maanantai 30. maaliskuuta 2015

Tove Jansson: Muumit - Sarjakuvaklassikot I (Hanna)




Tove Jansson: Muumit - Sarjakuvaklassikot I
WSOY 2012
95 sivua
Suom. Anita Salmivuori (1990)
Alkuteos: The Complete Tove Jansson Comic Strip


Herttaiset muumihahmot ja aikuisillekin syvällistä pohdittavaa tarjoavat muumikirjat ovat tuttuja itse kullekin. Muumi-sarjakuvat ovat kuitenkin jääneet vähemmälle huomiolle itselläni, mutta syksyn Helsingin kirjamessuilta nappasin mukaani Sarjakuvaklassikoiden ensimmäisen osan, jossa on neljä eri tarinaa: Muumipeikko, Muumiperhe, Muumiperhe Rivieralla ja Yksinäinen saari.  Sarjakuvat tarjoavat viihdettä, joka sopii paremmin aikuisille kuin lapsille: Janssonin terävät huomiot maailmasta ja eri ihmistyypeistä viiltävät tarkasti ja osuvasti.

Muumipeikossa Muumipeikko ja Nipsu etsivät keinoa rikastua, kun vieraat törkeästi syövät Muumipeikon talon suihinsa, ja epätoivoiset pyrkimykset pistää rahoiksi johtavat toinen toistaan vauhdikkaampiin seikkailuihin. Muumiperheessä Muumipeikko löytää tiensä takaisin kauan sitten kadottamiensa vanhempiensa luo, mutta ei kulu aikaakaan, kun Muumipappa alkaa jälleen janota jännitystä elämään. Muumiperhe Rivieralla kertoo perheen matkasta Rivieran lämpöön ja julkkisten kansoittamille rannoille, mutta pian Muumimamma joutuu toteamaan, ettei reissu tee hyvää perheen moraalille. Yksinäisessä saaressa Muumiperhe ja pessimistinen profeetta lähtevät – yllättäen – jälleen seikkailuun ja päätyvät autiolle saarelle, jossa hulinaa aiheuttavat niin esi-isät kuin Mymmelin ja Niiskuneidin pasmat sekoittavat merirosvotkin.

Sarjakuvan mediasta johtuen Janssonin terävät huomiot osuvat maaliinsa, kun muumiperheen kyyniset kommentit, elämän seilaajien kummallisuudet sekä musta huumori tuodaan esille kainostelematta vailla korulauseiden pehmentävää vaikutusta. Näin huumorin kärki korostuu ja erilaisten luonnetyyppien karikatyyrit puskevat esiin.

Hahmojen suorasukaisuudet ja toteavat kommentit antavat puhekuplille sävyn, joka huvittaa aikuista lukijaa. Varsin absurdit tilanteet ja jopa epäkorrektitkin huomiot tuodaan esiin niin tavallisen oloisella äänellä, että tilanteen kummallisuuden ja lausahduksen arkisuuden välinen kontrasti kirvoittaa nauruntyrskähdyksen jos toisenkin.

Visuaaliseltakin kannalta sarjakuvat ovat mielenkiintoista tarkasteltavaa. Osa ruuduista on tavalliseen tapaan mustien janojen ympäröimiä, mutta jotkut ruutuja erottavista elementeistä ovat esineitä ja motiiveja itse tarinasta ja usein juuri nimenomaisesta kohtauksesta: esimerkiksi sateella viereikkäisiä ruutuja saattaa jakaa sateenvarjo. Tällä tavoin Jasson osoittaa, että sarjakuvissa laatikoiden reunojen muoto – tai niiden puuttuminen kokonaan – ovat nekin merkityksellisiä seikkoja eivätkä ainoastaan välttämättömyyksiä.

Sarjakuvissa esiintyy myös hauska pikku vierailija, joka seuraa muumien seikkailuja juosten heidän rinnallaan: pieni musta otus liittyy miltei jokaisessa sarjakuvssa aina jossakin vaiheessa mukaan. Se ilmestyy sen suuremmitta puheitta ruutuihin ja jolkottelee sitten muumein rinnalla seikkailusta toiseen. Hahmoon ei kuitenkaan kiinnitetä huomiota – ennen kuin eräässä tarinassa pikkuotus menee naimisiin ja pyytää erästä lajitoveriaan ottamaan paikkansa tarinassa. Kyseessä on täysin tarinasta irrallinen metafiktiivinen kohtaus: tapaus siis korostaa sarjakuvan tarinallisuutta ja fiktiivisyyttä. Tavallaan otuksen voi tulkita edustavan myös eräänlaista tarkkailijaa ja edustavan siten lukijaa.

Sattumoisin katsoin myös eilen ystäväni kanssa elokuvan Muumit Rivieralla, joka perustuu yhteen tämän albumin sarjakuvista. Elokuvan nimestä huolimatta filmiin on kuitenkin sisällytetty kohtauksia ja motiiveja myös muista sarjakuvista, mikä tuo elokuvan tarinaan lisää juonikuvioita ja tapahtumia. Toisaalta seurauksena on kuitenkin pieni sekamelska; sekamelskaksi muumien seikkailut Janssonillakin joskus äityvät, mutta elokuvan puitteissa kohellus vie ajoittain painoa pääjuonelta. 

Kaiken kaikkiaan kuitenkn pidin elokuvasta, vaikka en siitä aivan hullaantunut. Muumi-sarjakuvista sen sijaan hullaannuin. Ne ilahduttavat terävällä ja mustalla huumorillaan, ja aion kyllä hankkia seuraavatkin osat Muumit Sarjakuvaklassikoista hyllyyni. Ne tuovat raikkaan tuulahduksen ja uudenlaisen näkökulman muumien maailmaan. 

Osallistun teoksella vuoden 2015 kirjahaasteeseen, ja lisään sen kohtaan Sarjakuva-albumi tai -romaani.

lauantai 28. maaliskuuta 2015

Nura Farah: Aavikon tyttäret (Elina)


Nura Farah: Aavikon tyttäret
Otava 2014
236 sivua

Nura Farah on muuttanut Suomeen 13-vuotiaana Somaliasta. Hän työskentelee laboranttina ja hän on kirjoittanut viime vuonna ensimmäisenä somalialaisena suomenkielisen romaanin. 

Aavikon tyttäret kertoo somalialaisen tytön Khadijan kasvutarinan. Hän asuu aavikolla äitinsä ja veljiensä kanssa paimentolaisten keskuudessa. Nuoruudessaan hän kohtaa kulttuurinsa hyvät ja huonot puolet. Nuorena naimisiin joutuva Khadija löytää kuitenkin iloa omasta taustastaan, kulttuuristaan, aavikon kauniista luonnosta ja myöhemmin myös äitiydestä. Hänelle erityisen tärkeitä ovat runot ja niiden laulaminen. Runonlaulanta on perinteisesti mielletty vain miesten tehtäväksi, mutta Khadija yllättää kaikki miehetkin lauluillaan. Runot kannattavat häntä huonoinakin päivinä eteenpäin ja niiden avulla hän selviää elämän koettelemuksista.

Kertomus kuvaa paitsi Khadijaa, myös koko Somalian yhteisöä, etenkin naisten asemaa. Khadijan omalla äidillä Fatimalla on omat ongelmansa, samoin Khadijan oma tytär joutuu kamppailemaan pulmien kanssa puhumattakaan Khadijan miehen ensimmäisestä vaimosta Luulista. Naisten heikko asema heijastuu romaanissa monin tavoin ympärileikkauksesta ja useiden vaimojen pitämisestä lähtien. Mielestäni romaanin nimi siis sopii kuvaamaan näitä usean sukupolven naisia. 

Lisäksi romaani käsittelee muitakin hyvin painavia teemoja kuten maan itsenäistymistä ja demokratiaa, klaanien välistä taistelua sekä uskonnon ja taikauskon ristiriitaa. Kaikki tämä on kuitenkin osana Khadijan tarinaa eikä romaani karkaa mielestäni liikaa taustatekijöiden selvittämiseen. Somalian tilanne kulkee koko ajan taustalla, mutta ei nouse romaanin pääosaan missään vaiheessa.

Romaanista huomaa sen olevan esikoinen. Kielellisiltä ansioiltaan se ei ole huipputasoa, mutta onneksi tarina vie mennessään ja tutustuttaa tähän kulttuuriin niin läpikotaisin etteivät kielelliset epäkohdat juurikaan häiritse. Tarina on toisinaan myös jotenkin fragmentaarinen, ehkä se johtuu hyvin lyhyistä luvuista. Monesti kaipaan romaaneilta pikemminkin pientä tiivistämistä, mutta tähän olisin päinvastoin kaivannut enemmän vielä kuvailua ja pidempiä lukuja. Tämä romaani on kuitenkin ehdottomasti tärkeä edelläkävijä ja lukemisen arvoinen, se avaa silmiä ja tuo lukijan hyvin lähelle Khadijaa ja koko Somalian kulttuuriperintöä.

keskiviikko 25. maaliskuuta 2015

Hannimari Heino: Punaisia vesikasveja lammen pinnalla mutta järistys tapahtui meren pohjassa (Elina)



Hannimari Heino: Punaisia vesikasveja lammen pinnalla 
mutta järistys tapahtui meren pohjassa
Ntamo 2009
75 sivua

Pitkästä aikaa tartuin runokirjaan ja luettavaksi pääsi kirjastosta löytynyt Hannimari Heinon esikoiskokoelma vuodelta 2009, jonka nimi ainakin vaikutti hurjan kiehtovalta. Heino on runokokoelmien kirjoittamisen lisäksi toiminut suomentajana ja suomentanut muun muassa italialaista kirjallisuutta. Hänen esikoisrunoissaan näkyykin vahvaa italialaista vaikutusta, vaikkakin suomalaisiin tapoihin ja eleisiin kätkettyinä.

haluamme saada käsityksen vieraista paikoista 
nähdä reunojen liukuvan yhteen

Erityisesti nautin kokoelman ensimmäisestä osasta Suojalasi, joka kätki sisälleen museoita täynnä ihmisiä tutkimassa arvokkaita taide-esineitä ja aarteita, limaisia suojalaseja teosten päällä ja turisteja kameroineen. Runoissa kiteytyivät historia, turismin hieman älytön luonne ja halu nähdä vieraita paikkoja, vaikka oikeastaan lähellä olisi aivan yhtä hyvä olla. Se herätti muistoja matkoilta ja tuttuja tunteita. Löysin helposti itseni ja omat ajatukseni.

mobilen heilautat käyntiin, ja heti alkaa käsi 
tavoitella tunnustaa ainetta aamusta iltaan
Toinen osa Mobile käsittelee lapsuutta ja kasvamista sekä kasvamisen alituista liikettä. Kun Mobile liikkuu enemmänkin ajassa niin seuraava osa Teltta liikkuu paikassa. Neljäs osa Iho ja viides osa Säie palauttavat lukijan taas italialaisiin tunnelmiin. Tuntuu, että koko ajan runojen maailmassa on kuitenkin liikuttu lähemmäs ihmistä, lähemmäs ihoa ja säie on pienin osanen mihin päästään. Aloitetaan ensin suojalasin takaa ja päädytään pienimpiin hiukkasiin.

Runoja lukiessani haluan aina uppoutua ja tuntea tuttuutta, mutta saada myös jotain uutta ja ajatella asioita eri tavoin, uudesta näkökulmasta. Tämä runokokoelma onnistui näissä asioissa. Kieleltään kokoelma oli vaihteleva, mutta Heinon käyttämä kieli on myös tietyllä tapaa helppolukuista. Aihepiirit saivat silti miettimään asioita, niin olemista kuin liikettä eteenpäin. Kaikkiaan Heinon runot olivat juuri sellaisia, joita mieluiten luen. En kuitenkaan erityisemmin pidä runojen analysoimisesta, senpä takia taidan analyysien sijaan lukea vain tämän kokoelman uudelleen hitaasti ja tunnelmoiden. Teos osallistuu myös vuoden kirjahaasteeseemme, mihinpä muuhun kohtaan kuin 36. runokirja.

maanantai 23. maaliskuuta 2015

Natasa Dragnic: Kanssasi aina (Hanna)


Natasa Dragnic: Kanssasi aina
Otava 2012
285 sivua
Suom. Tiina Hakala
Alkuteos: Jeden Tag, Jede Stunde (2011)


Kaikki ovat kuulleet rakkaudesta ensisilmäyksellä. Jotkut ovat haaveilleet siitä, ja vielä harvemmat ovat sen kokeneet. Tähän fantasiaan iskee kiinni Natasa Dragnicin Kanssasi aina, joka vie rakkautta ensisilmäyksellä -ilmiön vielä astetta pidemmälle yhdistämällä sen ensimmäisen – ja kenties jopa viimeisen – rakkauden käsitteeseen.

Luka ja Dora ovat vielä lapsia, kun he tapaavat ensi kertaa pienen kroatialaisen kaupungin Makarskin päiväkodissa. Jo alusta alkaen kaksikon välille syntyy yhteys, joka ei katkea vaan sitoo heidät yhä tiiviimmin yhteen – kunnes aikuisten maailma tulee tielle ja vanhemmat kiidättävät Doran mukanaan Pariisiin. Vielä kirjaimellisesti lapsenkengissä olevan rakkautensa riuduttamat Luka ja Dora tekevät parhaansa unohtaakseen toisensa, mutta kohtalolla on toisia suunnitelmia, kun he vuosien jälkeen kohtaavat parikymppisinä Pariisissa. 

Kipinät sinkoilevat nuorten välillä, ja ympäröivä todellisuus unohtuu, kun pari vaipuu omaan pumpulinpehmeään maailmaansa. Nuoripari saa kuitenkin huomata, ettei elämä ole niin helppoa ja yksinkertaista kuin sen haluaisi olevan: Lukan entisellä tyttöystävällä on nimittäin Lukan varalle toisenlainen suunnitelma, joka pirstoo Lukan ja Doran ruusuisilta näyttävät tulevaisuuden haaveet. 

Dragnicin romaanissa rakkaus, sen pakottavuus ja  intohimo kulkevat käsi kädessä taiteen ja Makarskin rannoilla vaahtoavan meren kanssa. Sekä Luka että Dora kasvavat taiteilijoiksi omilla tavoillaan – Luka maalaa ja Dora aloittaa Pariisissa lupaavan näyttelijänuran. Myös Pablo Nerudan runot väikkyvät parin rakkauden taustalla, ja lisäksi prinsessa ja prinssi -asetelma toistuu teoksessa monta kertaa, kun Dora useampaan otteeseen pelastaa tajuntansa menettäneen Lukan suudelmalla sekä kuiskatuilla sanoilla ”minun prinssi”. Herää kuitenkin kysymys, voiko parin rakkaus jäljitellä taidetta, jota molemmat niin jumaloivat.

Taide yhdistyy myös mielikuvitukseen. Jo ystävyytensä alusta alkaen Luka ja Dora tuijottelevat pilviin keksien niiden muodosta toinen toistaan jännittävämpiä hahmoja. Tämä leikki heijastuu heidän rakkauteensa, joka on elinikäistä ja ehdotonta mutta kuitenkin aina tavoittamattomissa.

Kanssasi aina kuljettaa lukijan mielen Euroopan sydämeen, Kroatian rannikolle ja Pariisin kaduille. Teosta on kehuttu kauniiksi kertomukseksi kuolemattomasta rakkaudesta. Itseäni Dragnicin romaani ei kuitenkaan sytytä. Satu-asetelma ja pelastava suudelma toistuvat aivan liian monta kertaa teoksen vajaan 300 sivun aikana. Myös vertauskuvat ontuvat, ja hahmot tuntuvat tekevän samat virheet ja kulkevan kahden paikan – Pariisin ja Makarskin – väliä kyllästymiseen saakka. 

Toistoa tapahtuu romaanissa ylipäänsä niin useasti, ettei se välttämättä ole edes sattumaa, vaan kirjailijan tarkoituskin on korostaa ihmiselämän ajoittain kulkevan kehää ja ihmisten toistavan virheitään kerta toisensa jälkeen. Kanssasi aina on romaanina kuitenkin sen verran lyhyt, että samojen motiivien toistaminen useaan otteeseen kääntyy lopulta itseään vastaan.

Osallistun teoksella vuoden 2015 Kirjahaasteeseen, ja lisään sen kohtaan"kirja, jonka tapahtumat sijoittuvat Suomen ulkopuolelle".

keskiviikko 11. maaliskuuta 2015

Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen (Elina)


Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen
Gummerus 2007 (1961)
411 sivua
Suom. Maija Westerlund
Alkuteos: To Kill a Mockingbird. 1960.

Harper Leen klassikkoteos on roikkunut yöpöytäni reunalla vuosia. Huomasin painoksen olevan vuodelta 2007, joten todennäköisesti siitä asti. En ollut kuitenkaan edes avannut kirjaa, koska aina joku muu on kiilannut eteen. Nyt oli jo aivan korkea aika lukea tämä teos! Tartuin Leen romaaniin, sillä kuukausi sitten tuli tieto, jonka mukaan Lee julkaisee tänä vuonna toisen teoksen, jossa on sama päähenkilö. Tämä taas on iso uutinen, sillä Kuin surmaisi satakielen on ainoa häneltä julkaistu teos.

Mitä itse kirjaan tulee - nautin sen lukemisesta suuresti! Tapahtumat sijoittuvat 1930-luvulle Maycombin kylään Alabamassa. Päähenkilönä on kahdeksanvuotias tyttö Scout (Jean Louise), joka asuu kylässä isoveljensä Jemin ja asianajaja-isänsä Atticuksen kanssa. Romaani kuvaa pitkälti Scoutin ja Jemin lapsuudenpäiviä ja aurinkoisia kesiä, jolloin kylään saapuu kesänviettoon myös heidän ystävänsä Dill. Heidän mielestään on kihelmöivän jännittävää yrittää nähdä edes vilaukselta naapurissa asuva vanha herra Boo Radley, joka ei ikinä tule talostaan ulos.

Scoutin ja Jemin maailmankuva kuitenkin järkkyy kun heidän isänsä Atticus saa puolustettavakseen Tom Robinsonin, nuoren mustan miehen, jonka väitetään raiskanneen valkoisen naisen. Pitkä oikeudenkäynti paljastaa Maycombissa piilevät ennakkoluulot ja vihan mustia kohtaan. Scout on liian nuori ymmärtämään kaikkea, mutta epäoikeudenmukaisuuden hänkin huomaa. Satakieltä ei Atticuksen mukaan saisi tappaa ja onhan tuo oikeudenkäynti Scoutinkin mielestä aivan yhtä kamalaa kuin satakielen surmaaminen.

Teoksen teemat ovat vahvat ja puhuttelevat sekä ennen kaikkea ajattomat. Tuntuu, että romaani olisi hyvin voitu kirjoittaa 2000-luvulla, niin ajankohtaisia teemoja se käsittelee. Teksti on elävää ja vie lukijan suoraan Alabaman kesäpäivien kuumuuteen ja lapsuuden nostalgiaan. Talvilomallakin luettuna saattoi melkein tuntea ympäröivän kuumuuden ja lapsuuden huolettoman vapauden sekä ensimmäiset jännittävät koulupäivät tai kotimatkat kävellen. Kasvutarinana romaani onkin myös verraton. En voi muuta kuin a) ihmetellä miksi annoinkaan tämän mahtavan romaanin lojua niin pitkään lukematta, b) suositella lämpimästi muillekin ja c) jäädä odottamaan Harper Leen toista romaania.