maanantai 17. lokakuuta 2016

John Grogan: Marley ja minä (Elina)


John Grogan: Marley ja minä
Wsoy 2009
375 sivua
Alkuteos: Marley and Me. 2005.
Suom. Ulla Selkälä

Kuten kesällä kirjoitinkin, niin meille tosiaan muutti uudeksi perheenjäseneksi koiranpentu. Niinpä kirjastossa koirakirjoja sisältävän hyllyn edessä kierrellessäni silmään pisti koiranhoito-oppaiden seasta Marley ja minä -romaani. Muistelin nähneeni joskus Jennifer Anistonin ja Owen Wilsonin tähdittämän elokuvan (joskaan en muistanut siitä enää yhtään mitään enkä kirjan luettuani ollutkaan enää niin varma olinko edes nähnyt koko elokuvaa), mutta päätin ottaa kirjan kokeiluun varmana siitä, että se olisi joka tapauksessa elokuvaa parempi.

Marley ja minä on varsinainen hyvänmielen kirja ja sopi kyllä tuoreelle koiranomistajalle enemmän kuin hyvin - suosittelen siis koiraihmisille lämpimästi! Omaelämäkerrallinen tarina alkaa siitä kun John ja Jenny ovat menneet naimisiin, molemmilla on hyvät työpaikat ja he ovat juuri ostaneet asunnon. Täydellinen hetki siis hankkia koiranpentu. He päätyvät ottamaan kotiinsa labradorinnoutaja Marleyn. Eipä aikaakaan kun pentuarki vyöryy päälle: Marleysta kasvaa iso koira, joka menee läpi niin ovista kuin ikkunoista, tuhoaa ukonilmalla kaiken irtaimiston ja heitetään pihalle tottelevaisuuskoulusta. Välillä pariskunta onkin varsin epätoivoinen - millaisen täystuhokoiran he ovat itselleen oikein ottaneet. Sisulla ja päättäväisyydellä he kuitenkin selviävät Marleyn kasvatuksesta.

Useimmat Marleyn pentuajan sekoilut tuntuvat hyvin samastuttavilta. Grogan on onnistunut saamaan kirjaansa hyvin inhimillisen sävyn ja omaelämäkerrallisuus toimii tässä täydellisesti. Marleyn touhut ovat samaan aikaan sekä hupaisia että todellisen tuntuisia, eivät keksimällä keksittyjä. Sen vuoksi tätä kirjaa olikin niin mukava lukea. Esimerkiksi nuoren pariskunnan lähtiessä lomamatkalle he antavat koiranhoitajalle monisivuisen listan asioista mitä pitää muistaa (koiran ulkoiluttamisesta, ruokinnasta, peruskomennoista, punkeista ja muista asioista). Suoraan sanottuna lista oli monilta osin juuri sellainen, jonka voisin kuvitella kirjoittavani oman koirani hoitajalle. Ehkä juuri tämä täydellinen ajankohta teoksen lukemiselle teki siitä minulle niin hyvän lukukokemuksen. Joskus ajoitus on tärkeintä.

Tarina seuraa perheen elämää monia vuosia, paitsi Marleyta niin myös Jennyn raskausaikaa ja lasten syntymää sekä kasvua, muuttoa toiselle paikkakunnalle, Johnin työpaikkojen vaihtumista ja siinä samalla Marley kulkee uskollisesti perheen rinnalla niin hyvinä kuin huonoinakin päivinä. Vaikka moni asia koiran myötä onkin perheelle hankalaa niin loppujen lopuksi siitä tulee niin rakas, ettei asiaa voi tämän paremmin kuvata: "Marley oli ansainnut paikkansa perheessämme. Niin kuin omituinen mutta rakastettu setä, se oli mikä oli. Siitä ei tulisi ikinä Lassieta eikä Benjiä eikä Old Yelleriä, siitä ei tulisi ikinä salonkikelpoista eikä edes torikelpoista. Me tiesimme sen jo. Hyväksyimme sen sinä koirana, mikä se oli, ja rakastimme sitä entistäkin enemmän." (s. 289)

maanantai 3. lokakuuta 2016

Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat (Hanna)




Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat
Gummerus 2015
222 sivua 


Selja Ahavan Taivaalta tippuvat asiat on kaikessa lyhykäisyydessään kaunis teos – vaikka eihän se toisaalta edes niin lyhyt ole. Sen pariin sataan sivuun mahtuu kokonainen maailma ja puolielämää – tai ainakin riipaiseva annos sitä. Taivaalta tippuvat asiat oli Finlandia-ehdokas vuonna 2015 eikä ihme: itse olisin saattanut jopa arvottaa sen vuoden 2015 voittajan – Oneironin – edelle, sillä Ahavan teos edustaa enemmän omaa kirjallisuusmakuani.

Romaanin keskiössä on pikkutyttö nimeltä Saara. Hänen äitinsä kuolee yllättäen taivaalta putoavaan jäälohkareeseen (mitä ei suinkaan ilmaista lukijalle suoraan vaan rivien välistä), ja hänen tätinsä voittaa kahdesti lotossa. Siinä on epätodennäköisyyksiä kerrakseen, ja mielikuvituksekkaan Saaran mielenmaisemia kuvataan kielellä, joka todella luotaa lapsen mieltä. Aikuinen lukija ymmärtää tapahtumat ja viittaukset, joita lapsi kokemattomuudellaan ja kielellään yrittää maalailla. On paljon, mitä lapsi näkee aivan toisin silmin kuin aikuinen, sillä lapsen harteilla lepäävä suru ja huoli ovat yhtäältä paljon kevyempiä kuin aikuisen mutta toisaalta monin verroin riipaisevampia.

Näkökulma on myös Saaran tädissä, jonka toinen lottovoitto vetää täysin maahan: tilanteen arvaamattomuus ja suunnattomuus saa täysin voimattomaksi. Vastaavasti Irlannissa asuva mies selviää toistuvasti salamaniskuista, ja täti tukeutuu tuohon mieheen ja lähettää tälle kirjeen toivoen vastausta kysymykseen: Miksi? Miksi näitä epätodennäköisiä onnellisuuksia ja onnettomuuksia sattuu? Ja miksi juuri heille? Tämä suuri kysymys kaikuukin romaanin taustalla läpi lukujen. Yllätykset tapahtuvat selittämättä ja varoittamatta – ne romaanin nimen mukaisesti tippuvat taivaalta.

Taivaalta tippuvat asiat kuvaa kauniin suruisasti, miltä lapsesta tuntuu, kun äiti katoaa elämästä ja isä vajoaa masennukseen. Lapselle isän suru näyttäytyy öisinä painajaisina ja pitkin talon seiniä kaikuvana ulvontana. Pieni elämä rakentuu muistoista, jotka saavat elämää suuremman merkityksen. Muistot, leikit ja todellisuus limittyvät toisiinsa.

Romaani kuvaa myös ihmiselämän rajoja: elämää rajaavat rutiinit sekä arjen arvattavuus. Yllättävät tapahtumat – niin iloiset kuin surullisetkin – suistavat ihmisen raiteiltaan. Ulos rajoista, jotka hän on maailman ympärille piirtänyt. Toisaalta rajat osoittavat kasvua, mikä näkyy konkreettisesti siinä, että Saara kasvaa ulos vartalonsa rajoista, jotka yhdessä äidin kanssa piirrettiin kotitalon seinään. Rajoista on pakko kasvaa ulos, jotta voi kasvaa ihmisenä. Sama koskee niin aikuisten henkisiä rajoja kuin lapsen kasvupyrähdystäkin.

Yllättävät tapahtumat omalla tavallaan myös irrottavat ihmisen elämästään. Kun asiat eivät sujukaan ennustetulla tavalla, tuntuu helposti siltä, ettei enää pysty pitämään itseään tukevasti maan kamaralla ja hallitsemaan omaa kulkuaan maailmassa. Ihminen irtaantuu elämästä hetkellisesti.

Ahavan romaania siivittävät uskomattoman vetoava kieli ja kerronta: niistä paistaa läpi mielikuvituksen juhla. Lisäksi kerrontaan on helppo samaistua ja tulla imaistuksi mukaan: itse en voinut edes kuunnella musiikkia samaan aikaan, sillä se tuntui aina romaanin kieleen sopimattomalta. Kerronnan tunnelmaa lisäävät satumaisuus ja maagisuus, sillä teoksessa on esimerkiksi viittauksia Jörö-Jukkaan. Sadut ja mielikuvitus leimaavat tekstin soljuntaa läpi romaanin ihastuttavalla tavalla, joka osui ainakin omalla kohdallani aivan nappiin.