torstai 31. joulukuuta 2015

Laura Lindstedt: Oneiron (Hanna)



Laura Lindstedt: Oneiron. Fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista.
Teos 2015
439 sivua


Tässä vuoden viimeinen postaus (huomatkaa uuden vuoden aattoon sopiva kuvan valoilmiö :D).

Joulupukin kontista paljastuu joka vuosi perinteisesti viimeisin Finlandia-voittaja, ja niin kävi tänäkin vuonna. Paketista kuoriutui Laura Lindstedtin Oneiron, joka voitti tämän vuoden Finlandian, ja jouluna sekä näinä välipäivinä sain tämänkin teoksen loppuun (joulukuu onkin ollut vuoden tehokkain lukukuu!). 

Oneironissa seitsemän naista eri puolilta maailmaa kohtaavat valkeudessa, jonka tulkitsevat tuonpuoleiseksi. Naiset ovat epävarmoja siitä, ovatko todella kuolleita vai eivät, sillä heidän muistikuvansa ovat hataria. He muistavat kyllä elämänsä, mutta eivät viime hetkiä ennen valkeuteen saapumista.

Epäselvä tilanne saa naiset kunkin vuorollaan arvuuttelemaan, miten he saattoivat kohdata loppunsa. Jokaisen naisen muistoja ja elämäntarinaa käydään läpi, mutta järjestys ei aina ole kronologinen eikä looginen – kuten ei ole kuolemakaan. Tuonpuoleisessa aistit alkavat pian turtua ja tuntemukset hiipuvat vähitellen. Tästä huolimatta naiset yrittävät pitää kiinni tavallisista rutiineista, sillä ihmisen on tuonpuoleisessakin helpompi määrittää olemistaan tutuin tavoin ja rajoin: esimerkiksi taloa rakentamalla. Tarve kokoontua yhdessä tiettyyn paikkaan on osoitus ihmisen perimmäisestä tarpeesta olla seurassa ja asettua leiritulen äärelle tarinoimaan.

Kaikki naiset ovat keskenään hyvin erilaisia – myös kuolemassa. Heidän kulttuurinsa ovat toki muovanneet heistä ja heidän elämistään toisistaan eroavia, mutta myös heidän kuolemansa ovat erilaisia. Oneironin lopun rakenne onkin kiinnostava, kun jokaisen naisen kuolemaan käsitellään eri tavoin: he kohtaavat yhdessä toisensa ja toistensa viimeiset hetket. Nuo hetket tuovat myös esille, että kuolemassakaan kaikki ihmiset eivät ole tasavertaisia – toisten kuolema saa huomattavasti enemmän julkisuutta kuin muiden, eikä kaikkien kuolemaa noteerata lainkaan. Kulttuurin vaikutusta tähänkään ilmiöön ei kuitenkaan tule sivuuttaa.  

Romaanissaan Lindstedt luotaa sitä, mitä ihmiselle käy kuoleman jälkeen. Miten hän suhtautuu viimeisiin hetkiinsä, elämäänsä ja olemiseensa? Miten hän alkaa käyttäytyä tyhjiössä, kun mitään tuttua ei ole enää jäljellä. Lyhyessäkin ajassa naiset muodostavat yhteisön, jonka avulla selvitä epävarmuudesta.

Oneiron käsittelee paljon muitakin teemoja kuin kuolemanjälkeistä olotilaa. Eri puolilta maailmaa kotoisin olevat naiset tuovat luonnollisesti kukin oman mausteensa ja kielensä (välillä kirjaimellisesti) tarinaan. Naisten keskuudessa erityisesti juutalainen anorektinen taiteilija Shlomith ja venäläinen Polina saavat äänensä kuuluville. Romaanin keskivaiheilla Polina pohtii tuonpuoleisen luonnetta filosofisesti sävyttyneessä ”monologissaan” ja Shlomithin kautta heijastellaan juutalaisuutta, taidetta sekä ruumiillisuutta. Kaiken kaikkiaan naisen ruumiillisuus ja kokemukset tulevat esiin jokaisen romaanin hahmon kautta: hiusten merkitys, äitiys, seksuaalisuus, naisten kokemat uhat ja paljon muuta.

Mitä romaanin nimi sitten tarkoittaa? Oneiron viittaa uniin, mikä puolestaan heijastuu teoksen koko nimeen: Oneiron. Fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista. Nimi korostaa koko romaanin hetkellisyyttä, ajan tiivistymistä pelkkiin sekunteihin. Ajan kokemus kuitenkin katoaa tuonpuoleisuudessa, ja ainoastaan teoksen nimi viittaa sen kulumiseen. Toisaalta, teoksen lopulla käy ilmi, että naiset kuolivat hyvin eri aikoina, mikä sekin herättää kysymyksiä ajasta ja sen merkityksestä tai merkityksettömyydestä kuolemassa.

Teoksen alku, jossa naiset haparoivat heille uudessa kuolemanjälkeisessä maailmassa, teoksen loppu sekä naisten kohtalot ja elämäntarinat ovat kiinnostavia lukea, vaikka romaani ei missään nimessä juonipainotteinen olekaan. Kerronta on horjumatonta ja hyvin kirjallista. Teoksen ansioista huolimatta koen kuitenkin itse, että sen keskiosa – Polinan ja Shlomithin puheenvuorot – koostuvat liian raskaasta materiaalista, ainakin omaan flunssaiseen mielentilaani nähden. Siitä huolimatta pidän teoksesta, vaikka se ei aivan omaa tyyliäni edustakaan, ja ymmärrän hyvin, miksi se on voittanut Finlandian.

Koska Oneiron on uusin Finlandia-voittaja, laitan sen ajankohtaisuutensa vuoksi vuoden kirjahaasteessa kohtaan ”kirja, joka on voittanut merkittävät kirjallisuuspalkinnon”. Mikä parempi tapa lopettaa tämä blogivuosi.

Onnellista ja kirjaisaa uutta vuotta kaikille lukijoillemme!


keskiviikko 30. joulukuuta 2015

Graeme Simsion: Vauvatesti (Elina)


Graeme Simsion: Vauvatesti
Otava 2015
400 sivua
suom. Inka Parpola
Alkuteos: The Rosie Effect. 2014.

Ensimmäinen joululahjakirja uunista ulos: Vauvatesti jatkaa Vaimotestistä tuttujen henkilöhahmojen kanssa. Genetiikan professori Don ja hänen vaimonsa Rosie ovat muuttaneet Australiasta New Yorkiin. Rosie työskentelee väitöskirjansa parissa, mutta siihen tulee pian muutos kun hän ilmoittaa Donille olevansa raskaana. Tästä menevät molempien pasmat hieman sekaisin. Naapuri luulee Donin uhkailevan häntä ja pian he ovat kaiken lisäksi myös asunnottomia. Onneksi Don keksii siihen (ja muutamaan muuhunkin pulmaan) oivan ratkaisun. Uuteen asuntoon muuttaa kämppikseksi myös Gene, Donin ystävä Australiasta, jonka avioliitto on hajalla ja joka sattumalta ohjaa myös Rosien väitöskirjatyötä. Joskaan Rosie ei pidä ajatuksesta laisinkaan. Entä mitä Don tuumaa isäksi tulemisesta? No onhan se ymmärrettävää, että hän lähtee etsimään teoriapohjaa ja tutkimustietoa isänä olemiselle. Valitettavasti alkuun vähän väärällä tavalla ja pian onkin varsinainen soppa jo keitetty.

Simsion jatkaa edelleen raikkaalla ja ilahduttavalla tyylillään, ja tekstiä onkin hyvin miellyttävää lukea. Juoni etenee ja huumori on taattua. Siinä missä edellinen osa oli jokseenkin ennalta-arvattava niin tämä taas ei ollut sitä aivan samalla lailla. Donin kohellusta ja isäksi tulemisen kauhistelua olisi voinut olla enemmänkin. Parasta antia ovat nimittäin ne hetket kun Don tuumii miten hänen tulisi varautua: hän alkaa piirrellä sikiön kuvia kaakeleihin, tuunaa Rosien ruokavaliota, vakoilee puistossa lapsia sekä alkaa suunnitella täydellistä kehtoa. Aika paljon tilaa annettiin tässä osassa myös sivuhenkilöille ja heidän ongelmilleen, niin Genelle kuin vuokranantaja Georgelle sekä uudelle ystäväpariskunnalle Davelle ja Sonialle. Tietenkin nämä hahmot olivat ihan virkistävä lisä jo tuttuun kaartiin.

Kuten sanottua niin huumori kumpuaa etenkin Donin hahmosta, sillä tiedemiesnörtti joka ei ymmärrä mitään sosiaalisista tilanteista on ehdottomasti huvittava. Takakannessa suosituksena on myös toisen suosikkikirjailijani, Sophie Kinsellan lausahdus: "Tahdon tavata Donin!" Niin minäkin! Don on omituinen ja erityislaatuinen, mutta samalla hyvin aito ja uskottava. En epäile hetkeäkään etteikö maailmassa olisi joku kuten Don. Simsion onnistuu täydellisesti luomaan hahmoistaan mielenkiintoisia ja todellisen tuntuisia.

Taisin jo ensimmäisestä osasta sanoa, että se on hyvän mielen kirja, no niin on tämäkin! Suomennetut nimetkin ovat varsin hupaisat. Suosittelen hauskoihin ja viihdyttäviin lukuhetkiin. Vuoden kirjahaasteessa jouduin tekemään joitakin muutoksia, jotta kaikkiin kohtiin tulisi jokin kirja. Tämä päätyy haasteessa siten kohtaan 47. hauska kirja.

tiistai 29. joulukuuta 2015

Joyce Carol Oates: Sisareni, rakkaani (Hanna)



Joyce Carol Oates: Sisareni, rakkaani
Otava 2012
733 sivua
Suom. Kaijamari Sivill
Alkuteos: My sister, my love. 2008.


Tässäpä sitä riitti työnsarkaa, mutta joulupyhien vapaiden aikana onnistuin saamaan Sisareni, rakkaani -romaanin loppuun. Toimikoon nopea lukuaika jo alkajaisiksi suosituksena tälle romaanille, joka kaikessa järkyttävyydessään perustuu löyhästi tositapahtumiin – tai pikemminkin saanut innoituksensa tositapahtumista: 6-vuotiaan tytön murhasta.

Huolimatta siitä, että tarina pohjautuu todellisuuteen, on Oatesin romaani kuitenkin täyttä fiktiota. Tarinan kertojana toimii murhatun tytön, Blissin, isoveli Skyler, joka kertaa tapahtumia kymmenen vuotta tragedian jälkeen. Skyler käy tapahtumia läpi hataran muistinsa varassa, eivätkä kokemuksen järkyttävyys ja Skylerin huumeriippuvuus auta muistikuvien palauttamisessa.

Bliss oli nuoresta iästään huolimatta ilmiömäinen luistelijalahjakkuus, joka vei varakkaan perheen äidin Betseyn ajatukset toisaalle miehensä Bixin uskottomista harharetkistä ja tarjosi toivoa paremmasta tulevasta. Toivoa, jota Skyler ei onnistunut vanhemmilleen tuottamaan. Blissin ura loppuu kuitenkin lyhyeen, kun hän erään yön päätteeksi löytyy sidottuna ja kuolleena pannuhuoneesta, ja epätietoinen ja unelias 9-vuotias Skyler on yksi epäillyistä – eikä itsekään ole varma osallisuudestaan tapahtumiin. Käsillä olevat muistelmat – Sisareni, rakkaani – ovatkin Skylerin keino selvittää itselleen, mitä 10 vuotta aiemmin tapahtui.

Skylerin muistelmat ovat kuitenkin sekavat ja seurailevat Skylerin ajatuksenjuoksua poukkoillen assosiaatiosta toiseen. Osa muistoista muistuu Skylerin mieleen jopa vasta hänen kirjoittaessaan, ja siksi kirjoittaminen onkin samaan aikaan sekä ristiriitaisen ahdistava että puhdistava kokemus. Näin sanottuani haluan kuitenkin muistuttaa, että nimenomaan Skylerin muistelmat ovat sekavat mutta itse romaani ei suinkaan ole sekava: Oates hallinnoi taitavasti kertojansa mielenliikkeitä.

Osa tapahtumista ja Skylerin muistivälähdyksistä toistuvat epäsäännöllisesti. Blissin ääni vainoaa isoveljeä, ja osa tapahtumista toistuu joko sellaisenaan tai deja vú -ilmiöinä. On siis selvää, että Skyler on malliesimerkki epäluotettavasta kertojasta, ja hän myöntää sen itsekin.

Teoksessa esiintyy monia alaviitteitä, jotka lisäävät kerronnan rönsyilevyyttä ja tajunnanvirtaa. Kaiken sekamelskan keskellä Oates onnistuu kuitenkin pitämään teoksen harmonisena ja ehdottoman vetävänä. Kyseessä ei ole dekkari, mutta Oatesin kertojansa suuhun – tai kynänpäähän – ripottelemista hämäristä muistoista lukija onnistuu keräämään vihjeitä ja kokoamaan mielessään palapeliä siitä, kuka on Blissin kuoleman takana. Vaihtoehtoja, joita lukijalle tarjotaan, on kuitenkin monia, ja lukijalta vaaditaan tarkkaavaisuutta. Skyler – tai Oates itse – pitää kuitenkin sivuhuomautusten avulla huolta, että lukijan mieleen muistuvat oikeat seikat eikä olennaisia elementtejä vilahda ohi silmien. Nämä vihjeet ovat kuitenkin useimmiten hienovaraisia – ja jos eivät ole, sekin on tarkoituksenmukaista.

Sisareni, rakkaani on loistoesimerkki paineista, joista rikkaiden perheiden lapsille kasautuu. Vanhemmat ovat valmiita menemään hämmästyttäviin liiallisuuksiin saadakseen mainetta lapselleen ja lapsensa kautta ennen kaikkea itselleen. Myös anteeksiannon teema nousee esiin: Skylerin on päätettävä, antaako anteeksi vanhemmilleen ja ennen kaikkea hänen on löydettävä keino antaa anteeksi itselleen. Teos onkin Skylerin tunnustusteos, jolla hän suorittaa eräänlaisen synninpäästön.

Myös nimet ovat merkityksellisiä. Skyler viittaa itseensä vaihdellen ensimmäisen ja kolmannen persoonan, ”Skylerin”, välillä. Nimenkäyttö on häilyvää, mutta ilmeisin raja ”minän” ja ”hänen” välillä kulkee Blissin kuoleman kohdilla. Myös Blissin nimi osoittaa erästä rajaa menneen ja nykyisyyden välillä. Betsey muutti tyttärensä nimen Blissiksi (ennen hän oli Edna Louise) tytön alettua niittää mainetta. Nimet erottavat näin ollen eri ajanjaksoja ja identiteettejä.

Kaiken kaikkiaan nautin romaanista paljon. Hahmot ovat uskottavia, muistojen kertaaminen kiinnostavaa ja kerronta suorastaan loistavaa (ks. edellinen kappale vaihtelusta 1. ja 3. persoonan välillä). Lisäksi Skylerin kerrontatyyli muuttuu sitä mukaa, kun hän etenee romaanissaan ja siirtyy lapsuudesta nuoruuteen. Muistot tempaavat Skylerin välillä mukaansa, mikä näkyy kerronnan välittömyydessä. Mitäpä muuta sitä voi sanoa: Sisareni, rakkaani on sekä viihdyttävä että kirjallisesti nerokas. Monet ovat sitä ylistäneet, ja nyt voin itse liittyä kuoroon.

Kirjahaasteessa Sisareni, rakkaani on paikalla ”tositapahtumiin pohjautuva kirja”.

lauantai 26. joulukuuta 2015

Linda Liukas: Koodisatukirja (Hanna)



Linda Liukas: Koodisatukirja
Otava 2015
111 sivua
Suom. Kirsikka Myllyrinne
Alkuteos: Hello Ruby: Adventures in Coding. 2015.



Monet lukijat ovat varmasti kuulleet Linda Liukkaan menestystä niittäneestä ja nerokkaasta Koodisatukirjasta, jossa opetetaan koodauksen ajattelutapoja lapsille. Teos on ajankohtainen ja sopii myös aikuisille eräänlaisena ajattelunvirkistysteoksena. (Ihmettelijöille tiedoksi: teos kirjoitettiin alun alkaen englanniksi joukkorahoituksen vuoksi.)

Koodisatukirjassa Ruby-tyttö saa isältään tehtävän etsiä viisi aarretta isän kotiin jättämien vihjeiden avulla. Nokkela Ruby tietää, mitä ensimmäiseksi tehdä: pitää laatia suunnitelma, jota toteuttamalla voi systemaattisesti seurata isän vihjeitä ja kerätä aarteet. Matkan varrella vastaan tulee myös monia otuksia, joista kehkeytyy ystäviä ja joiden kanssa voi ratkoa pulmia yhdessä.

Lisäksi teoksen lopussa on kymmeniä sivuja tehtäviä, joita lapsi voi selvitellä yhdessä vanhempien kanssa. Tehtävät on järjestetty luvuittain, ja niissä selitetään aiheen kannalta relevantteja käsitteitä. Ne myös jäsentävät lukuja niiden aihealueiden kautta.

Teos ei opeta lapsille ohjelmointia, mutta se kannustaa ohjelmoinnilliseen ajatteluun. Tästä syystä teos on aikuisellekin kiinnostava ja pikainen lukukokemus – varsinkin nykyään, kun yhä useampi on enemmän tai vähemmän tekemisissä digimaailman kanssa. Se looginen ja systemaattinen ajattelu, jota Koodisatujakirja edustaa, saattaa monille aikuislukijoille olla jo tuttua, mutta yllättävän usein systemaattisuus saattaa kuitenkin unohtua, ja siksi tämä teos on hyvä muistutus loogisen ajattelun voimasta.

Teoksen juoni on kerrottu lukija huomioiden. Hahmot esitellään ennen tarinan alkua, joten lukijan on helpompi hypätä kelkkaan, kun hahmot lopulta ilmaantuvat itse tarinaan. Lisäksi lukijallekin suunnataan kysymyksiä, mikä sitouttaa tätä enemmän mukaan kirjan ajatusmaailmaan.

Koodisatukirjaan on sisällytetty myös toimintaa häiritseviä ötököitä (bugs), Python-käärme (viittaus erääseen ohjelmointikieleen) ja muitakin viitteitä koodauksen maailmasta. Koodausta paremmin tuntevalle lukijalle näitä viittauksia aukenee luultavasti vielä enemmän kuin tällaiselle noviisille. :P

Kirjan lopussa olevat tehtävät ovat mukavia ja ovat varmasti omiaan kehittämään lapsen ajattelua oikeaan suuntaan. Myöskään lapsen hassuttelua ja omaa mielikuvitusta ei unohdeta, vaan tehtävät päinvastoin kannustavat lasta keksimään omia sovelluksia ja päästämään mielikuvituksen valloilleen. 

Ajankohtaisuutensa ansiosta kirja pääsee kirjahaasteessa kohtaan ”vuonna 2015 julkaistu kirja”.