään unia sekä 30. kirjan kannessa on kaupunkimaisema.

tiistai 6. elokuuta 2019

Juha Itkonen: Ihmettä kaikki (Hanna)



Juha Itkonen: Ihmettä kaikki
Otava 2018
293 sivua


Ihmettä kaikki on Juha Itkosen uusin rumaani, joka tuli ulos jo vuosi sitten. Olen aiemmin blogannut Itkosen teoksista ja olen aina pitänyt niistä, mutta kuten median kritiikeissäkin on noussut esille, teoksissa on kerronnan tasolla usein paljon samaa. Näin on nytkin, mutta mielestäni Ihmettä kaikki erkanee muista teoksista tyyliltään: alla pureudun tarkemmin siihen, miksi katson näin olevan.

Kyseessä on Itkosen elämäkerrallinen teos aiheesta, jota haavoittaa. Nelikymppinen pariskunta on saamassa iltatähden, kun syntyy komplikaatioita, sillä kohdussa onkin liian vähän vettä. Lääkärit antavat ristiriitaisia signaaleja toivon määrästä, mutta varmaa on, että lapsen tulevaisuus ja selviäminen ovat epävarmoja. Epävarmuus ja näkemyserot raskauden keskeyttämisestä iskevät kiiloja parisuhteeseen ja lopulta vaimo Rose syyttääkin miestään, kun raskaus päätetään keskeyttää.

Kokemus on traumaattinen ja koko perhe (aiemmat kaksi poikaa mukaan lukien) lähtevät tapausta pakoon lomamatkalle Uuteen-Seelantiin. Matka saa kuitenkin yllättävän käänteen Rosen ollessa jälleen raskaana. Eikä siinä kaikki, sillä tällä kertaa vatsassa elämäänsä aloittelevat kaksoset. Raskausaika menee toisella kertaa odottamattoman hyvin, mutta raskausmyrkytyksen vaarassa kaksoset pitääkin leikata keisarinleikkauksella ennenaikaisina: jopa alle kilon painoisina.

Loppuromaanissa seurataan vanhempien kamppailua ja kokemuksia keskoskaksosten kanssa niin teho-osastolla kuin myöhemmin Kätilöopistolla. Loppuspoilerina voin kuitenkin kertoa, että tarinalla on onnellinen päätös. Alkupuolen jopa ahdistavaksi äityvät parissuhdekriisit ja raskaustraumat saavat lopulta siis katarttisen eli puhdistavan ja miltei (kirjaimellisesti) uudelleen syntymisen tunteen

Teema on erilainen kuin Itkosen monissa kirjoissa ja itselleni jossain määrin uusi. Näin ollen koin lukuelämyksen erittäin mielekkääksi: opin uutta aiheesta, jota en ole elämässäni kokenut, ja kaikki ne ilot ja surut, joista lasten hankinta ja kasvatus tuovat muassaan, syntyvät hyvin elävästi ja samaistuttavasti lukijan mieleen.

Siinä missä Itkosen teokset ovat olleet sukupolviromaaneja, joissa luodataan useita hahmoja ja näkökulmia, nyt kuvataan vain päähenkilön näkökulmaa. Fokus pysyttelee kiinteästi myös tässä ajassa ja aiheessa: kuten hahmojen elämässä, myös lukijan lukukokemuksessa vauvat ottavat pääsijan.

Näkökulmia olisi ehkä voinut tavalla tai toisella eriyttää. Nyt miespuolisen minä-kertojan kautta Rose näyttäytyy itsepintaisena ja järjettömänä, itsekeskeisenä äidinvaistojen valtaamana hirmuna. Kun tilanne myöhemmin purkautuu, nostetaan esille, että kyseessä oli monen asian summa ja olosuhteiden aiheuttama tilanne. Silti olisin kaivannut myös Rosen näkökulmaa enkä näin yksipuolista kulmaa orastavaan parisuhdekriisiin.

Toisaalta toinen näkökulma olisi saattanut sirpaloittaa tarinan ja kerronnan, jotka tällaisenaan pysyivät hyvin intensiivisinä. Puhumattakaan siitä, että kyseessä on Itkosen omakohtainen kokemus, eikä hän siten voi siis kenenkään muun puolesta kirjoittaa. Tällä tavoin Itkonen nostaa keskusteluun myös isän roolin: raskaus on aina naisen kokemus: mies ja nainen katsovat tilannetta omista asemistaan isänä ja äitinä, eikä toisen kokemusmaailmaa voi oikeastaan ikinä täysin ymmärtää.

Kuten aina, Itkonen kuljettaa kerrontaa ja kuvausta taitavasti: lukija voi tuntea parisuhdetta ravisuttelevan kriisin luissaan ja ytimissään. Itkoselle ominaisella tavalla päähenkilön onnistuu teoksessa luodata aikuisena elämistä, iän karttumista ja yleistä elämän eksistentiaalisuutta tavalla, johon samaistun itse hyvin voimakkaasti. Tässä mielessä Itkonen pysyy omalla alueellaan mutta irtautuu siitä myös uusin tavoin.

Teoksesta ei myöskään huomaa, että se on elämäkerrallinen, vaikka sitä se onkin – enkä oikeastaan osaa sanoa, paljonko teoksessa on totta ja paljonko on otettu taiteellisia vapauksia vai onko lainkaan. On kuitenkin Itkoselta erittäin rohkeaa kirjoittaa näin arasta ja henkilökohtaisesta aiheesta näin rohkeasti ja avoimesti. Kertojan mieli riisutaan lukijan edessä nimittäin erittäin paljaaksi jokaista kriisin poimua ja kyyneltä myöten.

Eräs yksityiskohta minua jäi kuitenkin häiritsemään: päähenkilö ei puhu asiasta ystävilleen, vaikka aiheen ja tuskan purkaminen läheisille voisi auttaa. Päähenkilö itsekin ihmettelee tätä, mutta toteaa toisaalta vain, että näinhän se Suomessa menee ja perhe on oma yksikkönsä, joka elää omaa elämäänsä ja joka ei kuulu muille. Näinhän se varmasti on, mutta eikös suomalaisilla olisi tässä opeteltavaa: miksi perheen pitäisi kuulua vain perheelle eikä ystäviä ja ystäväperheitä voisi ottaa mukaan? Perheen syvin ydin on toki aina perheen omaa, mutta ei sitä aivan pelkkään omaan perheeseensä tarvitsisi murheineen kietoutua. Kukin kuitenkin toki tavallaan. :)

Lukuhaasteessa sijoitan Ihmettä kaikki kohtaan 17. Kirjassa on kaksoset. Lisäksi teos sopisi kohtiin 7. Kirja kertoo paikasta, jossa olet käynyt (Helsinki ja Hämeenlinna); 18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja ja löyhästi kohtaan 35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä.


perjantai 2. elokuuta 2019

Alan Bradley: Kuolon kultaiset kiehkurat (Elina)


Alan Bradley: Kuolon kultaiset kiehkurat
Bazar 2019
367 sivua
suom. Maija Heikinheimo
alkuteos: The Golden Tresses of the Dead. 2019.

Viimeiset kaksi Alan Bradleyn Flavia de Luce -kirjoista ovat jääneet kokonaan bloggaamatta, mutta tokihan ne on tullut viime vuoden puolella kuitenkin luettua. Täytyypä ottaa asiaksi jossain vaiheessa kirjoittaa niistäkin. Tässä kuitenkin sarjan tuorein tulokas ja kymmenes osa, alkukesästä ilmestynyt Kuolon kultaiset kiehkurat

Romaani alkaa Flavian sisaren Ophelian eli Feelyn häistä. Mitäpä olisivatkaan sisaren häät ilman jotain kummallista tapahtumaa? Flavialle tulee ihmeteltävää, kun hääkakun sisältä löytyy irtileikattu sormi. Kenen sormi se on ja miten ihmeessä se on päätynyt hääkakkuun? Flavia on juuri perustanut Doggerin kanssa oman etsivätoimiston: Arthur Dogger & kumppanit. Ensimmäinen asiakas rouva Prill saapuu ja yhtäkkiä parivaljakolla on paljon tehtävää, varsinkin kun Buckshawiin vielä majoittuu kaksi lähetystyöntekijää, neidit Pursemaker ja Stonebrook. Lisäksi Flavian täytyy vähän väliä pitää silmällä serkkuaan Undinea, joka touhuilee milloin mitäkin.

Siinä missä sarjan viimeisimmät romaanit eivät kaikki ole olleet yhtä hyviä niin tästä pidin taas enemmän. Kenties tässä romaanissa paluu tuttuun Buckshawin ympäristöön oli se mitä kaivattiin. Toisaalta tässäkin kirjassa olisi voinut muutaman sivujuonen karsia pois, tuntui että riittävästi selvitettävää olisi silti riittänyt. Romaanin loppu tuntui jopa hieman sekavalta. Viittauksia kemiallisiin kokeisiin ja aineisiin oli myös taas varsin paljon, osa tuntui menevän tältä lukijalta kyllä aivan ohitse. Henkilöhahmojen kaartiin piristystä toi tässä osassa mielestäni etenkin Undine, jonka hahmon toivoisin kyllä jatkossakin kehittyvän lisää.

Alan Bradleyn on ymmärtääkseni sanottu aikoneen kirjoittaa sarjaan kymmenen osaa ja tämä on kymmenes, mutta jotenkin tuntuu, että ehkäpä kirjoja saattaisi olla kuitenkin tulossa lisää. Flavia on kaikkinensa varsin mainio hahmo ja hänen salapoliisitoimistonsa touhuja olisi mukavaa lukea jatkossakin. Kuolon kultaisen kiehkurat tuli luettua nopeasti ja se sopi aurinkoiseen kesälomapäivään täydellisesti.

Helmet-lukuhaasteessa Kuolon kultaiset kiehkurat sopii ainakin kohtiin 2. kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä, 12. kirja liittyy Isoon-Britanniaan, 28. kirjan kannessa on kuu ja 49. vuonna 2019 julkaistu kirja.

Flavia de Luce -sarja:
Piiraan maku makea
Kuolema ei ole lasten leikkiä
Hopeisen hummerihaarukan tapaus
Filminauha kohtalon käsissä
Loppusoinnun kaiku kalmistossa
Kuolleet linnut eivät laula
Nokisen tomumajan arvoitus
Kolmasti naukui kirjava kissa
On hieno paikka haudan povi
Kuolon kultaiset kiehkurat

torstai 1. elokuuta 2019

Jojo Moyes: Ole niin kiltti, älä rakasta häntä (Elina)


Jojo Moyes: Ole niin kiltti, älä rakasta häntä
Gummerus 2018
532 sivua
suom. Heli Naski
Alkuteos: The Last Letter From Your Lover. 2010.

Jojo Moyesin Ole niin kiltti, älä rakasta häntä kertoo rinnakkain kahta tarinaa lontoolaisista naisista. 1960-luvulla Jennifer Stirling on ollut auto-onnettomuudessa, josta hän ei muista mitään. Hän herää sairaalasta ja häntä tuodaan katsomaan aviomies, jota kohtaan hänellä ei ole mitään tunteita. Kuka on tuo vieras mies, jonka kotiin hänet viedään? Mikään kotona ei tunnu herättävän tunteita, kunnes hän alkaa löytää salaisista kätköistä rakkauskirjeitä, jotka on osoitettu selvästi hänelle ja joiden allekirjoituksena on vain B. Jennifer alkaa etsiä miestä, jonka kanssa hänellä on ollut suhde ennen onnettomuutta. 

2000-luvun Lontoossa toimittaja Ellie Haworth taas löytää yhden Jenniferin kirjeistä sanomalehden toimituksen arkistosta, kun toimitus on tekemässä muuttoa uuteen rakennukseen. Hän alkaa selvittää Jenniferin ja tämän rakastajan tarinaa, koska se muistuttaa hänen oma rakkauselämänsä solmuja - onhan hän rakastunut naimisissa olevaan mieheen. Lisäksi ongelmia tuottaa vaativa pomo, jolle eivät kelpaa mitkä tahansa kiireessä kirjoitetut artikkelit. 

Kuten aiemmin lukemani Moyesin romaanit, myös tämä tempaa mukaansa heti alusta lähtien. Moyesin kirjoitustyyli on kepeää ja teksti nopealukuista, mutta romaanien aiheissa ja teemoissa on kuitenkin mukana aina jotain vaativampaakin, niin myös tässä. Ellie kamppailee sen kanssa, onko hänellä oikeutta onneen, vaikka hänen tapailemansa mies onkin varattu. Jennifer taas tuntee olonsa eksyneeksi, koska ei muista mitään auto-onnettomuudesta tai siitä edeltäneestä ajasta. Hän joutuu elämään aivan vieraassa ympäristössä vieraan miehen kanssa. Rakkauskirjeiden löydyttyä hän alkaa kiihkeästi etsiä miestä, jonka kanssa on ollut suhteessa saadakseen vastauksia avoimiin kysymyksiin - onko hän todella ollut tämä ihminen, joka on pettänyt aviomiestään? 60-luvulla aviomiehen luota lähteminen olisi ollut suorastaan skandaali, jossa menettää kasvonsa, joten olisiko hän todella ollut valmis siihen. Entä kuka on kirjoittanut hänelle nämä ihanat kirjeet? Romaani on samalla kuin ylistys kirjeiden kirjoittamisen hukatulle taidolle. Siinä missä ennen on kirjoitettu polveilevia rakkauskirjeitä, nykymaailmassa asiaa ajavat tekstiviestit tai facebook-päivitykset.

Lukuhaasteessa sijoitan romaanin kohtaan 45. kirjan nimessä on kieltosana, se sopisi myös kohtiin 2. kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä, 6. rakkausromaani, 7. kirja kertoo paikasta jossa olet käynyt, 12. kirja liittyy Isoon-Britanniaan ja 18. eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja.

maanantai 29. heinäkuuta 2019

Ina Westman: Henkien saari (Elina)


Ina Westman: Henkien saari
Kosmos 2018
234 sivua

Näin Ina Westmanin Henkien saaren tuntemattoman lukijan käsissä metrossa. En nähnyt kirjan nimeä enkä edes kirjailijaa, näin vain kansilehden kauniit värit ja kirjan sivuilla vilahtavat nimet Emma, Joel ja Fanni. Näiden tietojen avulla etsin kirjan käsiini ja onnekseni se osoittautui hyvin tunnelmalliseksi lukukokemukseksi, vaikkei ollutkaan romaani jota olisin muuten lukenut.

Henkien saari kertoo kolmihenkisen perheen Emman, Joelin ja Fannin matkasta Joelin perheen saaristomökille. Pienessä saaressa ei ole kaupunkikodin mukavuuksia, mutta etenkin Joel viihtyy siellä hyvin, koska hänelle on tärkeää elää mahdollisimman ekologisesti ja siten yrittää vaikuttaa maailman tilaan. Emma on menettänyt jonkin onnettomuuden takia muistinsa ja hänellä on välillä päänsärkyä, joka ajaa hänet koko päiväksi peiton alle, mutta onneksi Afrikasta adoptoitu Fanni-tytär viihtyy välillä yksinkin. Emman otsassa on myös arpi, mutta hän ei voi muistaa mitä hänelle on tapahtunut. Vähitellen keritään auki Emmalle aiemmin tapahtunutta.

Westmanin teksti on kaunista luettavaa, hän kuvaa saarta, merta ja pientä mökkiä todentuntuisesti ja tavalla, joka houkuttaa lukijaa lähtemään saaristoon. Meri on armoton, mutta niin on myös Emman mieli, joka on hajonnut. Emma näkee omituisia näkyjä saarella, joista syntyy romaaniin hieman mystinenkin puoli. Paikoin tunnelma on jännittävä, vaikkei teos mitenkään yliluonnollinen lopulta olekaan. Tavallaan tapahtuu hyvin vähän - ollaan vain saaressa, mutta toisaalta mielen ja muistin syövereissä matkustetaan kauas ja paljon. Teemat ovat vaikeita ja isoja, Emma ja Joel haluavat pelastaa maailman, mutta toisaalta ensin pitäisi pelastaa itsensä. Teos käsittelee esimerkiksi ilmastonmuutosta, parisuhdetta ja perhettä sekä maahanmuuttoa. Kerronnan näkökulma vaihtelee Emman, Joelin ja Fannin välillä, jolloin lukija saa kokonaisen kuvan perheen elämästä ennen ja nyt. 

Romaani on kauniisti ja taitavasti kirjoitettu ja sen teemat ovat mielenkiintoiset ja hyvin moninaiset. Se jäi myös mieleeni hyvänä ja voimakkaana lukukokemuksena, mutta jokin teoksessa myös häiritsi. Ehkä se oli juuri tuo mystisyys, josta yleensä ehkä jopa nauttisin, mutta tässä romaanissa en siitä välittänyt. Väliin romaanin lukeminen oli ahdistavaa kun mietti pientä saarta, jolla perhe on keskenään ja yksi heistä näkee näkyjä ja omituisia hahmoja ympäri saarta. Toisaalta minua vaivasi myös raskaiden teemojen taakka - romaani yritti käsitellä mielestäni ehkä vähän liikaa asioita. Tämä ei myöskään ole sellainen romaani, johon tarttuisin yleensä. 

  Lukuhaasteessa sijoitan romaanin siis tietysti kohtaan 26. kirja jota näet sinulle tuntemattoman henkilön lukevan. Se sopisi myös esimerkiksi kohtiin 16. kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla, 18. eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja, 22. ilmastonmuutosta käsittelevä kirja ja 25. kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole aiemmin lukenut.

sunnuntai 28. heinäkuuta 2019

F. Scott Fitzgerald: Kultahattu (Elina)



F. Scott Fitzgerald: Kultahattu
Otava 2013 / 1959
220 sivua
suom. Marja Niiniluoto
Alkuteos: The Great Gatsby. 1925.

Lukuhaasteen kohta 33. Olet nähnyt kirjasta tehdyn elokuvan, tuntui alkuun isolta haasteelta. Yritin kovasti keksiä minkä kirjasta tehdyn elokuvan olisin nähnyt, mutta en lukenut kirjaa. Yleensä asia on juuri päinvastoin, olen lukenut kirjan, mutta en nähnyt elokuvaa. Toisaalta olisihan tähän kohtaan käynyt mikä hyvänsä kirja, jonka olen jo lukenut ja josta on tehty elokuva tai jokin kirja, josta tehtyä elokuvaa en ole vielä nähnyt ja aion vasta katsoa sen. Halusin kuitenkin nimenomaan etsiä sellaisen kirjan, josta tehdyn elokuvan olen jo nähnyt, mutta en ole vielä lukenut kirjaa. Lopulta pitkän pohdinnan jälkeen keksin, että olen nähnyt vuonna 2013 valmistuneen Baz Luhrmannin ohjaaman elokuvan The Great Gatsby - Kultahattu, mutta en lukenut alkuperäistä Fitzgeraldin romaania.

Ensinnäkin elokuvan näkemisestä oli jo aikaa, varmaankin olen nähnyt sen melko pian ilmestymisensä jälkeen, vaikken nyt muistakaan että olisin käynyt katsomassa sitä kuitenkaan elokuvateatterissa. En siis oikeastaan muistanut tarinan tapahtumia kovinkaan hyvin. Toisaalta se oli varsin hyvä asia, koska elokuva ei siten ohjannut liikaa tulkintaani tai romaanin parissa viihtymistäni. Romaania lukiessani tuli välillä mieleeni jokin kohtaus elokuvasta, mutta jouduin kyllä romaanin luettuani myös katsomaan elokuvan trailerin muistaakseni erinäisiä asioita. Seuraavaksi varmaan pitääkin katsoa elokuva sitten uudelleen.

Kultahatun kertojana on kolmekymppinen Nick Carraway, joka muuttaa Länsi-Amerikasta New Yorkiin Long Islandin West Eggiin pieneen mökkeröön. Hänen naapurissaan loistokkaassa kartanossa asuu salaperäinen miljonääri Jay Gatsby, joka järjestää iltaisin hienoja juhlia, joissa musiikki raikaa ja shamppanja virtaa. Gatsbya itseään ei juhlissa kuitenkaan näy ja syy juhlien järjestämiseen on toive, että paikalle jonakin iltana tulisi Nickin serkku Daisy, johon Gatsby on rakastunut.

Romaani kertoo 20-luvun murroksesta Amerikassa; toisaalla ovat raskaan työn tekijät, toisaalla taas äkkirikastuneet miljonäärit, joilla on varaa järjestää hulppeita juhlia. Kuitenkin Kultahattu kertoo  myös ennen kaikkea yksinäisyydestä ja tyhjyyden tunteesta kaiken tuon loiston keskellä. Gatsbylla on rahaa, muttei onnellisuutta. Luin Kultahattua toukokuussa samoihin aikoihin kuin Paula Nivukosken 20-luvun Pohjanmaalle sijoittuvaa romaania ja olikin hauskaa lukea niitä rinnakkain, niin olivat maailmat erilaiset samana aikakautena, mutta toisaalta tuntemukset samoja. Kultahattu on varsin nopealukuinen ja lyhyt romaani, mutta sisältää kuitenkin ajateltavaa ja sen parissa ainakin minä viihdyin mainiosti.

Jos et ole nähnyt elokuvaa niin Kultahattu sopii lukuhaasteessa myös kohtiin 1. kirjan kannessa on ihmiskasvot (ainakin tässä painoksessa), 2. kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä, 6. rakkausromaani, 25. kirja kirjailijalta jonka tuotantoa et ole aiemmin lukenut ja 36. kirjassa ollaan yksin.