torstai 27. maaliskuuta 2014

Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän (Elina)



Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän
Otava 2014
174 sivua

Hanna haastoi minut lukemaan Riikka Pulkkisen uusimman romaanin ja tässä mietteitäni siitä. Riikka Pulkkinen kuuluu minunkin suosikkikirjailijoihini, joten mielenkiinnolla otin vastaan tämän teoksen.

Iiris Lempivaaran tarina on mielestäni täynnä alkuja. Iiriksen uusi alku ilman pitkäaikaista poikaystävä Aleksia, Jennifer-siskon tyttären Josefiinan elämän alku, Iiriksen ja Elinan uusi alku ystävinä ja Iiriksen oppilaan Emman uusi alku. Erilaisiin alkuihin ja aloituksiin voi kiteyttää tämän romaanin. Mielestäni nuo erilaisten naisten uudet alut on kirjoitettu ennen kaikkea toiveikkaina, mikä toki genreen sopiikin.

Olen kuitenkin hieman kahden vaiheilla, miten Riikka Pulkkinen selviytyy chick litin genrestä. Sanoisin, että paikoitellen hyvin ja paikoitellen ei. Pulkkisen kirjoitustyyli on mielestäni naseva, hänen lauseensa ovat kekseliäitä ja hän huomioi romaaneissaan pienetkin arkiset asiat hyvin kekseliäästi. Nämä seikat toimivat todella hyvin chick litissä ja Pulkkisen tyyli sopii tällaiseen hieman kevyempään ja viihteellisempäänkin romaaniin.

Iiriksen "korkokengät ja suklaa" -terapia on toinen keskeinen asia, joka tekee tästä romaanista ennen kaikkea chick litiä edustavan. Missä muussakaan romaanissa nyt voisi nainen olla todella näin suoran materialistinen. Naapurin Marja-Liisa on mielestäni myös hyvin kirjoitettu ja todentuntuinen hahmo, jonka läsnäolo tuo romaaniin lämpöä ja huumoria, juurikin kliseisillä Kauniista ja rohkeista poimituilla elämänviisauksillaan. Hän on kuitenkin myös paitsi chick lit –romaaniin sopiva hahmo niin aidon suomalainen sellainen. Toteaapa hän, että kun ”Matti petkutti minua, en minä mitään pradoja pistänyt jalkaani. Minä napsautin peltoset ja hiihdin järven yli sanomaan Matille suorat sanat.” Marja-Liisassa on aitoa naisenergiaa ja sisua, sen hän todistaa moneen otteeseen. 

Iiriksen kasvutarina on varsinkin alkuun mielenkiintoista luettavaa, joskin loppua kohden se tuntuu paikoin epäuskottavalta etenkin Iiriksen koulupsykologin ammatin vuoksi. Pulkkinen olisi voinut antaa Iiriksen olla reippaasti viihteellisempi kun kerran sille linjalle on lähtenyt. Iiriksen sukunimi Lempivaara on jo hieman korniuden rajoilla. Olisin lukenut mielellään enemmän hullunkurisista mieskuvioista kuten nettideittailusta, joita tässä romaanissa edustivat treffit ”kaljuponnarin” kanssa ja vaikka siitä, kun Iiris intoutuu vakoilemaan entistä poikaystäväänsä kiikareiden ja parhaan ystävänsä avustuksella. Nämä kohtaukset olivat hulvattomia, ne sopivat genreen ja kirjoitustyyliin.

Kaikkiaan romaani oli miellyttävää ja nopeaa luettavaa, joka Hannan sanoin tarjoaa pilkahduksen aurinkoa kevääseen ja sopisi kyllä erinomaisesti myös kesällä rannalle tai mökkireissulle. Toivottavasti Riikka Pulkkiselta ilmestyy jatkossakin paitsi niitä hieman vakavampia romaaneja niin myös näitä kevyempiä, sillä suomalaista laadukasta chick litiä on aivan liian harvassa. Vaikka tässäkin romaanissa vielä oli jonkinlaista haparointia, niin se kuitenkin kuuluu ehdottomasti oman genrensä parhaimmistoon Suomessa.

tiistai 25. maaliskuuta 2014

Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme (Hanna)

Tänä vuonna juhlistetaan Finlandia-palkinnon ansiokasta 30-vuotissyntymäpäivää, mikä tulee näkymään blogissamme enemmän ja vähemmän tämän merkkivuoden aikana. (Ohella ei tietenkään tule unohtaa Tove Janssonin juhlavuotta, jonka merkeissä myöskin kirjoitamme pitkin kevättä, kesää ja syksyä.)

Finlandia-palkinnon muistaminen ei kuitenkaan ala – kuten olettaa saattaisi – kronologisesti ensimmäisestä voittajasta, vaan paneudun ensimmäisenä viimeisimpään voittajaan, jolle palkinto jaettiin joulukuussa 2013. Vuorossa on siis Riikka Pelon vaikuttava romaani Jokapäiväinen elämämme.


 Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme
Teos 2014
525 sivua 

Olen valitettavasti tällä kertaa hieman hidas liikkeissäni, sillä kirjan julkaisusta, palkinnon myöntämisestä ja jopa siitä, kun itsekin käänsin teoksen viimeisen sivun, on jo kulunut aikaa, mutta kirjoittaa ehdin vasta nyt, kun teos on jo varmasti puhki analysoitu ja kiitetty.

Jokapäiväinen elämämme versioi yhden tarinan venäläisen runoilijan Marina Tsvetajevan (1892–1941) ja hänen tyttärensä Ariadna Efronin eli Aljan elämistä. Teoksen luvut jakautuvat kolmenlaisiin tekstityyppeihin, joista yksi sijoittuu elokuuhun 1923, toinen toisen maailmansodan alkuun ja sen yli ja kolmas määrittelemättömään ajanjaksoon, joka kuvataan Aljan tajunnanvirtana.

Teos luotaa äidin ja tyttären suhdetta siirtyen ajasta ja kertojasta toiseen. Elokuu 1923 esiintyy Marinan näkökulmasta, ulkopuolisen kertojan suodattamana. Näissä kohtauksissa päästään konkreettisesti kiinni niihin tilanteisiin, joissa Marinan itsekäs ja painostava suhtautuminen nuoreen tyttäreensä ja tälle toivomaansa kirjoittajanuraan tulee esille. Tunnelma tiivistyy pakahduttavaksi tunteeksi toiseen maailmansotaan sijoittuvissa jaksoissa, joissa kuuluu Aljan ääni henkilökohtaisesti ensimmäisessä persoonassa. Nämä kaksi ajanjaksoa täydentävät toisiaan niin kerrontatyyleineen, teemoineen kuin tapahtumineen.

Aljan minä-kerronta kuitenkin ylittää Marinan kolmannen persoonan siten, että lukija samaistuu Aljaan ja sympatisoi tätä voimakkaammin kuin Marinaa. Kertojavalinnat korostavat sitä, miten äidin raaka suhtautuminen tyttäreensä, välinpitämätön suhde mieheensä, josta hän tekee aisankannattajan lukemattomia kertoja, ja ankara omistautuminen runoudelleen tekevät Marinasta lukijalle vieraamman kuin Aljasta. Äidin ja tyttären suhde on kaikkea muuta kuin ongelmaton.

Palatakseni kolmanteen aikatasoon, Aljan lapsuuden tajunnanvirtaan, en voi kuin ihailla sen sananmukaista virtaa. Jaksot on painettu vailla välimerkkejä ja isoja alkukirjaimia, minkä lisäksi teksti ja sen aiheet juoksevat vapaasti. Lapsen assosiatiivinen mieli yhdistyy runon sointiin, kun Pelo ripottelee sekaan väläyksiä tunnetuista runoista – muistakin kuin päähenkilönsä luomuksista.

Runollinen kieli määrittää kuitenkin myös koko teosta alusta loppuun saakka: maisemat, mielikuvat, kokemukset, tuoksut ja tunteet maalataan herkin piirroin ja voimakkain ilmauksin. Pelon ja arjen vuorottelu paistaa kauniin kielen takaa: arjen kokemukset, sodan kauhut ja kielen vivahteet välittyvät kaikki sivuilta lukijan tajuntaan. Jokapäiväinen elämämme ei ole missään nimessä helppo teos, mutta se on vaikuttava ja vaatii ehdottomasti toisenkin lukukerran.

torstai 20. maaliskuuta 2014

Robert Galbraith: Käen kutsu (Elina)




Robert Galbraith: Käen kutsu
Otava 2013
suom. Ilkka Rekiaro
463 sivua
Alkuteos: The Cuckoo’s Calling. 2013.


Tämä kirja kuoriutui jouluna lahjapaketista odotettuna. Vaikka ahmin romaanin parissa päivässä joululomalla niin ajattelin silti kirjoittaa siitä, sen verran mainio se mielestäni on. Lisäksi aihe on taas ajankohtainen, uutisoihan Helsingin Sanomat kuukausi sitten jatko-osasta. Can’t wait!

J. K. Rowling (aka Robert Galbraith) osaa luoda tarinan, joka vangitsee heti ensimmäisiltä sivuilta. Siten tämä romaani ei ole mikään poikkeus kirjailijan tuotannossa. Tässä romaanissa yhdistyivät oikeastaan kaikki mitä olisin voinut toivoa: Rowlingin leikkisä ja sujuva kieli, mielenkiintoinen juoni sekä taitavasti rakennettu brittidekkari, joka tukeutuu riittävästi genreensä mutta on silti jollakin tapaa uusi ja kiinnostava.

Käen kutsun voisi hyvin kuvitella Agatha Christien tai P. D. Jamesin uran jatkoksi pienellä nykyajan ripauksella kuten yökerhoilla, huippumuodilla ja huumeilla. Romaani alkaa huippumalli Lula Landryn kuolemalla. Häikäisevän kaunis nuori nainen löytyy parvekkeensa alapuolelta kuolleena. Hänen epäillään tehneen itsemurhan, mutta lähipiiri on asiasta eri mieltä ja ottoveli palkkaa etsivän selvittämään tapausta.

Romaanin päähenkilö Cormoran Strike on hyvin tyypillinen yksityisetsivähahmo: poikkeava ulkomuoto yhdistettynä nerokkuuteen. Hän on koditon, raajarikko, hivenen omituinen, mutta älykäs. Hänen aisaparikseen toimistoon suorastaan pamahtaa sisään Robin Ellacot, tyylikäs ja fiksu nuori nainen, siis Striken täydellinen vastakohta ja niin ikään hyvin tyypillinen dekkarihahmo.

Brittidekkareissa merkittävää osaa näyttelee yleensä miljöö ja sen sosiaaliset suhteet. Niin myös Rowlingilla. Lontoota hän kuvaa antoisasti ja yksityiskohtaisesti. Romaanissa toistuu myös niin usein käytetty suljetun tilan mysteeri. Lula Landryn kuolema tapahtuu hulppeassa asuintalossa, missä on käytetty maltaita valvontakameroihin ja ovimiehiin, mutta siitä huolimatta murhan selvittäminen ei ole helppoa. Julkkispiiritkin ovat romaanissa loppupeleissä kovin pienet ja suljetut.

Nyt kun tiedämme romaanin saavan jatkoa, niin Käen kutsua voidaan tulkita ensimmäisenä osana. Näin se saa anteeksi sen, että tapahtumat eivät aina liiku tiheään tahtiin ja juonenkäänteet ovat väliin verkkaisia. Romaanissa annetaan tilaa myös päähenkilöiden esittelylle ja heidän keskinäisen kanssakäymisensä kuvaukselle, mikä on tärkeää tulevien osien kannalta. Tämän vuoksi romaanin jälkeen tuli tunne siitä, että tuntee jo Striken ja Robinin ja vain odottaa heidän seuraavaa yhteistä seikkailuaan.

keskiviikko 19. maaliskuuta 2014

Minna Canthin kunniaksi! (Hanna)



Tasa-arvoista Minna Canthin päivää kaikille!

Kuvassa on yksi hyllyni aarteista: Minna Canthin Kootut teokset, joihin valitettavasti sivuamani Agnes ei kuitenkaan lukeudu. Lisäksi kuvassa on tasa-arvon päivään sopiva kirjanmerkkini.


Tällä kertaa minulla ei ole kirjaa tai muuta tekelettä arvosteltavani, vaan haluan muistaa yhtä Suomen tärkeimmistä kirjailijoista nyt, kun hänen kunniakseen pyhitetty päivä lähenee loppuaan. En voi sanoa olevani varsinainen Minna Canth -tuntija, mutta luonnollisesti olen kolunnut oman osani hänen teoksistaan peruskoulun, opiskelujen ja vapaa-aikanikin puolesta.

Viimeisimmästä Canth-lukukokemuksestani on jo aikaa siitäkin, joten muistikuvani teoksista ovat melko hataria enkä kiusaa lukijoita analysoimalla (vielä) tarkkaan teoksia, joista on puhuttu jo monet kerran monessa eri mediassa. (Tarkempaa analyysia on luvassa, kunhan pääsen käsiksi itselleni vieraiksi jääneisiin teoksiin Minna Canthin Kootuista teoksista, joka nököttää hyllyssäni ja yllä olevassa kuvassa.) 

Sen sijaan haluan nostaa pikaisesti esille Canthin teoksen, joka kuvaa mielestäni hämmästyttävän osuvasti nykypäivää: teos on Agnes (Otava 1911), jossa Liisi ja Agnes – kaksi vanhaa koulutoveria – tapaavat aikojen jälkeen. Vuodet ovat kohdelleet naisia hyvin eri tavoin. Paikalleen jämähtänyt Liisi katselee ihaillen ja kateellisena Agnesia, maailmannaista jolle on sattunut ja tapahtunut mutta joka ei malta pysyä paikoillaan. 

Agnes hahmona kuvastaa modernia ihmistä paremmin kuin hyvin: halutaan olla aina jossain muualla ja haetaan täyttymystä sisuskaluja syövyttävälle tyhjiölle ymmärtämättä, että paha olo on lähtöisin itsestä eikä olinpaikasta. Liisin kateus puolestaan on tuttua jokaiselle, jolla on Facebook. Ystävien elämä vaikuttaa olevan yhtä juhlaa, sosiaalisten rientojen hurmaa ja onnistumisia onnistumisten perään, vaikka itse junnaa päivästä toiseen paikallaan.

Facebook, kuten Agnesin maailmallinen käytös, peittävät alleen todellisten ihmisten todelliset tunteet. Sitä ei kuitenkaan aina pääse näkemään, sillä jokainen luo netissä omaa ehompaa minäänsä peittäen säröt monituisten hehkutusten alle. Mitenköhän Agnes olisi naamakirjan ihmeellisyyksiin suhtautunut – Minna Canthista, hahmon luojasta, puhumattakaan?

lauantai 15. maaliskuuta 2014

Televisiossa: Raja, osa 3


Viimeinen osa Riikka Pulkkisen romaaniin perustuvasta tv-sarjasta Raja nähtiin YLE:llä sunnuntaina. Mikäli sarja meni sinulta sivu suun, niin pääset vielä katsomaan kaikki jaksot Yle Areenasta.


     Anja keskustelee Julianin kanssa rakkauden ja himon rajasta antiikin tragedioissa.
      Kuva on lainattu Ylen sivuilta.

Tässä pohdintojamme sarjan viimeisestä osasta.

ELINA:

Tässä jaksossa aletaan vihdoinkin käsitellä rakkauden ja himon välistä rajaa enemmän ja näkyvämmin. Antti Luusuaniemen Julian on yhä mielestäni hieman kahtiajakoinen. Toisaalta hän onnistuu hyvin näyttelemään perheenisää ja väitöskirjantekijää, mutta ei vaimoaan koulutytön kanssa pettävää miestä. Mari sen sijaan uskoo rakkauteen, mutta todellisuus on jotain muuta. Julianin lause ”Meidän pitäis jutella” ei kerro Marille muuta kuin että Julian haluaa nähdä hänet. Mari ei vielä osaa lukea ihmissuhteiden koodeja ja sitä, mitä Julian tuolla lauseella tarkoittaa. Kun taas esimerkiksi Julianin vaimo ymmärtää heti saman lauseen kuullessaan, että jotain on vialla. 

Mari on rakastunut juuri sillä tavalla kuin kuusitoistavuotiaat ovat: päätä pahkaa ja viattomasti koko sydämellään. Linda Tuomenvirran roolityö paranee mielestäni loppua kohden. Ensimmäisen jakson tapaan tässäkin jaksossa Mari seisoo sillan reunalla, mutta tällä kertaa hänellä on tehtävä: pelastaa Annin ystävä hyisestä vedestä.

Marin äidillä on myös suurempi rooli tässä jaksossa vihaisena ja suojelevana äitinä. Hänen katseensa ovat sopivan tyrmistyneitä ja huolestuneita, mutta voimattomia, kuten tuollaisessa tilanteessa olevalla vanhemmalla olisikin. Hän on kuitenkin myös ymmärtäväinen Maria kohtaan.

Anja tekee rakkaudesta mieheensä suuren teon, mutta se antaa hänelle viimein vapauden. Ja tuohon Anjan vapauden tunteeseen ja hoitokodin ulkopuolella paistaviin kevätauringon säteisiin sarja päättyy.

Taitaa olla hyvä, että minulla kirjan lukemisesta on pitkä aika. En muistanut romaanin tapahtumia niin tarkasti, että tv-sarjan epäloogisuudet olisivat ärsyttäneet. Sen sijaan pystyin katsomaan sarjaa ilman ennakko-odotuksia ja noin kokonaisuutena se oli mielestäni onnistunut. Seuraavaksi täytyykin ottaa uudestaan luettavaksi Riikka Pulkkisen Raja!

HANNA:

Ajatukseni sarjan viimeisestä osasta ovat samansuuntaiset kuin Elinan. Vasta tässä päätösjaksossa kuljetaan tiiviimmin rakkauden ja himon rajaa, mikä kuuluu erityisesti Julianin kysymyksestä ja Anjan vuorottaisesta vastakysymyksestä: ovatko himo ja rakkaus toisistaan erillisiä. Julian vaikuttaa tässä mielessä melko naiivilta ikäisekseen, jo 30 ikävuotta hipovaksi, mieheksi, jonka Anjan toteamus (”Jos et himon ja rakkauden eroa tunnista, en voi siinä sinua auttaa.”) palauttaa takaisin aikuisten maailmaan.

Pulkkisen teoksen nimi heijastelee monelta osin romaanin teemoja. Elämässä kuljetaan moneen otteeseen ohutta viivaa, jonka kummalle puolelle tahansa on helppo horjahtaa. Missä kulkee elämisen ja kuolemisen raja (käytän verbeistä johdettuja muotoja osoittaakseni nimenomaan tekemisen aktiivisuutta); mikä erottaa rakkauden himosta; milloin leikistä siirrytään vaaran puolelle; mikä on rikoksen ja auttamisen raja?

Sarjassa näitä rajoja ei valitettavasti päästä kuitenkaan luotaamaan samassa määrin kuin kirjassa. Selvimmin esille tulee jo mainitsemani rakkauden ja himon ero, joka ilmenee Julianin ja Anjan hieman tönköksi jäävässä teoreettisessa keskustelussa. Toinen, koskettavampi raja puolestaan ilmenee Elinan mainitsemassa kohtauksessa, jossa Mari istuu sillalla valmiina hyppäämään, kunnes näkee 6-vuotiaan Annin kaverin heittelehtivän pauhaavan kosken armoilla. Marin on tehtävä päätös elämän ja kuoleman välillä sinä samana hetkenä, kun Anni on kaverinsa kanssa ylittänyt leikin rajan vaaran puolelle.

Vaikka olenkin – toisin kuin Elina – lukenut kirjan äskettäin, olen kaiken kaikkiaan samaa mieltä siitä, että sarja on kokonaisuudessaan onnistunut. Koska teos on minulla kuitenkin tuoreessa muistissa, huomasin ajallisia epäjohdonmukaisuuksia, jotka häiritsivät, mutta eivät varmaankaan pistä teosta tuntemattoman katsojan silmään. Pulkkisen tunnepitoisten teosten tunnelmia ja teemoja on vaikea vangita ruudulle, mutta sarjan tekijät onnistuvat siinä tasapainoillessaan hienosti hiljaisuuden, dialogin ja painostavan äänimaailman rajalla.
 

perjantai 7. maaliskuuta 2014

Televisiossa: Raja, osa 2




Rajan toinen osa on takana: ulos se tuli viime sunnuntaina 2.3. ja hajamielisetkin pääsevät katsomaan sen vielä Yle Areenasta. Vuorossa on viime viikon tapaan meidän näkemyksiämme siitä, mikä sarjassa toimii, mikä ei ja mitä mieltä olemme tästä keskimmäisestä jaksosta.

HANNA:

Päästyäni Rajan tv-adaptaation makuun ja kompuroituani yli muutamien viime kertaisten ärsytyksen aiheiden pystyin tällä kertaa nauttimaan sarjasta toisella tasolla. Hahmot eivät olleet enää vain oman mielikuvitukseni tuotetta, vaan niistä tuli oman formaattinsa – television – ehtojen alaisia. Marin hahmon ulkonäkökään ei enää häirinnyt, kun tiesi, mitä odottaa.

Marista ja Tinkasta jopa pidin tällä kertaa – en sinällään hahmoista, vaan siitä, miten onnistuneesti teinityttöjen ystävyyssuhde kuvataan. Kaikki ärtymys, mitä tytöt saattavat herättää, ei ole seurausta omien mielikuvieni murtamisesta vaan sen sijaan heidän yleisestä naiiviudestaan, mikä sekin on sinällään sekä kirjailijan, ohjaajan että näyttelijöiden ansioksi, sillä he tekevät fiktiosta uskottavaa.

Naiiviudesta katsonkin Marin ihastumisen opettajaansa Julianiin johtuvan – ja samoin tiettyä naiiviutta osoittaa myös Julianin hullaantuminen oppilaaseensa. Koko suhteessa minua jäi tv-sarjan kohdalla vaivaamaan sen epärealistisuus: himo päästetään valloilleen keskellä kirkasta koulupäivää. Lukitusta ovesta huolimatta veto tuntui mielestäni aavistuksen riskaabelimmalta kuin kirjassa öisen koulujuhlan hämärä. 

Anjan hahmo puolestaan vetosi: Anja puhuu vähän, mikä vaatii näyttelijältä taitoa tuoda eleillään ja ilmeillään esiin kaikki se pakahduttava tunne, jota miehen sairaus ja vaikea, laitonkin rajankäynti kuoleman ja vapautuksen välillä aiheuttavat. Anjan hahmossa on myös kaunista kaksinaisuutta: yhtäältä hänestä huokuu ammattimainen asiallisuus, toisaalta kuoren alta pilkistää herkkyys vaativina yksinäisyyden hetkinä. Toisen osan kohdalla pääsinkin nauttimaan paremmin äänimaailman, katseiden ja ilmeiden vivahteista, kun ensimmäisen osan esittelynomaisuus jäi taakse.

Sitten päästän ääneen Elinan.

ELINA:


Huomioni Rajan toisesta jaksosta olivat paljolti samankaltaisia kuin Hannalla. Tässä jaksossa päästiin tapahtumissa kunnolla liikkeelle ja ajatusmaailmoja syvennettiin. Etenkin Marin ja Julianin suhde sekä Julianin perhe-elämä saivat enemmän huomiota, vaikkakin perheen lapsen Annin rooli jätettiin mielestäni aika vähälle tässäkin jaksossa.

Marin ja Julianin välinen kipinä ja kemia ei mielestäni välittynyt ruudulta samalla tavoin kuin romaanissa ja olen samaa mieltä Hannan kanssa epärealistisuudesta. Vasta jakson loppupuolella suhde alkoi tuntua todellisemmalta kun Mari kiherteli Julianin kanssa puhutun puhelun jälkeen vuoteellaan. Ehkä tuo hihittely kuitenkin istui paremmin siihen pikkulukiolaistytön rooliin, joka hänelle on tv-sarjassa yritetty luoda ponnareilla ja mustilla kajaaleilla.

Edelleen ihastutti Helsingin kaunis kuvaus, etenkin öisin ja iltaisin. Yliopistolla tapahtuvat kohtaukset olivat jotenkin lämpimiä ja toivat muistoja mieleen tutuista ympäristöistä. Tästä jaksosta huomasi, että kertomusta vietiin eteenpäin, mutta odotan silti eniten viimeistä jaksoa, jossa langanpätkät solmitaan yhteen.


Sarjan viimeinen osa tulee YLE TV1:ltä sunnuntaina 9.3 klo 21.05.
Rentouttavaa viikonloppua kaikille!