torstai 24. marraskuuta 2016

Paulo Coelho: Veronika päättää kuolla (Hanna)



Paulo Coelho: Veronika päättää kuolla  
Bazar 2003
238 sivua
Alkuteos: Veronika decide morrer. 1998.
Suom. Sanna Pernu 



Veronika päättää kuolla on kuuluisa teos sitäkin kuuluisammalta kirjailijalta, ja se on ensimmäinen Coelhon kirja, johon olen eläissäni tarttunut. Romaani jätti kahtalaiset fiilikset, enkä vieläkään oikein osaa päättää, pidinkö siitä vai en. Se, että kirjailija ei ole eurooppalainen ja että romaani sijoittuu Ljubljanaan, on kuitenkin virkistävää vaihtelua.

Romaanin päähenkilö on nuori ja kaunis Veronika, jolla on kaikki elämässään hyvin mutta joka haluaa välttää vanhenemisen siinä uskossa, ettei elämällä ole enää mitään uutta tarjottavaa. Tästä syystä Veronika päättää tehdä itsemurhan, josta hän omaksi harmikseen kuitenkin selviää. Hän herää paikallisesta mielisairaalasta, Villettestä, jossa hänelle kerrotaan, että henkiinjäämisestä huolimatta Veronikan sydämen rasitusten vuoksi hänellä on korkeintaan viikko elinaikaa.

Villettessä Veronika kohtaa kokonaisen kavalkadin jos jonkinmoista kulkijaa. Mielisairaalan asukkaat eivät pelkää olla omia itsejään, koska hulluus antaa heille vapauden käyttäytyä miten haluttaa. Villetten seinien sisällä kaikki on sallittua hulluuden nimissä, ja vähitellen Veronikakin alkaa katua itsemurhaansa, sillä hän huomaa, että elämällä olisi sittenkin vielä paljon antia. On vain otettava oppia ”hulluista” ja uskallettava itsekin vähän hullutella ja olla oma itsensä.

Veronikan lisäksi Coelho esittelee myös muiden asukkaiden mielenmaisemia ja heidän menneisyyksiään. Veronikan läsnäolo ja hänen vääjäämättä lähestyvä kuolemansa saavat Villetten ”hullutkin” ajattelemaan elämäänsä uusiksi: haluavatko he sittenkään tuhlata kaiken jäljellä olevan aikansa Villettessä? Vai olisiko syytä sännätä ulos ja ottaa avosylin vastaan koko maailma, jossa kaikki loppujen lopuksi ovat vähän hulluja – mutta vain onnellisimmat uskaltavat näyttää sen?

On siis sanomattakin selvää, että hulluuden ja onnellisuuden korrelaatio on teoksen tematiikan ytimessä. Jokaisen olisi otettava riski ja syleiltävä omaa hullunkurisuuttaan ja höpsöyttään, sillä kukaan ei ole normaali. Toisaalta romaanissa nousee esiin myös katkeruus, jota Villetten johtaja tutkii: katkeruus on se, joka loppupeleissä heittää ihmiset yli hulluuden rajan sen huonolle puolen. Niinpä hän antaa Veronikalle opetuksen, että ei kannata katkeroitua maailmalle, jolla on nuorelle vielä paljon tarjottavaa.

Pidin romaanista sen alkupuolella, mutta sen edetessä kyllästyin toinen toistaan seuraaviin filosofisiin lausahduksiin. Erityisesti, koska ne tuntuivat jäävän kuitenkin melko pinnallisiksi ja niitä tyrkytettiin turhan läpinäkyvästi: mitään ei sanottu rivien välistä. Siitä huolimatta kirja tarjoaa hyviä pointteja, ja erilaiset elämäntarinat valottavat sitä, miten eri tavoin elämä voi suistua raiteiltaan. Silti on hyvä lopulta vain porskuttaa eteenpäin ja nauttia omasta hölmöydestään rohkaistua poikkeamaan normista. Siinä on meille kaikille opeteltavaa.

keskiviikko 16. marraskuuta 2016

Helena Sinervo: Runoilijan talossa (Hanna)



Helena Sinervo: Runoilijan talossa
Tammi 2004
240 sivua


Viiveellä taas mennään: luin Runoilijan talossa nimittäin jo pari kuukautta sitten, mutta muistiinpanot ovat odottaneet nätisti tietokoneella kaiken muun kiireen viedessä mennessään. Tässä Finlandia-voittajassaan Helena Sinervo luotaa runoilija Eeva-Liisa Mannerin elämää ja hänen teostensa syntyä. Teos olisi varmasti tarjonnut vielä enemmän oivalluksia ja lukuiloa, mikäli olisin itse perehtynyt Manneriin syvällisemmin – mutta joudun häpeäkseni myöntämään, että näin ei valitettavasti ole.

Teoksessa Eeva-Liisa matkaa taloonsa Elmiradoriin, joka on Espanjassa ja on kärsinyt maanjäristyksen kourissa. Eeva-Liisa koordinoi keitaansa korjaustöitä, joita ryydittävät muistot menneisyydestä, ystävistä ja ihmissuhteista. Runoilijan talossa koostuukin monista eri muistoista, eikä romaani kulje missään erityisessä aikajärjestyksessä: ainoa, mikä on ja pysyy ja johon palataan, on Elmirador. Myös romaanin nimi kumpuaa tästä viitekehyksestä: Elmirador tarjoaa kiintopisteen, josta muistot aukeavat.

Teemoina romaanissa esiintyvät erakkous, boheemius sekä epätavallisten ihmissuhteiden kirjo. Eeva-Liisa ei sujahda helposti – eikä oikeastaan lainkaan – aikansa naiseuden muottiin. Ihmissuhteiden muodostaminen on hankalaa, ja on vaikea arvioida, onko taiteilijuus sen syy vai seuraus. 

Romaanissa kuvataan kauniisti myös elämää, maisemia ja niiden kauneutta: kaikkea tätä luodataan nimenomaan Eeva-Liisan silmin, jolloin niihin yhdistyvät myös suru ja yksinäisyys. Elämä siivilöityy niiden värittämänä ja sen päälle laskeutuu paino, kun kaiken kauneuden ja surun kokee tuntevansa yksin. Taiteilijuudella on hintansa.

Sinervo ottaa kerrontaansa myös vaikutteita Mannerin teoksesta Tämä matka. Romaani kuvaa teoksen synnyn, mutta kertoja Eeva-Liisan puheenparressa vilisee lausahduksia tästä kiitetystä ja kuuluisasta kokoelmasta. Lukija pääsee todistamaan, miten runot kasvavat runoilijan mielessä arkisissa mietteissä ja kohtaamisissa. Kenties romaanissa on lainauksia enemmänkin, mutta ne menivät minulta ohi, sillä en ole lukenut Mannerin tuotannosta juurikaan muuta kuin Tämän matkan.

Hyvästä kerronnasta ja taidokkaasta kielenkäytöstä huolimatta romaani jätti minulle neutraalin jälkimaun. En löytänyt samaistumispintaa riittävästi, mikä johtuneekin siitä, että Manner on minulle liian tuntematon. Samaisesta syystä Runoilijan talossa herätti kuitenkin uteliaisuuden ja kiinnostuksen lukea runoilijan teoksia enemmän ja perehtyä Tähän matkaan uudestaan. Sikäli Runoilijan talossa onkin siis täysin onnistunut tarkoituksessaan: se jättänyt jälkeensä halun lukea lisää.

sunnuntai 13. marraskuuta 2016

Elokuvissa: Love & Friendship


Love & Friendship (2016)
Lajityyppi: komedia, draama, romantiikka
Ohjaus: Whit Stillman
Pääosissa: Kate Beckinsale, Chloë Sevigny, Xavier Samuel, 
Morfydd Clark, Tom Bennett, Emma Greenwell, Stephen Fry
Kesto: 1h 32 min.
Ensi-ilta: 23.9.2016

Tällä kertaa Paljon melua kirjoista kävi elokuvissa katsomassa uusimman Jane Austen -filmatisoinnin Love & Friendship. Elokuva perustuu Austenin kirjeromaaniin Lady Susan (1794, julkaistu 1871), joka on julkaistu suomeksi mm. kokoelmassa Uskollinen ystävänne: kootut kertomukset (2007). Nimensä elokuva on tosin lainannut vanhemmalta Austenin novellilta Rakkaus ja ystävyys (Love and Friendship, 1790).

ELINA: Olen lukenut Lady Susan -kirjeromaanin opiskeluaikoina, mutta harmikseni olen tainnut lainata sen kirjastosta, sillä sitä ei kirjahyllystäni löydy. Olisin mielelläni lukenut kyseisen tekstin uudelleen nyt ennen elokuvan katsomista, sillä en sitä juurikaan muistanut.

HANNA: Minähän en puolestani ole lukenut teosta lainkaan, mikä oikeastaan on aika harvinaista, sillä yleensä haluan lukea kirjan, ennen kuin katson leffan (mikä puolestaan koituu usein elokuvaelämyksen kohtaloksi :D). Mielelläni lukisin kirjan nyt elokuvan jälkeenkin, sillä kyllä elokuva sen verran erosi Austenin tunnetuista tarinoista.

ELINA: Elokuvasta todellakin huomaa, että kyseessä on Austenin varhaisempi tuotanto, sillä henkilöhahmot eivät olleet lainkaan niin tarkasti kirjoitettuja. Päähenkilö Lady Susan Vernon on 35-vuotias varaton leski, joka yrittää kiipeillä sosiaalisella arvoasteikolla ylöspäin. Keinottelijoita on Austenin romaaneissa toki lukuisia, mutta ei pääosissa. Kate Beckinsale tekee mielestäni loistavan roolisuorituksen Lady Susanina ollen samaan aikaan ivallinen, manipuloiva, mutta rakastettava.

Huumori on elokuvassa oikein mainiota. Lady Susanin näppärät ideat eivät mene aivan kuten hän on ajatellut. Hänellä on nimittäin suunnitelmansa niin tyttärensä Frederikan naittamiseksi kuin varakkuutensa lisäämiseksikin. Kapuloita rattaisiin heittää myös hänen ystävänsä Alician (myös oivallista työtä tekevä Chloë Sevigny) puoliso herra Johnson, joka ei halua että hänen vaimonsa on missään tekemisissä rahattoman Lady Susanin kanssa.

HANNA: Aivan! Keinottelijan näkökulma on virkistävää vaihtelua Austenin tuotantoon. Beckinsalen suoritus on sekin kerrassaan mainio! Hymynkare nousi huulille useita kertoja, kun kuunteli ja katseli, miten Lady Susan onnistui uskottelemaan itselleen ja muille, että hän on epäonnisten olosuhteiden uhri eikä suinkaan päinvastoin se viekas juonittelija, josta kaikki on lähtöisin. Vaatii taidokasta näyttelijäntyötä ja vivahteikkaita äänenpainoja, että katsoja pysyy perillä asioiden oikeasta laidasta Lady Susanin uskotellessa aivan jotain muuta.

Kaiken kaikkiaan on vaikeaa kuvitella, että kyseinen teos on alun alkujaan Austenin kynästä. Romantiikasta ei ole tietoakaan, tai ainakin se tallautuu keinottelun, juonittelun ja valheiden jalkoihin. Toisaalta tarina tarjoaa varsin modernin naiskuvan: naiset eivät suinkaan ole aina uskollisia ja vaatimattomia vaimoja, vaan he voivat olla häikäilemättömiä pelureita - rooli, joka Austenin aikaisissa teoksissa jää liian usein pelkästään miehille.

ELINA: Totta, romantiikka ei tässä elokuvassa ole tärkeintä, vaikka pääseehän Lady Susanin tytär Frederika lopulta naimisiin rakkaudesta, kuten niin moni Austenin myöhemmistä sankarittaristakin. Naiskuva on kuitenkin Hannan sanoin muuten hyvin moderni. Eniten Lady Susan tuo Austenin hahmoista mieleeni Emman, vaikkakin Emma on aivan laimea verrattuna Lady Susanin räiskyvään persoonaan ja hänen juonittelunsa ovat huomattavasti hyväntahtoisempia.

Kokonaisuudessaan elokuva on mukavaa katseltavaa myös lavastuksen ja kauniiden pukujen ansiosta. Ainakin Austen-filmatisointien ystäville suosittelemme lämpimästi!

tiistai 8. marraskuuta 2016

Riikka Pulkkinen: Paras mahdollinen maailma (Hanna)



Riikka Pulkkinen: Paras mahdollinen maailma
Otava 2016
358 sivua


Paras mahdollinen maailma on uusi, miltei metafyysisiin sfääreihin ulottuva romaani Riikka Pulkkiselta – yhdeltä suosikkikirjailijoistani. Enkä joutunut pettymään tälläkään kertaa, sillä Pulkkisella on totisesti sana hallussaan ja kyky tarttua kynällään ihmisten syvimpiin tuntoihin.

Romaanissa on kaksi kertojaa: Aurelia ja hänen äitinsä. Romaanin keskiössä liikkuva Aurelia on nuori näyttelijänalku. Kun hän saa pääroolin nuoren kohuohjaaja Joachimin uudessa, Berliinin muurin murtumista käsittelevässä näytelmässä, alkaa Aurelia itsekin muistaa asioita menneisyydestään. Ja Berliinistä. Muistot vievät kaiken hänen energiansa: ne valtaavat hänen mielensä ja kietoutuvat hänen elämäänsä yllättävissäkin tilanteissa.

Aurelian ja hänen äitinsä tarinat täydentävät toisiaan. Limittämällä kaksi kertojaääntä, joista Aurelia kulkee kolmannessa persoonassa ja äiti toisessa, Pulkkinen paljastaa lukijalle vähitellen, mitä Berliinissä oikein tapahtui Aurelian ollessa pieni. 

Romaanissa vilahtaa myös Joachimin sisko Frieda ja hänen onneton tarinansa, joka sekin sijoittuu Itä-Berliiniin. Friedan hahmo jää kuitenkin turhan häilyväksi ja hataraksi siihen nähden, miten tärkeä asema sille annetaan romaanin lopussa. Lisäksi Aurelian ja Joachimin romanssi jää teoksessa melko lailla irralliseksi hetkellisyytensä vuoksi: se ei kuljeta romaania suuntaan eikä toiseen. 

Aureliassa yhdistyvät monet eri hahmot. Hänellä on kyky ymmärtää ihmisiä ja heidän vaikuttimiaan, mistä hänen näyttelijäntaitonsa kumpuaakin. Loppua kohden Aurelian muistot ja skitsofreenisiksi yltyvät kohtaukset kiihtyvät tahdiltaan. Ne muuttuvat yhä intensiivisemmiksi ottamalla vauhtia menneisyydestä ja lapsuuden haavoista, jotka Aurelia on peittänyt koko ikänsä.

Nämä miltei skitsofreeniset ja moniulotteiset kohtaukset on kuvattu hienosti. Myös se, että Aurelian tarina kerrotaan kolmannessa persoonassa, rinnastuu siihen, että aika ajoin Aurelia loitontuu itsestään. Aurelian äidin ääni kuuluu puolestaan ensimmäisessä persoonassa vertautuen sikäli äidin maanläheisempään ja käytännöllisempään hahmoon.

Ideologisuudella on myös suuri rooli teoksessa, ja se heijastuu Aurelian sairastavan isän ajatuksissa – niin nuorena miehenä kuin nykypäivänäkin. Isä haaveilee ihmisten vapaudesta, joka konkretisoituu Berliinin muurin murtuessa. Muuri on este ihmiskunnan vapaudelle, minkä lisäksi se vertautuu Aurelian sisäisiin muureihin, jotka murtuvat romaanin ja Berliini-näytelmän edetessä: muuri murtuu muistojen ja todellisen Aurelian tieltä. Kun muuri murtuu, on mahdollista tavoitella parasta mahdollista maailmaa – joka on kuitenkin silkka mahdottomuus ja jää aina pelkäksi haaveeksi. 

Elähdyttävä kuvaus läpäisee luonnollisesti koko teoksen, kuten Pulkkisen teoksissa on tapana. Vertauskuvat ovat kauniita, ja Pulkkinen saa sanat sointumaan tavalla, joka todella kuljettaa sisälle tarinaan. Lauseet soljuvat ja limittyvät toistensa väleihin kuljettaen kerrontaa ja tematiikan painoa eteenpäin.

Pidin Parhaasta mahdollisesta maailmasta enemmän kuin Pulkkisen edellisestä romaanista Vieras. Parhaaseen mahdolliseen maailmaan sisältyy taiteellinen aspekti – monien eri hahmojen limittyminen Aureliassa – joka on kuvattu taiten, vaikka se meneekin hetkittäin hieman ohi omasta maustani. Näytelmätaiteelliset ja metafyysiset pohdinnat eivät täysin istuneet senhetkiseen mielenmaisemaani; pidänkin enemmän Pulkkisen ensimmäisistä romaaneista Raja ja Totta. 

Suosittelen romaania silti ehdottomasti ja kaikella lämmöllä. Pulkkisella on ihailtava kyky samaan aikaan uudistua kirjailijana ja säilyttää kuitenkin oma omintakeinen tyylinsä.