sunnuntai 14. huhtikuuta 2019

Barbara Kingsolver: Flight Behaviour (Hanna)



Barbara Kingsolver: Flight Behaviour
Faber & Faber 2012
436 sivua


Barbara Kingsolverin Flight Behaviour on varsin ajankohtainen kaunokirjallinen teos: se valaa ymmärrystä ilmastonmuutoksesta puolin ja toisin. Sikäli se on loisto-osoitus siitä, miten kirjallisuus voi sekä valottaa asiaintilaa että sitä kautta myös luoda ymmärrystä ja vaikuttaa.

Dellarobia asuu yhdysvaltatalaisessa pikkukylässä. Hän hieman alle kolmekymppinen, mutta hänellä on jo aviomies Cub, kouluikäinen poika Preston sekä parivuotias tytär Cordelia. Ydinperheasetelmaan rikkoo se, että Dellarobia kaipaa muualle – avioliitto Cubin kanssa tapahtui aikanaan puolivahingossa – ja nyt Dellarobia kaipaa vapautuksen avioliittonsa kahleista. Tästä syystä hän matkaakin heidän tiluksillaan oleville kukkuloille tarkoituksenaan tavata metsästysmökillä nuori mies, joka saa Dellarobian hormonit hyrräämään.

Kukkuloiden laelta kuitenkin avautuu laaksoon näkymä, joka pysäyttää Dellarobian: puut ovat kuin tulessa. Dellarobia ottaa tämän merkkinä siitä, että Jumala tahtoo hänen kääntyvän pois synnin tieltä ja katsovan elämäänsä uudelleen tämän ihmeen siivittämänä. Dellarobia tekeekin näin mutta kauhistuu kuullessaan, että Cub sekä tämän naapurissa asuvat vanhemmat aikovat kaataa kukkulan puut velkarahojen saamiseksi. Dellarobia varoittaa heitä aikomasta tehdä mitään hätiköityä ja kehottaa heitä käymään tarkastamassa kukkulan tilanne.

Käy ilmi, että kukkuloiden tulimeri onkin miljoonapäinen perhosparvi: tarkalleen ottaen oranssinmustien monarkkiperhosten parvi. Tämä epätavallinen näky saa monia tulkintoja, joista suosituin kyläläisten keskuudessa on jumalallinen ihme. Lopulta kansallinen media saa tapauksesta vihiä, ja paikalle alkaa saapua kiinnostuneita. Heidän joukossaan on professori Ovid Byron, joka on monarkkiperhosten tutkija. Hän ystävystyy Dellarobian kanssa ja muuttaa väliaikaissti tämän pihalle opiskelijoidensa kanssa aikeenaan tutkia näitä perhosia.

Monarkkiperhoset ovat talvehtineet tavallisesti Meksikossa, mutta ovat nyt tulleet Dellarobian kotikylään. Ovid kertoo, että syynä on suuret muutokset luonnon ekosysteemissä sekä maailmaa järisyttävät äärisääilmiöt ja niiden seuraukset, jotka ovat tuhonneet monarkkien perinteiset asuinsijat ja muuttoreitit. Dellarobia alkaa työskennellä Ovidille ja vähitellen uskoa ilmastonmuutokseen, joka valtamediassa ja varsinkin Dellarobian kyläyhteisössä herättää enemmänkin epäilyksiä.

Yhdessä Ovidin ja tämän opiskelijoiden kanssa Dellarobia työskentelee perhosten pelastamiseksi mutta katselee samalla maailmaansa niin pienemmässä kuin suuremmassakin mittakaavassa aivan toisesta näkökulmasta. Uusi työ ja tiedonjano herättävät Dellarobiassa muiston siitä, kuinka hän uhrasi tulevaisuutensa ja opintonsa avioliiton tieltä. Lopulta perhoset jatkavat elämäänsä, mutta ne ovat jättäneet jälkeensä taakse jäävään Dellarobiaan, joka seisoo nyt uuden elämän kynnyksellä.

Perhoset ovat Flight Behaviourin motiivi, jotka heijastuvat Dellarobian omaan elämään. Dellarobian muuttaa elämänsä kurssia nähdessään parven teoksen alussa. Samaten hän on kokonaan uuden kynnyksellä teoksen lopussa, kun perhoset siirtyvät eteenpäin. Niiden muuttoliikkeet ovat muuttoliikkeitä myös Dellarobian elämässä ja sisäisessä maailmassa, mihin romaanin nimikin viittaa. Perhoset heijastelevat monia asioita ja kuvastavat eri asioista eri ihmisille, mistä kielii myös perhosten ympärillä leijuva salaperäisyys sekä niitä kuvaavat ikiaikaiset myytit.

Alun uhkaava hairahdus kukkukoilla toi mieleeni Lady Chatterleyn rakastajan, ja vaikka jatko eroaakin Lawrencen romaanista, tematiikka on yllättävänkin samaa: älymystön ja maalaisten kärjistetty vastakkainasettelu sekä uusi ymmärrys omasta itsestä ja tarpeista. Flight Behaviour tuo nimittäin myös erinomaisella tavalla esille akateemisten tutkijoiden ja tavallisten kyläläisten kontrastin, mitä tulee ilmastonmuutokseen. Kumpikaan puoli ei puhu samaa kieltä eikä oikeastaan edes halua keskustella toisen osapuolen kanssa.

Väärinymmärrykset ovat väistämättömiä, ja oman sotkunsa soppaan tuo media, joka on kiinnostunut vain katsoja- ja lukijaluvuista – ilmastonmuutoksen kustannuksella: jos ihmiset eivät halua kuulla siitä, ei siitä kerrota. Perhosten kohtalo heijastaa ilmastonmuutosta kuitenkin traagisella tavalla, joka saa myös aluksi iloiselta vaikuttavat Ovidin ajoittain vavisuttavan surun ja jopa vihan valtaan: jos tuo majesteettinen perhoslaji ei selviä, on se lopun alkua. Siten perhoset kuvastavat romaanissa myös toivoa.

Tämä vastakkainasettelu on omalla tavallaan tuskallista ja turhauttavaa luettavaa, mutta Kingsolver onnistuu taitavasti vangitsemaan molempien osapuolten tunnot ja valamaan ymmärrystä. Kun media vaikenee asiasta, kun suurempana huolena on oma toimeentulo sateiden runnomassa kylässä ja kun tutkijat puolestaan puhuvat fiiniä ja vaikeasti ymmärrettävää kieltä, on vaikea yrittää käsitellä niin monimuotoista asiaa kuin ilmastonmuutos. Traagista on, että samainen sade, joka haittaa maanviljelijöiden toimeentuloa, on juurikin ilmastonmuutoksen seurausta.

Samalla tavoin romaanissa käsitellään sitä, ettei kaikki on sitä, miltä päälle päin näyttää. ”Väitettyä” ilmaston lämpenemistä on vaikea havaita, jos kotona on kylmä ja sataa. Samaten Dellarobia kuitenkin myös arvioi oman anoppinsa ja tämän tuntemukset väärin: hän ei näe, mitä pinnan alla piilee, kun on niin keskittynyt omiin ongelmiinsa.

Romaanissa käsitellään monien asioiden yhteispeliä isossa kuvassa ja luonnon mukautumista: sitä, miten mitättömältä vaikuttava asia (perhoset tai niiden käyttäytyminen) voi olla merkki suuremmasta ilmiöstä (ilmastonmuutos), vaikka yhteys ei ole yksittäisen katsojan silmin niin ilmiselvä. Perhosvaikutus totta tosiaan. Lisäksi teoksessa pohditaan myös omien haaveiden hautaamista ja elvyttämistä, tiedettä sekä tulevaisuutta, joka ruumillistuu Dellarobian lapsissa. Taidan kuitenkin jättää nämä vain maininnoiksi ja lopettaa tämän jo nyt pitkäksi venähtäneen analyysin tällä erää tähän. :D

Lukuhaasteessa sijoitan Flight Behaviourin kohtaan 22. Ilmastonmuutosta käsittelevä kirja. Lisäksi se sopisi myös kohtaan 25. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin.

tiistai 9. huhtikuuta 2019

Eowyn Ivey: Lumilapsi


Eowyn Ivey: Lumilapsi
Bazar 2013
suom. Marja Helanen
417 sivua
Alkuteos: The Snow Child. 2012.

Aloitin helmikuun loppupuolella myös Eowyn Iveyn Lumilasta, kirjaa joka oli odotellut lukuvuoroaan jo pidemmän aikaa. Hanna on kirjoittanut Lumilapsesta pari vuotta sitten. Hänen pitkässä tekstissään on paljon romaanin juonesta ja aihepiireistä, joten en niistä kirjoita yhtä pitkälti. Olen kuitenkin pääpiirteittäin samaa mieltä hänen kanssaan siitä, että romaani on lumoava.

Lumilapsi on maaginen tarina, joka sijoittuu 1920-luvun Alaskaan, jonne Jack ja Mabel, lapseton vanha pariskunta, on muuttanut asumaan. Uudisraivaajien elämä kylmässä ja armottomassa Alaskassa on raskasta työtä ja sen pari huomaa jo ensimmäisen talven aikana kun ruokaa ei tahdo riittää. Onneksi apuun rientävät lähistöllä asuvat Esther ja George poikiensa kanssa. Heidän nuorimmaisin poikansa Garrett auttaa Jackia ja Mabelia maanviljelyssä ja metsästämisessä. 

Ensilumen sataessa Mabel saa idean muovata lumesta pienen tytön. Jack auttaa häntä muovaamalla lumitytölle kasvot ja laittamalla tälle punaiset lapaset. Aamulla lumityttö on poissa, mutta pian metsästä saapuu pieni ihmistyttö sinisessä nutussaan ja punaisissa lapasissaan mukanaan punakettu. Faina-niminen tyttö asuu yksinään metsän keskellä, mutta vähitellen hän ystävystyy Mabelin ja Jackin kanssa. Kesäksi Faina katoaa, mutta talven tullen hän aina ilmestyy heidän luokseen.

Romaanissa viitataan Mabelin lapsena isältään kuulemaan venäläiseen kansansatuun lumisesta lapsesta. Nämä viittaukset traagisesti päättyvään tarinaan ovat onnistuneita, sillä ne luovat romaaniin taianomaisen tunnelman. Faina-tyttö tuntuu välillä lukijasta hyvin todelliselta, välillä satuhahmolta. Hän on lapsensa menettäneelle Mabelille hyvin rakas. Toisaalta Mabel myös suree sitä, että Faina aina katoaa ja on pitkiäkin aikoja poissa, hän huolehtii siitä miten tyttö pärjää luonnon keskellä.

Luontokuvaus on romaanissa vailla vertaa. Alaskan karuja oloja kuvataan todentuntuisesti ja kauniisti. Talvet ovat pitkiä, kylmiä ja lumisia. Kuten Hanna omassa tekstissään viittaa, ovat suomalaiset toki tottuneet lumisiin talviin, mutta silti Alaskan talvet ovat jotain vielä enemmän. Kylmyys henkii kirjan sivuilta. Kesät taas ovat helteisiä ja pienen hetken aikana, kun lunta ei ole, pitää saada perunat maahan ja kasvamaan, jotta on taas ruokaa seuraavaksi talveksi. Metsän eläimiäkin seurataan Jackin, Garrettin ja Fainan metsästysmatkoilla.

Ainoastaan romaanin alku tuntui mielestäni puuduttavalta ja pitkältä. Kesti aikansa ennen kuin sain asetuttua Mabelin ja Jackin mieliin. Tuntui aluksi omituiselta ajatukselta, että kukaan vapaaehtoisesti hakeutuisi Alaskaan keskelle-ei-mitään, rakentaisi sinne mökin ja yrittäisi sitten sinnitellä maanviljelyllä, josta ei ole juurikaan mitään kokemusta aiemmin. Toisaalta romaanin edetessä tuo elämäntapa alkaa selvästi sopia pariskunnalle ja Fainan tulo heidän elämäänsä - ja romaanin sivuille - muuttaa kertomuksen suunnan huomattavasti mielenkiintoisempaan. Viimeiset muutamat sata sivua luinkin varsin nopeasti, kun tarina todella imaisi mukaansa.

Lukuhaasteessa sijoitan romaanin kohtaan 28. Kirjan kannessa on kuu. Se sopisi myös kohtiin 16. Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla, 20. Kirja käsittelee sinulle entuudestaan vierasta kulttuuria, 25. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole aiemmin lukenut, 29. Kirjassa nähdään unia, 36. Kirjassa ollaan yksin, 39. Ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja ja 42. Kirjailijan nimi viehättää sinua.

perjantai 5. huhtikuuta 2019

Monika Fagerholm: Ihanat naiset rannalla


Monika Fagerholm: Ihanat naiset rannalla
Otava 2009 /1994
334 sivua
suom. Arja Tuomari
Alkuteos: Underbara kvinnor vid vatten. 1994.

Monika Fagerholmilta olen aiemmin lukenut ihanat romaanit Amerikkalainen tyttö ja sen jatko-osan Säihkenäyttämö. Tällä kerralla tutustuin Fagerholmin varhaisempaan tuotantoon Ihanat naiset rannalla, jonka luin mielelläni. Oli oikeastaan mukavaa lukea kesäistä tarinaa lumen ja talven keskellä kuumaa kaakaota juoden. Luin siis romaanin loppuun jo kuukausi sitten, nythän ei lumesta ole enää tietoakaan. Joka tapauksessa romaani kuljetti ihaniin aurinkoisiin päiviin saaristossa.

Romaanin keskeisin hahmo on nuori poika Thomas, jonka perhe on lähtenyt kesän viettoon saaristoon huvilalle. Thomasin äiti Bella ja isä Kajus ovat vuokranneet ihanan valkoisen huvilan monena kesänä peräkkäin ja tutustuvat muihin saaristossa kesää viettäviin suomenruotsalaisiin perheisiin. Koko ilmapiiri muuttuu kun Enkelin perhe saapuu Amerikasta kesän viettoon. Isä Gabbe on menestyvä bisnesmies, äiti Rosa ystävystyy Bellan kanssa ja tyttäristä nuorempi Renée kulkee mielellään metsässä Thomasin seurana.

Fagerholmin kerronta oli juuri niin ilmeikästä kuin muistelinkin, nautin kovasti hänen kirjoitustyylistään tässä romaanissa. Fagerholm kirjoittaa paljon lyhyitä virkkeitä, toistoa, ennakointia ja takaumia. Teksti on paikoitellen hyvin tajunnanvirtamaista, mutta se sopii ennen kaikkea nuoren kertojan Thomasin osalta tarinaan enemmän kuin hyvin. Lukijalle jää mielikuva siitä, että tarinan kertoja on nuori poika, jonka mielessä pitkät kesät vähän sekoittuvatkin keskenään. Toisaalta Fagerholmin kerronta saattaa jakaa myös mielipiteitä juuri erikoisuutensa vuoksi ja lukijalle jää paljon pääteltävää rivien väliin.

Kesien alussa kaikki tuntuu aina uudelta ja ihanalta, koko kesä edessä. Nyt ehtii kalastaa, uida, ottaa aurinkoa, hiihtää vesisuksilla ja leikkiä metsässä - mitä kaikkea kesään mahtuukaan. Iltaisin kokoonnutaan jollekin huvilalle juhlimaan ja juomaan cocktaileja, onhan nyt railakas ja vapautunut 60-luku. Enkelin perhe kertoo ihanuuksista Amerikassa, Bella yrittää parhaansa mukaan päästä samalle tasolle. Kesän lopussa ollaan jo vähän kyllästytty toisiinsa ja lopulta pakataan autot taas täyteen tavaraa ja palataan kaupunkiin talveksi.

Ainoastaan kirjan loppu oli minulle pettymys. Luin mielelläni kesänvietosta saaristossa ja ristiriidoistakin siellä, mutta lopussa näkökulma siirtyi mielestäni liikaa Renéeseen. Toki kuvauksen muuttuminen lapsuudesta nuoruuteen kenties oli tarpeen, eihän romaanin tarkoituskaan ollut kuvata vain elämän hyviä puolia vaan päinvastoin juuri sitä, ettei kaikki ole kiiltokuvamaista ihanaa eloa rannalla. Silti romaanin loppu tuntui päälleliimatulta, koska se vei kerronnan liian kauas pois Thomasista ja hänen ajatuksistaan.

En ole nähnyt Ihanat naiset rannalla -elokuvaa, joten ehkäpä se katseltavaksi seuraavana. Lukuhaasteessa sijoitan romaanin kohtaan 5. Kirja on ollut ehdolla kotimaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi, kirja oli Finlandia-palkintoehdokkaana ilmestymisvuonnaan 1994.

lauantai 23. maaliskuuta 2019

Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa



Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa
Gummerus 2018
175 sivua


Tammikuun alennusmyynneistä tarttui mukaan miltei ennätyksellinen määrä kirjoja, ja Anna-Liisa Ahokummun Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa on yksi näistä löydöksistä. Olin miettinyt lukevani tämän siitä asti, kun tämä oli Helsingin Sanomien esikoiskirjakilpailun ehdokkaana, mutta muiden kirjojen huumassa en tullut etsineeksi tätä käsiini. Viktor Stanislaus on lyhyt ja nopealukuinen teos; se on kiinnostava mutta ei kuitenkaan kaikkineen mukaansatempaava

Max Halma on perhostutkija, jolla on ex-vaimo ja teini-ikäinen tytär. Romaani alkaa, kun hänen äitinsä kuolee ja hän löytää tämän jäämistöstä epätavallisen perhosen. Perhonen saa Maxin valtaansa: häntä kutkuttaa ajatus, että hän olisi löytänyt kokonaan uuden lajin. Yöt ja päivät vierähtävät perhosta tutkien, ja lopulta Max lähettää sen tarkempaan syyniin Ruotsiin.

Samalla äitinsä kuoleman siivittämänä Max alkaa tutkia myös omaa menneisyyttään. Äiti oli kertonut, että Maxin isä oli saksalainen sotilas mutta enempää Max ei tiedä. Hän lähtee selvittämään asiaa toden teolla ja saa selville, että isä oli hukkunut Lapin sodan yhteydessä. Näin ainakin asiakirjat kertovat.

Max kuitenkin jatkaa selvittämistä: hän käy haastattelemassa miestä, joka asiakirjojen mukaan oli kertonut nähneensä Maxin isän viimeksi ennen tämän kuolemaa. Hän saa käsiinsä isän päiväkirjan, joka laajentaa tarinaa isästä sotakarkurina. Max lähettää päiväkirjan sen päälle kirjattuun osoitteeseen Saksaan.

Max saa vastauksen isänsä veljeltä – kuuluisalta säveltäjältältä Viktor Stanislaukselta, jonka viimeistä konserttia Max matkustaa kuuntelemaan. Ja kuulee lopulta paljon enemmän kuin aavistikaan.

Viktor Stanislauksen rakenne on mielenkiintoinen. Säveltäjän konsertissa soittamat kolmetoista sinfoniaa heijastelevat tahdeiltaan ja tunnelmiltaan romaanin lukuja kuten myös Maxin ajatukset kunkin sinfonian aikana. Täten sinfonioihin – ja itse romaanin nimeen – mahtuu kokonainen elämä ja vuosikymmenten paino. Konserttiosuus on kuitenkin valitettavan lyhyt: olisin kaivannut tämän tematiikan ja rakenteellisen ratkaisun tiimoilta enemmän syvyyttä.

Hahmona Max on synkkä ja yksinäinen – isättömänä kasvanut poika, joka on kulkenut saksalaisisän tuottaman häpeän varjossa koko elämänsä. Perhoslöytö valaa toivoa ja antaa samalla pontta oman elämän tutkimiseen: jos Max vaikka löytäisi isänsä tai ainakin olisi havainnut uuden perhoslajin.

Myös Viktor on hahmona synkkä – veljensä pettämä vanha mies. Viktorilla ja Maxilla on enemmän yhteistä kuin voisi aavistakaan, vaikka vuosikymmenet ovatkin erottaneet heidät ja heidän sukulaisuussuhteensa. Yhtäläisyyksiin lukeutuu myös intohimo: siinä missä Max innostuu perhosista, Viktor elämää musiikille ja musiikin kautta. Tässä mielessä romaani on paitsi tarina toivosta myös kertomus intohimosta.

Odotus on myös iso osa tätä sivumäärältään lyhyttä teosta. Max odottaa vastausta niin isästään kuin perhoslöydöstään. Myös Maxin äiti on odottanut koko elämänsä, ja romaanissa lähetellään kirjeitä, joihin odotetaan vastauksia: niin menneisyyden kuvauksessa kuin nykyisyydessäkin.

Toisaalta Viktor Stanislaus ei vetänyt ihan mukansa, sillä teos jää tematiikaltaan hieman ohueksi minun makuuni. Sivuille ripotellut valokuvat höystävät teoksen aitoutta mutta eivät vedonneet minuun vaan tuntuivat päälle liimatuilta. Kuitenkin romaani on Ahokummulta vahva esikoisteos, sillä ohuuden alla kaikuu painokas sointi.

Lukuhaasteessa sijoitan Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa kohtaan 4. Kirjailijan ainoa teos. Lisäksi se sopisi myös kohtiin 2. Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä; 5. Kirja on ollut ehdolla kotimaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi ja 18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja.


perjantai 1. maaliskuuta 2019

Gail Honeyman: Eleanorille kuuluu ihan hyvää


Gail Honeyman: Eleanorille kuuluu ihan hyvää
Wsoy 2018
431 sivua
suom. Sari Karhulahti
Alkuteos: Eleanor Oliphant is Completely Fine. 2017.

Eleanorille kuuluu ihan hyvää oli ihana ja vaikuttava kirja, joka jätti jälkeensä sellaisen pienen tyhjän tunteen, että on vaikeaa keskittyä seuraavaan kirjaan. Pidin Eleanorin tarinasta kovasti. Myös Hanna on blogannut kirjasta viime vuonna, hän kuunteli sen äänikirjana.

Kolmekymppinen Eleanor asuu yksin ja käy töissä toimistossa, viikonloppuisin hän syö pizzaa ja juo vodkaa kotonaan ja maanantaina hän menee taas töihin. Hänellä ei ole ystäviä eikä tuttuja, kotona on ainoastaan huonekasvi muistuttamassa aikaisemmasta. Keskiviikkoisin hän puhuu äitinsä kanssa, mutta muita hänen elämässään ei ole. Eleanor kehittää ihastuksen erään bändin laulajaan ja alkaa suunnitella tämän tapaamista. Lisäksi hän tutustuu työkaveriinsa Raymondiin hieman vahingossa, kun he auttavat yhdessä erään vanhan miehen sairaalaan.

Eleanorille ei siis todellisuudessa kuulu ihan kovin hyvää vaan hän on yksinäinen ja jäänyt oman onnensa nojaan, oman kotinsa ja mielensä vangiksi. Teos käsittelee lopulta aika vaikeita, suuria ja rankkoja aiheita ja teemoja, mutta todella lämpimään sävyyn. Olin kuullut teoksesta paljon hyvää etukäteen, moni oli sitä kehunut, mutta odotin jotain ihan muuta. Lopulta kuitenkin yllätyin positiivisesti teoksen kokonaisuudesta ja loppuratkaisuineen kaikkineen tämä oli ennalta-arvaamaton. Hanna pohti omassa kirjoituksessaan teoksen sijoittamista chick lit -genreen, mutta minä en sijoittaisi tätä siihen genreen enkä välttämättä mihinkään muuhunkaan.

Honeyman kirjoittaa ilahduttavan humoristisesti vaikeista aiheista. Eleanorin on vaikeaa löytää paikkaansa ympäröivästä maailmasta ja hänestä kaikki muille ihmisille normaalit käytännöt ja populaarikulttuurin palaset tuntuvat vieraille. Eleanor on pitkään hautautunut kirjallisuuden maailmoihin, hän osaa olla kohtelias ja hyvätapainen, muttei ymmärrä kaikkia sosiaalisia kiemuroita. Hän tuomitsee muita ihmisiä ja on välillä hieman rasittavakin omapäisyydessään, mutta silti varsin ihastuttava hahmo lopulta.

Lukuhaasteessa sijoitan romaanin kohtaan 40. Kirja käsittelee mielenterveyden ongelmia. Se sopisi myös kohtiin 4. Kirjailijan ainoa teos, 12. Kirja liittyy Isoon-Britanniaan, 18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja, 25. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin, 35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä sekä 36. Kirjassa ollaan yksin.

tiistai 26. helmikuuta 2019

Teemu Manninen: Lohikäärmeen poika


Teemu Manninen: Lohikäärmeen poika
Tammi 2007
88 sivua

Lohikäärmeen poika on Teemu Mannisen toinen runokokoelma. Olen lukenut kokoelman ensimmäisen kerran varmaan kymmenisen vuotta sitten, todennäköisesti aika pian sen ilmestymisen jälkeen ja muistan, että tuolloin kokoelma kolahti. Nyt satuin näkemään kokoelman kirjaston hyllyssä, nappasin sen mukaani enkä enää kymmenen vuoden jälkeen ollut ihan yhtä ihastunut.

Kokoelman punaisena lankana lienee runouden itsensä tulkinta, mikä ilmenee tiuhoina viittauksina antiikin runouteen kuten pastoraaleihin, hymneihin ja elegioihin sekä muihin runouden lajeihin. Niihin on kuitenkin iloisesti yhdistelty nykymaailmaa kuten espoolaisia marketinhyllyjä pastoraalissa tai Indiana Jonesille omistettu elegia.

Ylevää runoutta rinnastetaan myös teinien nettimaailman kieleen tai siihen mitä teinien internetkieli oli vuonna 2007. Nyt luettuna viittaukset teinien slangiin internetin chat-palstoilla tai foorumeilla tuntuvat hieman jo oman aikansa tuotteilta. Nykyteinien kielessä on jo aivan omat ja uudet asiansa, jotka eroavat reilun kymmenen vuoden takaisesta. Tuolloin chateissa on kirjoiteltu xD tai <3 kun nykyään saman asian ajavat emojit instassa, snapissa tai whatsapissa. Siinä missä 2007 on voinut leikitellä kielellä, niin tällä hetkellä leikitellään enemmän kuvilla. Nyt luettuna Mannisen käyttämä kieli tuntuu toisaalta jotenkin etäisesti tutulta, mutta silti vieraalta. Rinnastus teinikielen ja antiikin runouden välillä ei toimi aivan samalla tavalla enää.

Mannisen teos taitaa olla kuitenkin ensimmäisiä hakukonerunokokoelmia. Sittemmin niitä on tullut luettua muitakin, joten ehkä senkin takia tuntuu kuin olisi nyt palannut kirjaimellisesti ajassa taaksepäin. Vuonna 2007 kokoelma on kenties ollut kokeellinen, mutta nyt luettuna se ei tunnu kovastikaan siltä. Toki muutama runo kokoelmasta on pitänyt pintansa ajassa kuten mainio Mä olen mies, joka lainaa säkeensä popmusiikin lyriikoista: "Mä olen mies / Muston tullu urheiluhullu / jolle ei koskaan tapahdu mitään / ei rasitu polla / ollaan tahroja paperilla."  Ehdottomasti kokoelman helmi.

Lukuhaasteessa sijoitan runokokoelman kohtaan 47. Kirjassa on alle 100 sivua.

lauantai 23. helmikuuta 2019

Maureen "Marzi" Wilson: Introvert Doodles (Hanna)



Maureen "Marzi" Wilson: Introvert Doodles
Adams Media 2016
176 sivua


Introvert Doodles oli hauska synttärilahja, jonka sain vuosi sitten syntymäpäiväni kunniaksi. Lahjan motiivina oli – yllätys yllätys – se, että olen introvertti. Intorvert Doodles sisältää nimittäin yksittäisiä sarjakuvapätkiä tytöstä, joka nauttii enemmän omasta seurastaan kuin muiden. Kuten varmasti monet muutkin, samaistuin moniin näistä itseironiaa huokuvista sarjakuvista, mutta sarjakuvien välittämä viesti introverteista, heidän tavoistaan ja mielenliikutuksistaan ei aina ollut totuudenmukainen. Itsekin  miltei uhmaten teoksen antamaa kuvaa  lähden tänään mielihyvin ulos ystävieni kanssa, kuten monena muunakin lauantaina.

Sarjakuvissa nousee kerta toisensa jälkeen esiin erittäin tuttu motiivi: päähenkilö nauttii paljon kirjoista, ja hänen lempiajanvietettään on käpertyä iltaisin kodin rauhaan hyvän kirjan kanssa – mieluusti karvaisen eläinystävän köllötellessä vieressä. Hän suosii muutenkin kotona olemista enemmän kuin ihmisten seuraa sekä nauttii omasta rauhasta, joka lataa akkuja. Latautumisaikaa tarvitsee sosiaalisen toiminnan jälkeen, vaikka tapaaminen tai juhlat olisivatkin olleet huikean hauskoja.


Päähenkilön päässä saattaa vilistä vaikka mitä tunteita ja ajatuksia, vaikka hänen ulkoinen olemuksensa ei paljastaisi näitä tuntoja. Mielikuvitus laukkaa ja ajatukset juoksevat, mutta ulospäin tämä rikkauksiaan pullollaan oleva sisäinen maailma ei näy.  Varsinkaan, kun intorvertti ilmaisee itseään paremmin kirjallisesti kuin suullisesti.

Näin ollen on selkeää, että Introvert Doodles tarjoaa samaistumispintaa monellakin taholla, ja itseironiaankin kallistuvat pätkät nostavat hymyn huulille useammankin kerran. Alkuun nämä sarjikset tosiaan huvittavat, mutta loppua kohden stereotypiat kävivät uuvuttaviksi ja harmillisiksi. En esimerkiksi itse koe olevani sosiaalisesti aivan niiiin taitamaton kuin sarjakuvan hahmo. Rauhallinen kyllä enkä mikään suupaltti, mutta en huuda paniikissa satunnaisia sanoja tai ole ylimielinen tai töykeä sosiaalisissa tilanteissa. Introvertit kun osaavat toimia sosiaalisissa verkostoissa siinä missä ekstrovertitkin eivätkä kaikki kompastele tilanteesta toiseen. Ainoa ero ekstrovertteihin on se, mistä introverttien energia kumpuaa: siitä, että välillä saa olla rauhassakin.


Kaikki introvertit eivät myöskään jatkuvalla syötöllä haaveile illasta yksin vaan haluavat jopa säännöllisesti nähdä kavereita ja käydä ulkona – senkin uhalla että se vie (yhdenlaista) energiaa, sillä se myös antaa (toisenlaista) energiaa ja hyvää mieltä: nimittäin jaksamista tulevaan. Lisäksi kirjassa mainittiin oma ärsykkisanani ”ambivertti”, sillä uskon että suuri osa ihmisitä loppupeleistä kulkee janalla päästä toiseen tilanteesta riippuen: yhdessä tilanteessa voi olla ekstrovertti, toisessa introvertti. Emmekö siis kaikki ole ambivertteja?

Kirjan alussa Wilson tosin mainitsee disclaimerin, että hän on itse sosiaalisesti hermostunut ja ahdistunutkin, joten se selittää miksi kaikki lukijat eivät samaistu kaikkiin sarjakuviin. Eikä niitä olekaan tarkoitus lukea näin kirjaimellisesti, vaan ne muistuttavat introvertteja siitä, etteivät he ole yksin ajatustensa ja ”erilaisuutensa” kanssa tässä maailmassa, joka nykyään tuntuu olevan ekstroverttien temmellyskenttää. Erityisesti nuorille introverteille teos tarjoaa varmasti hyvää vertaustukea ja katarttista luettavaa.  Aikuiselle teos tarjoaa puolestaan aimoannoksen itseironiaa.

Sarjakuvien kuvitus sopii yhteen tekstin kanssa kaikessa yksinkertaisuudessaan. Kirjan sanoma on tärkein, ei niinkään graafinen tykittely. Kaiken kaikkiaan kirjasta jäi kahtalaiset fiilikset: toisaalta se tarjosi samaistumispintaa ja huvittavia itseironian hetkiä, toisaalta liikaa negatiivisia stereotypioita.

Lukuhaasteessa sijoitan Introvert Doodlesin kohtaan 36. Kirjassa ollaan yksin. Lisäksi se sopisi kohtaan 3. Kirja sellaisesta kirjallisuuden lajista, jota et yleensä lue.