torstai 25. syyskuuta 2014

Uudet tuulet humisevat syysillassa (Hanna)





Huolimatta kovista yrityksistäni pysytellä oman kirjahyllyn antimissa en voinut vastustaa kiusausta, ja kuluvalla viikolla matkaan tarttuivat kuvan uutuudet. Tällä hetkellä lukuvuorossa on Tove Janssonin Kuvanveistäjän tytär, samaisen kirjailijan elämäkerta Tee työtä ja rakasta sekä lisäksi liuta muita teoksia, mutta luulenpa, että osa niistä siirtyy hetkeksi sivuun, sillä uudet ostokset saavat sormet syyhyämään.

Kuvassa ovat Juha Itkosen uusin romaani Ajo (Otava 2014) sekä Suomen Grantan kolmas numero (Otava 2014), jossa parhaat nuoret suomalaiset kertojat näyttelevät kynäntaitojaan. Itkonen on eräs ehdottomista lempparikirjailijoistani – onhan hänen teoksissaan ainakin aiemmin vilahdellut myös lapsuuteni kaupunki Hämeenlinna – enkä siksi malttaisi odottaa pääseväni uppoutumaan tuoreimpaan tarinaan.

Kutkutusta Grantan aukaisemiseen puolestaan lisää, että uusimmalle numerolle omistettu Granta-klubi koittaa ensi tiistaina 30.9., ja koska kovasti yritän raivata kalenteriini tilaa tuolle illalle, haluan ennen sitä tutustua viimeisimmän julkaisun tarjontaan edes vilkaisulta.

Mitenköhän käy opiskelujen, kun nämä teokset komeilevat kutsuvina kirjapinoni päällimmäisinä?

lauantai 20. syyskuuta 2014

Tuomas Kyrö: Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja (Elina)


Tuomas Kyrö: Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja
Wsoy 2014.
248 sivua.

Kyllä ei ole edes Mielensäpahoittaja entisenlainen. Ennen niin mainiot pakinamaiset tekstit ovat muuttuneet romaaniksi, eivätkä suinkaan ilman moitteita. En oikein innostunut tästä muutoksesta, koska mielestäni pakinat sopivat tekstilajina paremmin Mielensäpahoittajalle itselleen ja tuovat hänen persoonaansa enemmän esiin. Romaanissa on tyhjäkäyntiä tuon tuostakin.

Huumoria ei kuitenkaan puutu, se nyt sentään on entisellään, vaikkakin huumori kumpuaa ehkä hieman eri asioista kuin aiemmissa osissa. Romaanimuoto sallii pidemmät selittely- ja perustelujaksot Mielensäpahoittajan kulloisillekin aatoksille. Vankkumattomat mielipiteet asiasta kuin asiasta tuovat hymyn huulille. Ukko on lisäksi terävä päästään kuin mikä, sen todistavat etenkin pienet fiksut yksityiskohdat.

Tällä kertaa Mielensäpahoittaja valmistautuu tuonpuoleiseen siirtymistä varten. Hän rakentaa itselleen arkkua ja hautakiveä sekä kirjoittaa testamenttia. Naapurissakin on hyvä pistäytyä sopimassa vanhat asiat ja hankkimassa sopiva puku omia hautajaisia varten. Kaikki pitää järjestää kuntoon, niin sitten on helpompi lähteä kun aika on tullut. Ehkä jotakin haikeaa on huumorinkin keskellä, viimeistään siinä vaiheessa kun muistoissa palataan Mielensäpahoittajan ja emäntänsä nuoruusvuosiin.

Mielensäpahoittaja itse on tässä osassa selvästi aiempaa pehmeämpi eikä edes muista pahoittaa mieltään juuri mistään. Siinä missä aiemmissa osissa huumoria on tuotu esiin paljolti myös toistolla, niin sitä ei tässä romaanissa ole nimeksikään. Kyllähän on monia asioita, jotka voisivat Mielensäpahoittajan mielestä olla kuten ennen, mutta enemmän hän jää muistelemaan vanhoja aikoja kuin pahoittaisi mieltään. Eipä pahoita edes tabletista kun sieltähän näkee Arvi Lindin vanhoja uutislähetyksiä ja urheiluakin. Ja erään nuorukaisen kanssa vaihdetaan jopa osoitteita, jotta voidaan pitää yhteyttä jatkossa. Kyllä on Mielensäpahoittaja jo vanhuuden kynnyksellä kun noin alkaa viritellä tuttavuutta vieraiden kanssa.

Muutaman illan kevyt huumoripläjäys oli tämä romaani. Mielellään sen luki, mutta luultavimmin palaan aiempiin osiin. Niiden huumori kun iski minuun enemmän. Leffankin voisi käydä ihan mielenkiinnosta katsomassa, vaikkei se ole tainnut kovin häävejä arvosteluja saadakaan.

lauantai 13. syyskuuta 2014

Elaine N. Aron: Erityisherkkä ihminen (Hanna)





Elaine N. Aron: Erityisherkkä ihminen.
Nemo 2013
Suom. Sini Linteri
246 sivua
Alkuteos: The Highly Sensitive Person: How to Thrive When the World Overwhelms You. 1999.

Uraauurtavassa teoksessaan Aron esittää viidesosan ihmisistä olevan tavallista herkempiä ärsykkeille: äänet, informaation paljous ja suuret ihmisryhmät kuormittavat heidän hermostoaan enemmän kuin muiden, ja kauniit maisemat, taide ja pintaa syvemmälle kurkottavat ihmissuhteet puolestaan vaikuttavat heihin tavallista voimakkaammin. 

Luonteeltaan he ovat luovia mutta tunnollisia. He ovat introverttejä mutta eivät välttämättä ujoja huolimatta luuloista, joihin ovat itsekin alkaneet uskoa ja jotka ovat siten eskaloituneet itseään toteuttavan ennusteen tavoin. He ovat hiljaisia tarkkailijoita mutta heihin lukeutuu myös ekstroverttejä yksilöitä. Jokainen heistä on omanlaisensa ja silti heillä on yksi yhdistävä tekijä: he ovat erityisherkkiä.

Sanalla ”herkkä” on melko negatiivinen kaiku nykymaailmassa, jossa pärjäämiseksi vaaditaan avoimuutta, ulospäinsuuntautuneisuutta ja alituista aktiivisuutta. Pysähtymistä ja sisäisten voimavarojen hyödyntämistä ei nähdä etuna, kun tavoitteena on tahkoa yhä enemmän tulosta ja verkostoitua kädet ja jalatkin ojennettuina. Unohdetaan arvostaa erilaisuutta ja ymmärtää, että tunnollisilla ja intuitiivisilla työntekijöillä on yhtä tärkeä asema kuin aktiivisilla ja (joskus ajattelemattomasti) eteenpäin puskevilla ekstroverteillä.

Aronin sanoma onkin, että jokaista tarvitaan, jotta yhteiskunnan rattaat pyörisivät mahdollisimman tehokkaasti. Maailman menosta ei tulisi mitään, jos päätösten hetkellä jokainen vetäytyisi tarkkailemaan ja tekemään tarkoin harkittuja päätöksiä tai päinvastoin säntäisi päätä pahkaa ottamaan riskejä. Molemmat lähestymistavat saavat samanlaisen painoarvon.

Tämä seikka tulee muistaa, kun lukee Aronin teosta, joka saattaa ei-erityisherkistä ajoittain vaikuttaa varsinaiselta kehujen ilotulitukselta erityisherkkien kunniaksi. Tällainen lähestymistapa aiheeseen on kuitenkin tarkoituksenmukainen, kun ottaa huomioon, että Aron pyrkii saamaan itseään vähättelevät erityisherkät ymmärtämään erityislaatuisuutensa edut ja valjastamaan ne käyttöönsä. Aron korostaa, ettei kenenkään tule esittää muuta kuin on vaan oppia kehittämään piirrettään siten, että sen kanssa pärjää nopeatempoisessa maailmassa.

Aron ei siis suinkaan jätä erityisherkkiä vaille moitteen sanaa vaan sen sijaan mainitsee, että heilläkin on varjopuolensa. Erityisherkkien ongelma onkin suurelta osin se, että toisin kuin valtaosa ihmisistä, he ovat usein tuskallisen tietoisia huonoista puolistaan. Heidän on opittava kärsivällisyyttä ja oltava hellämielisiä itseään kohtaan. Vain hyväksymällä itsensä he voivat kehittyä ihmisinä. Tämä neuvo saattaa vaikuttaa kliseiden kuninkaalta, mutta Aron esittelee sen tavalla, joka ei hänen teoksensa yhteydessä lainkaan toista vanhoja tyhjiä fraaseja vaan – toivottavasti – antaa erityisherkille henkistä voimaa.

Aron kirjoittaa aiheestaan asiantuntevasti, yhdistellen omia kokemuksiaan, potilaidensa kertomuksia ja tutkimustensa tuloksia. Hän viittaa erityisherkän sisäiseen maailmaan ja ärsykeherkkään kehoon lapsena, jota tulee hoivata hellin ottein ja kärsivällisin mielin. Lapsi-vertaus ei kuitenkaan ole kaikkiaan sujuva, sillä ajoittain se kuljettaa lukijan niin monimutkaiseen vertauskuvien verkkoon, että Aronin ajatuksenjuoksua on vaikea seurata.

Valitettavasti Aronin teoria ei aina myöskään käänny ongelmitta suomeksi, eikä käännöksen lauserakenne ole vailla epäjohdonmukaisuuksia. Lisäksi Aronin teoria kaipaisi mielestäni rinnalleen enemmän fysiologisia mittauksia ja muuta tieteellistä todisteaineistoa. Aron onnistuu vakuuttamaan siitä, että erityisherkkyys todella on erästä ihmistyyppiä määrittävä piirre, mutta aika ajoin teoria jää Aronin oman tuntuman varaan. Kenties Aronin muut teokset soisivat lisää vastauksia.

Aron tarjoaa erityisherkille harjoituksia ja neuvoja, joiden avulla he voivat tutustua rauhassa piirteeseensä: esiintyyhän se eri tavoin yksilöstä riippuen. Neuvot jäävät usein kuitenkin pelkälle henkiselle ja syvälliselle tasolle konkreettisten vinkkien sijaan, mutta koska kohdeyleisönä on ihmisryhmä, jonka ehdottomiin taitoihin kuuluu asioiden syvällinen prosessointi, on ihmismielen syövereihin sukeltava kirjoitustyyli vertauskuvineen mainio ratkaisu. Toivon mukaan sitä ymmärtävät myös erityisherkkien läheiset, työnantajat, opettajat ja monet muutkin, sillä Aronin teoksen lukemisesta voisi olla hyötyä jokaiselle, kuului teoksen kohderyhmään tai ei. Onhan meissä kaikissa herkkä puolemme.

maanantai 8. syyskuuta 2014

Mikko Rimminen: Hippa (Elina)


Mikko Rimminen: Hippa
Teos 2013
243 sivua

Kaksi veljestä. Hämärähommia. Kiukkuinen äiti. Antikvariaatin takahuone. Muutettavana asunto täynnä roinaa ja yksi vanhempi naisasukas. Sivukaupalla lennokasta kieltä, jota ei löydy sanakirjasta. Siinä pääpiirteissään Mikko Rimmisen alkuasetelmat teoksessa Hippa

Petteri ja Lefa saavat toimeksiannon. Heidän täytyy muuttaa eräs asunto. Perillä selviää, että kämppä on lattiasta kattoon vuorattu tavaralla. Lisäksi asunnosta löytyy vanha rouvasihminen, joka ei oikein ymmärrä muuttoaikeita. Eipä siinä muuta kuin tavaraa vaan pakettiauton kyytiin. Hommaa ei helpota se, että on sunnuntai ja päähän sattuu. Muitakin pähkähulluja toimeksiantoja seuraa tästä. Ei ole veljesten elämä helppoa. Seuraavaksi pakettiautoon lastataan Petterin ja Lefan lisäksi muutama apumies, sairaanhoitaja ja potilaat. Kaikesta selvitään kun yhdessä tehdään ja välillä voi hörpätä vähän kaljaa taikka jotain vahvempaa. Tarina soljuu huomaamattomasti eteenpäin mitä ihmeellisempiä tapahtumasarjoja mukanaan. Silti ei oikein tapahdu mitään: istutaan autossa ja ihmetellään.

Rimmiseltä olen aiemmin lukenut Nenäpäivän. Sekin oli vinksahtaneella tavalla hauska ja siinäkin oli kyse reppanoista ihmisistä. Hippa ampuu vielä siitäkin ylitse. Hahmot pyrkivät kovasti eteenpäin pääsemättä oikein minnekään. Tuntuu vähän siltä, että tämä on luettu jo ennenkin. Hippa ei juuri tarjoile mitään uutta, vaikka se ajoittain saakin hymyn huulille.

Koko komeuden kuorruttaa tietenkin Rimmisen notkea kieli, jolle ei suomalaisessa proosassa juuri ole vastineita. Väliin Rimminen iskee oikein kultasuoneen luodessaan sanoja sellaiselle, mille ei sanoja ole. Sanat ovat niin kekseliäitä ja mielivaltaisia, että silloin tällöin suorastaan tippuu kärryiltä koko tekstissä. Vaikka arvostan suuresti sanaston rikkautta, niin ehkä Rimmisen kohdalla liika on liikaa. Teoksen luettavuuden kannalta jokusen sanahirviön voisi rehellisesti suomentaa.