lauantai 16. kesäkuuta 2018

Maritta Lintunen: Stella (Hanna)


Maritta Lintunen: Stella
WSOY 2018
315 sivua


Jos jotain on syytä Stellasta tietää, se on, että musiikilla on teoksessa merkittävä rooli. Tästä syystä en ollut Stellaa aloittaessani varma, onko se minun teokseni, sillä en ole ikinä harrastanut musiikkia muuten kuin kuuntelijana. Sain kuitenkin pian huomata, että teoksen hieno kerronta vie mukanaan, oli harrastanut musiikkia tai ei.

Stella sijoittuu kahteen aikatasoon. 80-luvulla nuori tyttö Liisa lähtee maalta Helsinkiin kirjoituskurssille ja saa majapaikan eksentrisen entisen laulajattaren Sylvin hulppeasti asunnosta. Pian Liisa saa kuitenkin tuta Sylvin kaikin tavoin hallitsevan luonteen: Sylvi kontrolloi Liisan elämää. Liisa puolestaan – pääkaupungista haltioituneena – haluaisi juoksennella poikien kanssa kesäyössä. Ja lopulta näillä yöjuoksuilla on seurauksensa, kun Liisa synnyttää pojan, jonka elämään Sylvi haluaa jättää jälkensä.

Kolmekymmentä vuotta myöhemmin kolmekymppinen lääkäri Juri seurustelee laulajattaren kanssa ja päätyy pianon ääreen – instrumentin, jonka hän oli nuorella iällä pakotettu hylkäämään. Piano, Beethoven ja muut vanhat tutut herättävät henkiin tunteita ja muistoja, joita Juri ei tiennyt olevan olemassakaan. Samaan aikaan hän saa kuulla, että hänen äitinsä asui nuorena tyttönä kuuluisan laulajattaren Sylvin luona, ja mieleen tulvivat muistot herättävät sitäkin enemmän kysymyksiä.

Musiikki on mitä ilmeisimmin romaanin tärkeimpiä teemoja, ja Lintunen kertoo tästä aiheesta riittävän kansantajuisesti mutta samalla asiantuntevasti, jotta tällainen maallikkokin asian ymmärtää. Erityisesti teoksessa tuodaan esiin mielenkiintoinen ajatus siitä, että teknisesti taitavinkin laulaja ei yllä parhaimpiin saavutuksiin, ellei hän osaa tulkita laulun sisältöä ja sanomaa. Siten musiikki ja erityisesti laulu on vahvasti kirjallinenkin taiteen laji.

Romaanissa on myös kolmas kiehtova teema. Jurin mielen perukoille on painunut muistoja Sylvistä ja erityisesti musiikista, jota tämä Jurille soitti ja lauloi. Nämä muistin pimeimmässä ja syvimmässä kolkassa sijaitsevat, varhaiset muistot eivät ole ihmisen aktiivisessa muistissa mutta vaikuttavat silti käytökseen ilman, että sitä tietoisesti havaitseekaan.

Saavuttamattomat ja täyttämättä jääneet unelmat huokuvat romaanin sivuilta. Lahjakas Juri joutui jättämään nuorena musiikin äitinsä käskystä, ja nyt tämä keski-iän kynnystä lähestyvä amatööri myös kantaa tätä hyödyntämättä jäänyt potentiaalia ja unelmaa sisässään. Teos tuo esille, että ihminen on onnellisimmillaan, kun on lähellä ominta ydintään ja pääsee siten toteuttamaan sisintään. Valitettavan harvalla on tällaiseen ylellisyyteen mahdollisuus.

Lintusen kieli ja kerronta on helposti lähestyttävää mutta samalla runollista ja tenhoavaa. Erityisesti kuvaukset hunajantuoksuisista illoista Sylvin asunnossa tekevät tunnelmasta käsin kosketeltavan. Juonikin toimii, mutta ainoana puutteena voi sanoa, että teos kietoutuu jollain tapaa itseensä: se keskittyy hyvin tiiviisti omaan aihepiiriinsä. Toisaalta tämä piirre tukee myös teoksen tunnelmaa: Sylvin kellertävää ja utuista kotia, joka sekin omalla tapaa kietoutuu itseensä.

Lintunen oli minulle kirjailijana uusi, sillä en ole lukenut hänen teoksiaan ennen, mutta tämä teos ainakin vakuutti minun kielellään ja kerronnallaan. Lukuhaasteessa sijoitan romaanin kohtaan 5. Kirja sijoittuu vuosikymmenelle, jolla synnyit, sillä osa romaanista sijoittuu 80-luvulle. Lisäksi se sopisi myös kohtiin 1. Kirjassa muutetaan ja 46. Kirjan nimessä on vain yksi sana.

keskiviikko 18. huhtikuuta 2018

Gail Honeyman: Eleanorille kuuluu ihan hyvää (Hanna)



 Gail Honeyman: Eleanorille kuuluu ihan hyvää
WSOY 2018
431 sivua (WSOY:n sivuillaan ilmoittama sivumäärä)
Suom. Sari Karhulahti
Lukija: Krista Putkonen-Örn (Storytelin äänikirja)
Alkuteos: Eleanor Oliphant Is Completely Fine. 2017


Aloittaessani Honeymanin esikoisteosta luulin tarttuvani toisenlaiseen teokseen: nimittäin chicklit-romaaniin. Eräällä tapaa Eleanorille kuuluu ihan hyvää linkittyykin siihen genreen, mutta toisaalta romaanin käsittelemät teemat ovat sen verran synkkiä, että kirja iskee syvemmälle. Siten romaani tuo oman vivahteensa chicklitin genreen – jo romaania siihen edes haluaa luokitella. Uutta tämän romaanin kohdalla on myös, että kuuntelin sen poikkeuksellisesti äänikirjana.

Eleanor on melko lailla autistiselta vaikuttava kolmenkympin korvilla oleva nainen, joka työskentelee graafisen suunnittelun toimistossa laskuttajana. Hän jaksaa pöyristyä kaikesta ja kaikista useita kertoja päivässä: monikaan ei ole yhtä sivistynyt kuin hän – hänen omasta mielestään.

Hän viettää mieluiten vapaa-aikansa yksin: viikonloput hän istuu kotonaan, syö aina samaa ruokaa sekä juo vodkaa. Keskiviikkoisin hän puhuu äitinsä kanssa, joka on alentuva ja ilkeä. Äidin, josta Eleanorilla on selkeästi pahoja traumoja, vihjataan olevan jossain laitoksessa. Lisäksi Eleanorin luona käy sosiaalityöntekijä kerran puolessa vuodessa.

Eleanor saa suunnitelman ihastuessaan erään bändin laulajaan ja varmistuessaan, että heidät on tarkoitettu yhteen. Eleanorin selkeä harhaisuus suunnitelmissaan herättää sekä myötätuntoa että -häpeää.

Elämä muuttuu, kun Eleanor pelastaa yrityksensä IT-osastolla työskentelevän Raymondin kanssa vanhan miehen, jonka kanssa he ystävystyvät. Samalla Eleanor huomaamattaan ystävystyy Raymondin kanssa ja jopa kiintyy tähän ystävälliseen ja kilttiin mieheen, jota Eleanor kuitenkin jatkuvasti mielessään sättii huonoista elämäntavoista, rumista vaatteista sekä punakasta ja pöhöttyneestä olemuksesta.

Eleanorin menneisyydessä on selkeästi tapahtunut jotain, mikä paljastuu vähitellen. Hän on kokenut kovia ja kärsinyt paljon, mikä selittää hänen erikoisuutensa. Lopulta romaani saa jopa yllättävän synkkiä sävyjä, mutta Raymondin myötä Eleanorille elämä alkaa muuttua. Hän ei ole enää niin yksin.

Yksinäisyys on romaanin kantava teema, jota käsitellään ajoittain humoristisestikin. Eleanor on yksinäinen mutta myös tuomitseva ja antisosiaalinen, mikä ei saa lukijaa automaattisesti hänen puolelleen. Samastuminen ja myötätunto syntyvät vähitellen.

Romaanin kieli myötäilee loistavasti Eleanorin mielenmaisemaa. Hän kuvailee kaikille arkisia ilmiöitä erikoisin ja jopa kliinisin ja antropologisin sanankääntein: Eleanor tarkkailee nykymaailmaa kuin toisesta maailmasta ilmestynyt tutkija ikään. Lisäksi äänikirjassa lukijan ääni ja äänenpainot sopivat näihin sanoihin ja pöyristyksiin täydellisesti: palvelussa oli mahdollisuus jatkaa kirjan lukemista e-kirjana aina tarvittaessa, mutta se tuntui väärältä, sillä lukijan ääni vei mukanaan.

Kaikki ei ole mustavalkoista, mikä romaanissa ilahduttaa. Esimerkiksi Eleanor itse ei ole niin täydellinen kuin mitä hän itse kuvittelee. Tottumattomana sosiaaliseen kanssakäymiseen hän esimeriksi sortuu itse töykeyksiin, vaikka syyttää itse muita töykeydestä. Hän haukkuu muiden ruokavalioita luullen itse syövänsä terveellisesti, vaikka hänen kuvailut omista ruokailuistaan eivät varsinaisesti kuulosta ravintoterapeuttien suosituksilta – lieneekö tämä kirjailijan erhe vai tarkoituksellinen ristiriita.

Kaiken kaikkiaan Eleanorille kuuluu ihan hyvää hauska ja yllättävä romaani. Se sekä huvittaa että koskettaa: ei tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa. Teos ei todella ollut sellainen kuin odotin. Se oli riittävän kevyt äänikirjana kuunneltavaksi – mahtava formaatti siivouksen ja kävelyiden oheen – mutta temaattisesti riittävän painokas, ettei siihen koe vain tuhlanneensa aikaansa.

Koska kirjassa loppujen lopuksi käy kuitenkin hyvin, sijoitan romaanin lukuhaasteessa kohtaan 11. Kirjassa käy hyvin. Lisäksi se sopisi kohtiin 6. Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa, 33. Selviytymistarina, 40. Kirjassa on lemmikkieläin ja 42. Kirjan nimessä on adjektiivi.

sunnuntai 1. huhtikuuta 2018

Juha Hurme: Niemi (Hanna)



Juha Hurme: Niemi
Teos 2017
448 sivua


Pääsiäissunnuntaina on blogivuorossa Juha Hurmeen Niemi, joka on viime vuoden Finlandia-voittaja, ja jälleen kerran on helppo ymmärtää, miksi juuri tämä teos on päätynyt ykkössijalle. Yli 400-sivuinen teos on täyttä tykitystä, ja sikäli ei ole yllättävää, että moni saattaa kenties uupua tämän opuksen rinnalla. Kyseessä ei suinkaan ole helppo tai ihan kevyt teos.

Niemessä Hurme kuvaa Suomen – tai oikeammin Niemen, joka on vielä osa Ruotsin valtakuntaa – kulttuurisen ja poliittisen historian maailman synnystä aina 1800-luvun kansalliseen heräämiseen saakka. Romaanissa käydään paljon läpi nimenomaan Ruotsin historiaa sekä Pohjanlahden toisella puolella sijaitsevan Suomen linkittymistä siihen.

Tätä historiaa ei luonnollisestikaan voi kuvata kertaamatta myöskään Euroopan historiaa laajemmalti: niin tieteilijöitä kuin taiteilijoita kautta Euroopan. Kristinuskon vaikutus ja merkitys Euroopassa sekä myöhemmin ja hiljattain vanhojen jumalien vallitsemassa Suomessa näkyvät läpi historian. Uskonto suitsi tiedettä ja sen kehitystä surullisen pitkään.

Kaiken kaikkiaan koko historiaa ja kaikkia kuninkaita sekä heidän edesottamuksiaan ei ole mielekästä käydä tässä yhteydessä läpi. Miljardien vuosien mittainen tarina on yksinkertaisesti liian pitkä kerrattavaksi.

Parasta Niemen kerronnassa ja romaanissa on sen hersyvä kieli. Historiallisia, vuosituhansien takaisia tapahtumia kuvataan modernein, nykyihmiselle tutuin sanankääntein ja slangisanoin. Hauskoista kielikuvista ja ilottelevasta kerronnasta on kuitenkin seurausta, että ajoittain on olennaista, että lukija tietää historialliset tosiasiat. Eräässä kohtaa puhutaan mm. Lallin ja piispa Henrikin ”kansainvälisistä hiihtokilpailuista Kyöliönjärven jäällä”, mikä voi johtaa harhaan lukijaa, joka ei tunne historiaa. Onkin siis syytä muistaa, että kyseessä ei ole historiallinen teos vaan kaunokirjallinen romaani, joten lukiessa on syytä ottaa järki käteen.

Romaanissa tapahtuu tosiaan yksinkertaisesti niin paljon, että kaikesta ei edes ehdi tai jaksa pitää lukua – eikä tavallinen lukija varmaan jokaisen käänteen ja vaiheen todellisia asianlaitoja tunnekaan. Hurmetta voi todella ihailla hänen sivistyksestään sekä kyvystään pukea se omintakeiseen muotoon.

Vauhti on hurja ja tuo mielen Olipa kerran ihminen -piirrossarjan, jossa samanaikaisesti ja vauhdikkaasti kerrotaan, mitä eri alueilla tapahtui milloinkin, muistutetaan miten se linkittyy menneisiin ihmisiin ja tapahtumiin sekä luodataan miten se liittyy tulevaan – kenties vuosisatojenkin päähän. Huh. Tietyn pisteen ylitettyään on vain heittäydyttävä Niemen virran mukaan, sillä kaikkea ei voi muistaa

Aikamoinen virta se onkin – sellainen, jonka kyytiin kannattaa hypätä myöhemmin uudelleenkin. Suosittelen tätä romaania kelle tahansa, joka nauttii nokkelasta ja nerokkaasta kielenkäytöstä ja on kiinnostunut historiasta.

Lukuhaasteessa sijoitan Niemen kohtaan 14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan, sillä se pitää totisesti paikkansa romaanissa, joka luotaa Suomen historiaa useiden maiden kautta. Lisäksi se sopisi kohtiin 4 (Kirjan nimessä on jokin paikka), 23 (Kirjassa on mukana meri), 34 (Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta) ja 46 (Kirjan nimessä on vain yksi sana).