keskiviikko 24. helmikuuta 2016

Audrey Niffenegger: Aikamatkustajan vaimo (Hanna)



Audrey Niffenegger: Aikamatkustajan vaimo
Gummerus 2015
652 sivua
Suom. Paula Korhonen
Alkuteos: The Time Traveler's Wife (2003)


Vuosi 2016 on alkanut niin kiireisesti, että tämän runsassivuisen kirjan lukeminen vei yllättävän paljon aikaa kaiken muun elämän lomassa, ja nyt pääsin kirjoittamaan aiheesta myös melko lailla myöhässä. Toivottavasti kirjasta muistuu vielä jotain mieleen…

Vaikka eipä tuolla varmaan ole niin väliä tämän kirjan kohdalla. Audrey Niffeneggerin Aikamatkustajan vaimo on nimittäin teos, jolta jostain syystä odotin paljon mutta josta minulle ei valitettavasti jäänyt paljoa sanottavaa. Syy suuriin odotuksiin lienee lukemissani muutamissa blogikirjoituksissa, joissa kirjasta tykättiin. Tai kenties miellyttävä ja salaperäinen kansi nostatti toiveeni korkealle. Tai ehkäpä aikamatkustus teemana sai mielikuvitukseeni laukkaamaan sellaiseen tahtiin, ettei aikamatkustaja vaimoineen pysynytkään perässä.

Niin tai näin, en suinkaan sano, että kyseessä on huono kirja. Tämä eriskummallinen rakkaustarinaa alkaa, kun 6-vuotias Clare tapaa salaperäisen miehen nimeltä Henry. Henry kertoo tulevansa tulevaisuudesta, ja parivaljakon välille muodostu syvä ystävyys – joka Henryn tulevaisuudessa on jo leimahtanut rakkaudeksi. Teoksessa käsitellään pitkälti aikamatkustussyndroomasta kärsivän Henryn ja Claren vaiheita: merkityksellisiä hetkiä – kuten ensitapaamista – jotka ovat erilaisia kummallekin osapuolelle jo siitä yksinkertaisesta syystä, että ensimmäinen kerta, kun Clare tapaa Henryn ei ole ensimmäinen kerta, kun Henry tapaa Claren ja päinvastoin. 

Aikamatkustus aiheuttaa suhteelle myös paljon ongelmia. Ajassaan vankina olevan Claren on kestettävä rakkaansa poissaolot, joiden ajankohtaa tämä ei voi ennustaa ja joiden kesto voi olla mitä tahansa minuuteista päiviin. Henry puolestaan kärsii kirouksestaan, sillä hän saa tietää monesti asioita, joita ei haluaisi tietää ennen niiden tapahtumista ja toisaalta hänen ei ole mahdollista muuttaa mennyttä edes silloin, kun haluaisi. Näin ollen Clare ja Henry ovat molemmat omien aikojensa vankeina.

Siirtymät ajasta ja paikasta toiseen on toteutettu teoksessa loogisella tavalla: kuten teoksen nimestä voi päätellä, seurailee juonen eteneminen Claren aikaa eli ajassa kuljetaan kronologiesti. Nimestä huolimatta teos kuitenkin kuvaa myös Henryn näkökulmaa – vain ”oikean” ajan kulku mukailee Claren elämänkaarta. Tämä ratkaisu tekee poukkoilevasta juonesta yllättävän helposti seurattavan.

Kiinnostavasta aiheesta huolimatta koin kuitenkin, että teoksessa keskityttiin liikaa Claren ja Henryn suhteeseen – omaan makuuni nähden. Kyse on kuitenkin täysin omasta maustani: olisin mieluummin seurannut nimenomaan aikamatkustuksen teemaa laajemmin kuin tarkkaillut sitä parisuhteen näkökulmasta. Toisaalta, koska aikamatkustus teemana saattaisi olla turhan laaja, on hyvä, että Niffenegger on valinnut oman lähestymistapansa aiheeseen.

Teoksen kieli on miellyttävää ja nopeaa lukea, eikä aikamatkustuksesta teemana tehdä turhan vaikeaselkoista lukijalle, jota kyseinen teema ei välttämättä kiinnosta. Näin ollen teoksella kalastellaan myös muita lukijoita kuin scifin ystäviä, mutta tästä syystä se jää mielestäni myös eräänlaiseen välimaastoon, josta en osaa päättää, pidänkö siitä vai en.

Aikamatkustajan vaimoa oli viihdyttävää lukea, mutta se ei kielellään ja poljennollaan vetänyt minua täysin mukaansa, mikä saattaa olla kiireen lisäksi osasyy siihen, miksen ahminut teosta nopeasti. Lisäksi kerrontaan oli mielestäni lisätty kohtauksia, joilla en katsonut olevan suurtakaan merkitystä tarinan kannalta vaan ne jäivät roikkumaan juonen ulkopuolelle sitomattomien kengännauhojen tavoin. 

Kaiken kaikkiaan teos jätti minulle henkilökohtaisella tasolla melko neutraalin olon: se ei herätä tunteita puolesta eikä vastaan. Ymmärrän, miksi jotkut siitä pitävät, mutta minua se ei saanut syttymään. 

sunnuntai 21. helmikuuta 2016

Agatha Christie: Hercule Poirot ja huvimajan arvoitus (Elina)


Agatha Christie: Hercule Poirot ja huvimajan arvoitus
WSOY 2015
200 sivua
suom. Antti Autio ja Pekka Marjamäki
Alkuteos: Hercule Poirot and the Greenshore Folly. 1954/ 2014.

Oikeastaan minulla on menossa (edelleen) omien kirjojen lukuprojekti. Eli yritän ostaa ja lainata mahdollisimman vähän ja lukea lähinnä kotoa löytyviä kirjakätköjäni. Nyt oli kuitenkin kirjaston pikalainoissa jotain herkullista luettavaa ja pitihän se napata mukaan. Toisaalta tämän lukaisi päivässä, joten kovin paljon se ei muulta lukemiselta vienyt aikaa. Christiestä olen postaillut paljon ennenkin, mutta tässä jotain mitä en ollut aiemmin lukenut.

Huvimajan arvoitus on vuodelta 1954, jolloin Christie on alunperin kirjoittanut tämän pienoisromaanin hyväntekeväisyyttä varten. Teos kuitenkin lopulta unohtui, kun Christie kirjoitti sen pohjalta romaanin Kuolleen miehen huvimaja. Tuon romaanin olen lukenut ja se löytyy jopa hyllystä, mutta totta puhuen muistin tämän kirjan juonikuvion nyt vain ja ainoastaan joulun aikaan katsomastani tv-versiosta. Ainakin tuo adaptaatio oli lähellä tätä Huvimajan arvoitusta, mutta en lähde nyt analysoimaan sitä millä tavoin Kuolleen miehen huvimaja taas muistuttaa tätä, kun en yksinkertaisesti sitä muista. Täytynee lukaista sekin ihan vertailun vuoksi.

Joka tapauksessa on tämä ”uutuus” taattua Christietä kaikin puolin. Hercule Poirot kutsutaan pikaisella puhelinsoitolla Greenshoren kartanoon. Hänen kirjailijaystävänsä Ariadne Oliver (tuttu muistakin romaaneista) on järjestämässä kartanossa murhamysteeriä kyläjuhlia varten, mutta hänellä on outo tunne siitä, että kaikki ei ole niinkuin pitäisi. Toden totta murhamysteerileikistä kehkeytyy oikea murha kun uhria leikkivä partiotyttö löytyy todella kuolleena venevajasta. Lisäksi kartanon emäntä Hattie Stubbs (miestään puolet nuorempi, tyhjäpäiseksikin kutsuttu rouva) katoaa mystisesti samana päivänä. Onneksi Hercule Poirot on rientänyt apuun.

Tietenkään pienoisromaanimuoto ei salli kovin laajoja tai yksityiskohtaisia tapahtumia tai taustoituksia. Tapahtumapaikkojen ja hahmojen kehittelyyn kyllä käytetään runsaasti aikaa, mutta itse tapahtuman setviminen lähinnä sivuutetaan muutamalla lauseella. Juonikuvio on kuitenkin varsin nerokas tässäkin teoksessa ja Christien kädenjälki toimii.


Tähän uuteen laitokseen kuuluu myös mielenkiintoinen johdanto Christie-kuvittaja Tom Adamsilta, esipuhe hänen lapsenlapseltaan Mathew Prichardilta ja jälkisanat asiantuntija John Curranilta. Nämä valottavat niin Christien tuotantoa yleensä, hänen romaaniensa kuvitusta, Huvimajan arvoituksen syntyhistoriaa (sekä myös Kuolleen miehen huvimajaa) ja Christien saamaa innoitusta hänen omasta kesäpaikastaan Greenway Housesta. Teoksen kansikuvitus vaikuttaa pikaisella silmäyksellä sekavalta, mutta tarkempi tarkastelu ja Tom Adamsin johdanto paljastavat paljon enemmän ja huomaan lopulta pitäväni kuvituksesta, joka ei ole sitä tyypillisintä laatua Christie-dekkareissa. Kiinnostuin myös Greenway Housesta ja se olisi kyllä aivan mahtava retkikohde!

maanantai 15. helmikuuta 2016

Kate Atkinson: Kaikkein vähäpätöisin asia (Elina)


Kate Atkinson: Kaikkein vähäpätöisin asia
Schildts & Söderströms 2013
389 sivua
suom. Kaisa Kattelus
Alkuteos: One Good Turn. 2006.

Jackson Brodie on täällä taas. Edellinen bloggaukseni tästä dekkarisarjasta löytyy täältä ja nyt pääsin (viimeinkin) toisen osan pariin. Jackson on entinen poliisi ja yksityisetsivä, joka on kuitenkin nyt suuren perinnön saatuaan päättänyt jättää yksityisetsivänkin hommat ja keskittyä elämästä nauttimiseen. Hän on ostanut huvilan Ranskan maaseudulta ja viettää aikaansa niin siellä kuin tyttöystävänsä Julian luona. Julia on edellisestä osasta tuttu näyttelijä, joka ei halua vakiintua. Nyt hän on saanut näytelmäroolin Edinburghista, missä on meneillään festivaalit. Niinpä myös Jackson lähtee Edinburghiin.

Eipä mene tietenkään kovin kauan kun Jackson on jo keskellä poliisitutkintaa ja hän löytää rannasta hukkuneen naisen ruumiin. Hän ei kuitenkaan onnistu kiskomaan naista kuiville ja tämän jälkeen ruumis häviää mystisesti. Poliisi kyseenalaistaa Jacksonin toimet, varsinkin kun hän on saanut peräänsä myös Hondalla ajavan korston. 

Kuten myös edellisessä osassa niin tässäkin näkökulma vaihtelee henkilöiden välillä. Romaani seuraa paitsi Jacksonia myös muita Edinburghin festivaalivieraita, jotka ovat osallisina tapahtumissa. Martin Canning on elämäänsä pahasti pettynyt kirjailja, joka kirjoittaa Nina Riley -dekkarisarjaa, jota hän itsekin pitää täysin epäonnistuneena. Hänen luonaan on festivaalien aikana asumassa tuttava Richard Moat, koomikko, josta kukaan ei oikein pidä. Paul Bradley joutuu osaksi tapahtumaa, jossa tuntematon Honda-kuski meinaa käydä häneen käsiksi. Martin pelastaa Paulin ja vie tämän sairaalaan sekä sieltä hotelliin, mutta yhtäkkiä Paul onkin kateissa.

Gloria Hatter taas on kyllästynyt kotirouva, joka ei pidä aviomiehestään Grahamista eikä erityisemmin myöskään tuttavastaan Pamista, joka ilmestyy tuon tuostakin kaikkialle. Grahamin yritys Hatter Homes tekee asuntoja kaupunkiin, mutta niihin eivät ole kaikki aivan tyytyväisiä. Ei myöskään Hatter Homesin asunnossa asuva poliisikomisario Louise Monroe, jonka elämässä tärkeintä on hänen poikansa Archie ja vielä tärkeämpää kissansa Jellybean. Louise saa tarkasteltavakseen Jacksonin epämääräisen jutun ja pian yhä enemmän omituisia asioita alkaa tapahtua.

Tämä dekkari on siitä mielenkiintoinen, että se ei monilta osin tunnu lainkaan dekkarilta, koska todellisuudessa rikoksia saadaan odotella aika pitkään ja sittenkin ensimmäinen ruumis häviää. Toisekseen tässä pohditaan paljon henkilöiden elämää ja sitä, millä tavoin kaikki ovat siihen jotensakin kyllästyneitä. Martin pääsee kirjailijaminänsä kautta elämään ehkä toista elämää, mutta silti hän kuvittelee itselleen elämän, jossa hän asuu mukavassa talossa vaimonsa ja poikansa kanssa. Gloria Hatter taas etsii pakotietä ja Louise on yksinhuoltajana hieman avuton 14-vuotiaansa kanssa. Puhumattakaan nyt sitten Jacksonista, josta tuntuu että hänen suhteensa Juliaan on ajautumassa karikolle. 

Jackson ajautuu tekemään taas yksityisetsivän töitä. Hän ei tietenkään voi vain heittäytyä vapaalle ja unohtaa näkemäänsä ja kokemaansa. Päinvastoin hän huomaa olevansa keskellä tapahtumia ja tarvitsevansa toimintaa elämäänsä. Ehkä romaani kompuroi kuitenkin liian monissa hahmoissaan, koska Jackson jää välillä romaanissa turhan paljon piiloon. Loppupuolella hän pääsee enemmän esille, mutta suuri osa romaanista menee pohjustaessa muita henkilöhahmoja ja heitä tuntuu olevan liikaa. Lopussa tietenkin palapelin palat loksahtelevat yksi kerrallaan kohdilleen ja kaikilla on oma paikkansa lopputuloksessa. Ei niin yllättäen kaikki liittyy kaikkeen ja henkilöiden polut kohtaavat.

Sellaista perushyvää brittidekkaria oli tämä, mielenkiinnolla luen seuraavankin osan. Nyt tähän väliin kuitenkin hieman perinteistä Agatha Christietä.

keskiviikko 10. helmikuuta 2016

Jo kolmatta vuotta viedään - Paljon melua kirjoista on 2-vuotias!

Vuoden vaihteesta on kulunut jo tovi, mutta kiireisen alkuvuoden vuoksi blogielo on ollut hiljaisempaa. Lyhyt kooste kirjavuodestamme 2015 on kuitenkin tulolla, joten pysytelkääs kuulolla!

Sen pidemmittä puheitta, nyt on aika juhlia! Tänä vuonna olemme tuplasti vanhempia kuin vuosi sitten - Paljon melua kirjoista -blogi on saavuttaa tänään nimittäin kahden vuoden iän! Perinteitä kunnioittaen luvassa tänään on siis kysely, johon olemme vastanneet kirjahyllyjemme kirjojen nimillä. Edellisvuoden postauksen löydät täältä.



1. Esittele itsesi? 
HANNA: Runotyttö maineen polulla
ELINA: Tyttö ja helmikorvakoru


2. Kuvaile luonnettasi? 
HANNA: Hiljainen tyttö
ELINA: Järki ja tunteet


3. Mitä elämä sinulle merkitsee?  
HANNA: Totta
ELINA: Kaikki peliin


4. Paras ominaisuutesi? 
HANNA: Järki ja tunteet
ELINA: Rakastamisen taito


5. Paheesi? 
HANNA: Kirjavaras
ELINA: 200 suklaaunelmaa






6. Millainen olisi unelmalomasi?
HANNA: Seikkailu merenpohjassa
ELINA: Rakkautta, oliiveja ja timjamia


7. Mitä haluaisit sanoa ystävällesi?  
HANNA: Sisareni, rakkaani
ELINA: Soitellaan soitellaan!


8. Keneen haluaisit tutustua?  
HANNA: The Reluctant Empress. A biography of Empress Elisabeth of Austria
ELINA: Hercule Poirot ja salainen kaava


9. Katso ulos ikkunasta, mitä näet? 
HANNA: Yönäytös
ELINA: Fifty Shades of Grey


10. Kirja, joka kuvaa työtäsi? 
HANNA: Tulikaste
ELINA: Sattumia





11. Mikä eläin olisit?
 HANNA: Sudenmorsian
ELINA: Valloittavat kissat


12. Kuvaile parisuhdetilannettasi?  
HANNA: Erityisherkkä ihminen ja parisuhde
ELINA: P.S. Rakastan sinua


13. Mitä mietit juuri nyt? 
HANNA: Kaikki mitä rakastin
ELINA: Lauantai


14. Minkä neuvon haluaisit antaa? 
HANNA: Sunnuntaikävelyllä Helsingissä
ELINA: Elämä jatkuu


sunnuntai 7. helmikuuta 2016

Sophie Kinsella: Shopaholic to the Rescue (Elina)


Sophie Kinsella: Shopaholic to the Rescue
Bantam Press 2015
310 sivua

Joulun alla huomasin, että Shopaholic-sarjaan on juuri ilmestynyt uusi osa ja pitipä sekin saada omaan kirjahyllyyn. Romaani tuli luettua jo kuukausi sitten, mutta postaaminen on venähtänyt. Muutama muukin kirja odottelee jo pinossa, että saisin kirjoitettua niistä.

Sarjan edellisestä osasta löytyy postaus täältä. Edellinen osa ei ehkä ollut mielestäni parhainta mitä sarjassa on nähty, mutta tämä osa taas oli hitusen parempi. Edellinen osa päättyy siihen, että Becky on yhä Amerikassa, mutta hänen isänsä sekä ystävänsä Suzen aviomies Tarquin ovat yllättäen kadonneet. Becky apunaan Suze, äitinsä ja tämän ystävä Janice, Luke, tytär Minnie sekä hyvin avuliaaksi viime aikoina osoittautunut entinen vihollinen Alicia lähtevät matkailuautolla ajamaan Los Anglesista Vegasiin etsien Grahamia ja Tarquinia. Johtolangat ovat alkuun vähissä, mutta onneksi puhelinyhteys lopulta saadaan ja heillä on sovittuna tapaaminen kadonneiden kanssa Vegasissa.

Las Vegasin osuus on mielestäni romaanin parhaimmistoa. Becky kokeilee uhkapelejä ja ihastuu Vegasin turhamaisiin turistikohteisiin. Vegasissa myös Luken äiti Elinor ja Beckyn suunnittelijaystävä Danny ryntäävät apuun. Beckyn isä ja Tarquin eivät kuitenkaan ilmesty sovitusti paikalle, joten porukan täytyy lähteä etsimään Beckyn isän vanhoja ystäviä, joiden perässä tämä on lähtenyt suorittamaan jotakin salaista tehtävää.

Becky ei tässäkään osassa juuri shoppaile kuten ei edellisessäkään, sillä jokin tuntuu alituiseen painavan hänen mieltään. Hänestä tuntuu, että hänellä ei ole oikeutta ostaa itselleen mitään - onhan hän syyllinen isänsä ja Tarquinin katoamiseen. Isä yritti selittää hänelle ystävistään aiemmin, mutta Becky ei kuunnellut lainkaan. Lisäksi välit Suzeen ovat katkeamispisteessä, sillä Alicia on ryhtynyt Suzen uudeksi parhaaksi ystäväksi. Becky on kuitenkin varma, että Alicialla on joitakin taka-ajatuksia. Miksi hän muuten olisi lähtenyt matkalle mukaan?

Etsintä vie kokoonpanon Las Vegasista eteenpäin suurille maalaismarkkinoille Arizonaan Tucksoniin. Las Vegasin tapahtumat palauttavat uskoni Beckyyn, vaikka sen jälkeen romaanin juonikuvio tuntuu olevan välillä hieman hukassa ja turhan pitkitetty. Huumori kumpuaa monilta osin esimerkiksi Beckyn äidin ja Janicen hölmöilyistä sekä tekstiä rytmittävistä Beckyn sähköposteista entiselle pankinjohtajalle Derek Smeathille, joka on vanha tuttavuus sarjan ensimmäisistä osista. Tästäkin osasta siis paistaa kyllä, että sarjassa on jo roppakaupalla kirjoja ja uusien ideoiden kehittely on alkanut tulla haasteelliseksi. Juoni itsessään ei ole lopulta kovin kummoinen ja tuntuu epäuskottavaltakin. Toisaalta se mahdollistaa matkustelun ympäri maata, mikä taas saa hahmoista enemmän irti. Silti toivon, että jos sarja vielä jatkuu niin tapahtumat palaavat taas tuttuun Britanniaan, minne ne parhaiten sopivat.