tiistai 29. elokuuta 2017

Agatha Christie: Lentävä kuolema (Elina)


Agatha Christie: Lentävä kuolema
Wsoy 1993
240 sivua
suom. Kirsti Kattelus
Alkuteos: Death in the Clouds. 1935.

Tässäpä vielä yksi kesälomareissulla luettu dekkari eli Christietä jälleen. Tämän kanssa sattui kyllä sellainen hölmö kömmähdys, että nappasin romaanin mukaani kotoa kuvitellen, etten ole sitä ikinä lukenut, mutta oikeastaan jo parin sivun jälkeen tajusin kyllä lukeneeni kirjan aiemminkin. Ehkä olen sen joskus lainannut kirjastosta, ei voi muistaa. Christien suhteen tämä nyt ei sinänsä haitannut, koska en muistanut loppuratkaisua lainkaan eli luin ihan mielelläni romaanin uudelleen.

Poirot on tässä tarinassa matkustamassa lentokoneella Croydoniin ja kuten romaanin nimi paljastaa, tapahtuu matkan aikana murha. Madame Giselle, tunnettu pariisilainen koronkiskuri, löytyy koneen laskeutuessa paikaltaan kuolleena. Poirot löytää lattialta myrkkynuolen ja Gisellen kaulasta löytyy pieni reikä. Myös myrkkyputki löytyy koneesta, mutta kukaan matkustajista ei ole huomannut, että Giselleä olisi ammuttu myrkkynuolella. Miten tämä voi olla mahdollista?

Jälleen kerran kyseessä on siis suljetun tilan arvoitus, joissa Christie on mielestäni ehdottomasti parhaimmillaan. Giselleä ei ole voinut surmata kukaan muu kuin joku Prometheus-koneen takaosan matkustajista tai jompikumpi kahdesta stuertista. Gisellellä oli työnsä puolesta runsaasti vihamiehiä, mutta kuka ja mistä syystä hänet surmasi? Näyttää siltä, ettei kellään koneessa olijalla ollut mitään yhteyttä Giselleen. Juoni on mieltä kutkuttava ja hauskaa kyllä pystyin muistelemaan keitä kaikkia olin edellisellä lukukerralla ajatellut murhaajiksi, mutten siltikään muistanut jutun ratkaisua.

Poirot lähtee tutkimaan tapausta tavalliseen tapaansa haastattelemalla kaikkia koneen matkustajia. Joukkoon mahtuvat niin muinaistieteilijät Armand ja Jean Dupont, hammaslääkäri Norman Gale, liikemies James Ryder, lääkäri Roger Bryant, salapoliisikirjailija Daniel Clancy, kampaamoapulainen Jane Grey kuin rouvat Lady Horbury ja Venetia Kerr. Poirotia kiinnostaa myös poliisien ihmetykseksi matkustajien matkatavarat ja hän pyytääkin saavansa tarkan listan jokaisen matkustajien mukanaan kantamista tavaroista. Henkilöhahmogalleria on Christielle varsin tyypillinen: löytyy niin yläluokkaisia rouvia, perinteisiä ammattimiehiä (lääkärit) kuin parodioitu kirjailijan hahmokin. Armand ja Jean Dupont sen sijaan muistuttavat kenties Christien viettämästä ajasta egyptiläisillä arkeologisilla kaivauksilla.

Lukuhaasteessa romaani sopisi mm. kohtiin 23. käännöskirja, 37. kirja kirjailijalta jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta ja 47. kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit, mutta sijoitan sen tällä erää kohtaan 21. sankaritarina, sillä tottahan toki mestarietsivä Poirot’ta jos ketä voi pitää sankarina. Poirot-tarinat ovatkin ehdottomia lemppareitani Christien tuotannossa.

sunnuntai 27. elokuuta 2017

Kate Atkinson: Eikö vieläkään hyviä uutisia? (Elina)


Kate Atkinson: Eikö vieläkään hyviä uutisia?
Schildts & Söderströms 2013
361 sivua
suom. Kaisa Kattelus
Alkuteos: When will there be good news? 2008.

Luin Kate Atkinsonin dekkarin jo kesäkuussa, mutta kuten jo aiemmin sanottua niin kirjoista postaaminen laahaa hieman jäljessä. Milloinhan pääsen kirjoittelemaan elokuussa luetuista kirjoista? Kate Atkinsonin Jackson Brodie -dekkareista olen kirjoittanut aiemminkin: Ihan tavallisena päivänä ja Kaikkein vähäpätöisin asia

Tämän romaanin päähenkilö on edinburghilainen Joanna Hunter (os. Mason), joka on lapsena todistanut raakaa perhesurmaa. Myöhemmin hänestä on tullut hyvinmenestyvä lääkäri, vaimo ja äiti. Murhasta tuomittu Andrew Decker on nyt viimein kolmenkymmenen vuoden jälkeen vapautunut vankilasta, joten rikosylikomisario Louise Monroen täytyy tehdä visiitti Joannan luokse. Yllättäen Joanna katoaa pieni lapsensa mukanaan ja ainoa jonka mielestä tapauksessa on jotain omituista on perheen uusi lastenvahti 16-vuotias Reggie. Jackson Brodie toki sattuu Edinburghiin myös, tosin vain ja ainoastaan vahingossa, sillä hän on mennyt erehdyksessä väärään junaan ja päätyy keskelle junaonnettomuutta.

Mielestäni tämä romaani oli tähän mennessä sarjan kehnoin. Ei sillä, Atkinson on taitava kirjailija ja hän kuljettaa romaanissa useita hahmoja ja juonikuvioita varsin vaivattomasti. Pidän myös Brodien ja Monroen hahmoista ja tässä romaanissa Atkinson valottaa mukavasti myös Louisen luonnetta. Samoin lastenvahti Reginaa eli Reggietä kuvataan romaanissa mielenkiintoisesti ja hän onkin kiva pieni piristys muiden hahmojen joukossa. Kuitenkin romaanin alun ahdistava ilmapiiri, raa'at ja välillä hieman epätodennäköisetkin tapahtumat eivät tehneet lukukokemuksesta miellyttävää.

En lukenut romaania kovinkaan nopeasti enkä heti sen luettuani välittänyt oikeastaan edes kirjoittaa siitä mitään, koska se ei ollut mielestäni yhtä hyvä kuin edeltäjänsä. Pari kuukautta sitten luetusta kirjasta olikin vaikeaa palauttaa mieliinsä mitään muuta kuin lukukokemus kokonaisuutena. Pieniä yksityiskohtia en tahtonut muistaa muuten kuin googlaamalla romaanin. Toisaalta taas Jackson Brodien seuraavat käänteet kiinnostavat kuitenkin sen verran, että enköhän lue myös sarjan neljännen osan. Lukuhaasteessa sijoitan romaanin kohtaan 23. Käännöskirja. Romaanin taitavan käännöstyön takana on Kaisa Kattelus.

tiistai 15. elokuuta 2017

Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla (Hanna)




Catheryne M. Valente: Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla
Gummerus 2013
339 sivua
Suom. Sarianna Silvonen
Alkuteos: The Girl Who Circumnavigated Fairyland in a Ship of Her Own Making (2011)




Catheryne M. Valenten lasten fantasiakirja Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla kiehtoi minua alun alkaen veikeän kantensa ja sitäkin veikeämmän nimensä ansiosta. Kuten nimestäkin voi päätellä, kyseessä on teos, joka totta tosiaan eroaa massasta. Se on ensimmäinen osa viisiosaisessa fantasiasarjassa.

Romaanissa 12-vuotias syyskuu tempaistaan Satumaahan, jota hallitsee ilkeä Markiisitar. Markiisitar on anastanut vallan rakastetulta kuningatar Malvalta. Alkumatkassa Syyskuun tukena ja matkakumppanina kulkee Vihreä tuuli, mutta Satumaahan päästyään Syyskuu törmää toinen toistaan erilaisempiin hahmoihin. Hän sitoo ystävyyksiä puolin jos toisinkin, mutta tärkeimmäksi sidokseksi muodostuu ystävyys kirliskoon (lohikäärmeen kaltainen olento) nimeltä A–L. Kirlisk on saanut nimensä isänsä mukaan: hänen isänsä on kirjasto, ja lapsuudessaan A–L ehti lukea vain teokset kirjaimesta A kirjaimeen L. Paljoa kirliskon taakse ei jää myöskään ystävyys Lauantaihin – marideihin kuuluvaan poikaan, jonka Syyskuu pelastaa Markiisittaren kynsistä.

Syyskuu lähtee ystävineen suorittamaan tehtävää Markiisittarelle täyttääkseen palveluksen, jonka teki aiemmin kohtaamalleen noidalle. Ystävykset lähtevät matkaan, mutta tehtävä ei ole vailla vaikeuksia, eikä Markiisitar todellakaan aio päästää Syyskuuta helpolla. Seikkailun päätteeksi selviää opulta selviää, etteivät Satumaankaan asiat ole mustavalkoisia, vaan pahuuteenkin on syynsä. Opetus, joka ei varsinaisesti loista uutuudellaan lasten- ja nuortenkirjallisuudessa.

Teemoina romaanissa ovat ystävyys ja hullunkurisuus, sillä Syyskuu on ennen kaikkea pistämään kaiken likoon ystäviensä tähden. Itse maailma sen sijaan etsii hullunkuurisuudessa vertaistaan, vaikka jossain määrin mielikuvituksellisuus kompastuu omiin jalkoihinsa. Lukiessa tulee tunne, että mielikuvitukselliset elementit ja piirteet ovat vain päälleliimattuja Satumaahan – ne eivät vaikuta aidoilta kaikessa yltäkylläisyydessään. Toisaalta: tämä tunne saattaa olla vain aikuislukijan ongelma. Lapsilukijasta mielikuvituksen tykitys saattaa olla hassunhauskaa ja ilahduttavan hupsua.

Romaanissa nousee esiin myös varhaisnuoruuden murrosvaihe. Syyskuu kaipaa samanaikaisesta sekä Satumaahan että kotiin: hän tasapainoilee mielessään näiden kahden paikan välillä. Tällainen asetelma heijastelee lasten ja nuorten elämänvaihetta, jossa kaivataan itsenäisyyttä vaikka ollaankin henkisesti ja taloudellisesti vielä vanhemmissa kiinni.

Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla vilisee intertekstuaalisia viittauksia: romaanissa viitataan nimittäin usein muuhun lastenkirjallisuuteen. Liisa Ihmemaassa –henki huokuu tarinasta ja sen sekopäisestä maailmasta, jossa yksi kaupunki on tehty leivoksista siinä missä toisen talot on rakennettu kankaista. Satumaata hallitseva mielivaltainen Markiisitar rinnastuu hänkin Ihmemaan Herttakuningattareen. Lauantai-hahmo muodostaa sen sijaan päivänselvän yhteyden Robinson Crusoen Perjantaihin.

Teoksen kertoja on vahva ja rakenne mukailee modernilla tavalla vanhoja seikkailuromaaneja, joissa luvun alussa tiivistetään lyhyesti, mitä tulevassa luvussa tapahtuu. Kertoja on selvästi ekstradiegeettinen eli tarinan ulko- ja yläpuolella eikä osallistu tapahtumiin vaan ottaa hahmoihin etäisyyttä. Sen sijaan kertoja asettautuu samalle tasolle lukijan kanssa, johon hän viittaa usein suoraan, miltei kaverillisesti.

Valenten teos on omalla tapaansa miellyttävä kirja, mutta siitä huolimatta minulla oli vaikeuksia saada siitä otetta. Hullunkurinen maailma on eittämättä hauska ja mielikuvituksellinen, mutta kertoja teki tarinasta liian etäisen omaan makuuni. Lisäksi juoni ei koukuttanut, minkä vuoksi, minulla menikin teoksen lukemiseen suhteellisen pitkä aika.

Romaanin veikeä kansi asettaa sen Lukuhaasteessa kohtaan 10: Kirjan kansi on mielestäsi kaunis.

sunnuntai 6. elokuuta 2017

Alan Bradley: Kuolleet linnut eivät laula (Elina)


Alan Bradley: Kuolleet linnut eivät laula
Bazar 2017
336 sivua
suom. Maija Heikinheimo
Alkuteos: The Dead in their Vaulted Arches. 2014.

Flavia de Luce on jälleen vauhdissa! Edellinen romaanihan jäi varsinaiseen cliffhangeriin, joten olin odottanut tätä osaa kuin kuuta nousevaa ja pitipä se kipaista loman alkaessa kirjakaupasta. Lukemiseenkaan ei mennyt kovin kauan, sen verran ahmaistava romaani kyseessä. 

Romaani alkaa siis siitä mihin edellinen jäi: Flavian äiti Harriet on vihdoinkin, kymmenen vuoden jälkeen, löydetty ja hän on saapumassa kotiin. De Lucen perhe on valmiina rautatieasemalla odottamassa äitiä tuovaa junaa ja onpa paikalla jopa itse Winston Churchill, joka kuiskaa jotain omituista fasaaneista Flavian korvaan. Peltokanalinnuista nimittäin höpöttää Flavialle myös kummallinen mies, joka hetkeä myöhemmin työnnetään juuri saapuneen junan alle.

Tässä romaanissa Flavia lähteekin selvittämään sukunsa salaisuuksia, ei niinkään mitään visaista murhatapausta kuten aiemmissa romaaneissa (mitä nyt hän toki tutkii myös junan alle jäänyttä miestä). Toisaalta tämä on aivan tervetullutta pientä vaihtelua aiempiin romaaneihin. Ensimmäinen suuri paljastus on toki se, ettei Harriet ole tulossa kotiin suinkaan elävänä kuten lukija oli ehtinyt jo edellisen romaanin lopussa toivoa. Flavialla riittääkin kovasti ihmeteltävää ja itsetutkiskelua äitinsä hautajaisten alla. Flavia ei tietenkään edes muista äitiään, joka on lähtenyt hänen ollessaan vielä vauva, mutta nyt hänelle tulee tilaisuus pohtia mitä kaikkea hän on äidiltään perinyt ja millainen de Lucen suku oikeastaan onkaan.

Lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 15. kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen. Flaviahan harrastaa mysteerien ratkomisen lisäksi kokeita ja tutkimuksia omassa laboratoriossaan. Kemistinä hän saakin mainion idean kokeilla josko äidin saisi vielä takaisin elävien kirjoihin. Koe menee yllättäen pieleen, mutta jotain hyvää siitäkin seuraa. Flavia myös löytää heidän kotitalonsa ullakolta filminauhan, jonka sisältöä hän Doggerin avustuksella katsoo innoissaan, koska esiintyväthän filmillä hänen vanhempansa. Vaan mitä kummaa hänen äitinsä sanoo filmin kuvaajalle? Liittyykö se jotenkin fasaaneihin?

Paikalla on myös joukko meille entuudestaan tuttuja henkilöitä sekä jokunen uusi. Cornwallista hautajaisiin saapuvat serkku Lena ja hänen tyttärensä Undine, jotka majoittuvat Buckshawiin. Flavialla ei ole pienintäkään aavistusta keitä he ovat ja Undine saa hänet välillä lähes raivon partaalle pienillä nokkeluuksillaan. 

Bishop Laceyn kylässä on kaikki muuten ennallaan, mutta miten käykään Buckshawin kartanon nyt? Kartano on laitettu myyntiin, joskin hautajaisten ajaksi myytävänä-kyltti on sentään poistettu hetkellisesti. Flavia ei voi ajatellakaan luopuvansa laboratoriostaan, mutta joutuuko hän sittenkin siitä luopumaan hetkeksi? Romaani nimittäin päättyy - jälleen kerran - aivan todella jännittävään tilanteeseen. Toisaalta se tuntuu kirjailijan taustan tuntien jopa täysin loogiselta, mutta silti hieman odottamattomalta. Saapa nähdä mitä Flavialle on luvassa seuraavaksi.

Sarjan aiemmat osat:
Piiraan maku makea
Kuolema ei ole lasten leikkiä
Hopeisen hummerihaarukan tapaus
Filminauha kohtalon käsissä
Loppusoinnun kaiku kalmistossa

torstai 3. elokuuta 2017

Agatha Christie: Neiti Pinkertonin salaisuus (Elina)


Agatha Christie: Neiti Pinkertonin salaisuus
Wsoy 1994/1958
281 sivua
suom. Eero Ahmavaara
Alkuteos: Murder is easy. 1939.

Neiti Pinkertonin salaisuus on klassinen Christie-dekkari, vaikka sen pääosassa ei olekaan Poirot tai Marple. Eläkkeellä oleva poliisimies Luke Fitzwilliam on juuri palannut Englantiin ja junassa matkalla Lontooseen hän istuutuu samaan vaunuun erään neiti Pinkertonin kanssa, joka on menossa Scotland Yardin puheille, sillä hänen kotikylässään liikkuu murhaaja. Fitzwilliam ei tietenkään usko vanhan neidin höpinöihin lainkaan, mutta pari päivää myöhemmin hän huomaa lehdestä, että Pinkerton on joutunut yliajetuksi matkallaan poliisin luo ja heti tämän jälkeen hänen kylässään on sattunut uusi kuolemantapaus.

Luke lähtee tietenkin selvittämään onko Pinkertonin puheissa sittenkin jotain perää. Hänen ystävänsä järjestää hänet yöpymään serkkunsa Bridget Conwayn luo ja pikkuhiljaa Luke alkaa selvitellä kyläläisten tietoja. Helpoksi asiaa ei ole tehty, onhan kuolemantapauksia jo useita ja lähes kaikki vaikuttavat jonkinlaisilta tapaturmilta. Luken pitääkin olla varuillaan myös itsensä puolesta, niinpä hän väittääkin kirjoittavansa kirjaa kansantietoudesta ja sen pohjalta on helppo urkkia tietoja viime aikoina haudatuista henkilöistä.

Luke Fitzwilliam muistuttaa etsivänä hieman Poirot’n ystävää kapteeni Hastingsia, ehkä tässä tarinassa on jotain kaikuja aiemmin lukemistani. Juoni etenee kovin suoraviivaisesti, välillä vähän liiankin, mutta toisaalta Christie osaa kyllä tässäkin romaanissa yllättää. Olin nimittäin mukamas taas arvannut murhaajan jo heti alkumetreillä, mutta arvaukseni osoittautui täysin vääräksi. Olisi pitänyt tietää, että Christiellä on vielä muutama valttikortti hihassaan ja vaikka tässäkin romaanissa on kenties hieman väliromaanin tuntua, niin ei senkään juoni ole aivan hataralle pohjalle kuitenkaan rakennettu.

Tapahtumapaikaksi valikoitunut pieni Wychwood-under-Ashen kylä on kuin mistä tahansa muusta Christien dekkarista. Se muistuttaa kovasti esimerkiksi neiti Marplen kylää: on muutama isompi kartano (kuten Ashe Manor, johon Luke on majoittunut Bridgetin ja tämän tulevan aviomiehen lordi Whitfieldin luo), kylän pubi, majatalo ja jokunen luotettava ja aina läsnä oleva asukas (kuten lääkäri, juristi ja tässä tapauksessa myös antiikkikauppias). Kaikkiaan siis varsin viihdyttävää Christietä. Lukaisin romaanin nopeasti, mutta se oli kesäpäivään enemmän kuin sopiva.

Lukuhaasteessa sijoitan romaanin kohtaan 35. Kirjan nimessä on erisnimi.