Ransom Riggs: Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille (Hanna)

Ransom Riggs: Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille

Schildts & Söderströms 2012

350 sivua

Suom. Virpi Vainikainen

Alkuteos: Miss Peregrine's Home for Peculiar Children. 2011.

Aloittaessani Neiti Peregrinen kotia eriskummallisille lapsille uskoin romaanin olevan pelottava sen synkästä kansikuvasta sekä pahaenteisestä takakansitekstistä johtuen. Teos myös alkoi pelottavasti, mutta melko pian pelottavat elementit saivat järkevän – tai pikemminkin fantasiavivahteisen aikamatkan kontekstissa järkevän – selityksen, ja niin tarinasta, jota olin luullut pelottavaksi, kehkeytyikin nuoren pojan seikkailutarina.

Teini-ikäinen Jacob on aina tuntenut olevansa erilainen ja syrjitty ikäistensä keskuudessa, ja ainoa henkilö, jonka kanssa hän on tuntenut hengenheimolaisuutta, on hänen isoisänsä. Muu perhe pitää isoisää kuitenkin höpsähtäneenä vanhuksena, joka täyttää pojanpoikansa pään satuiluilla nuoruutensa lapsuudenkodista, eriskummallisista lapsista ja hirviöistä.

Fantasiatäytteiset tarinat paljastuvat kuitenkin täydeksi todeksi, kun isoisä kuolee ja Jacob näkee vilauksen hirviöstä, joka koituu isoisän kuolemaksi. Kukaan muu ei kuitenkaan usko Jacobin sepityksiä, ja hirviösepustukset pistetään järkytyksen piikkiin. Terapeuttinsa suosituksen ansiosta Jacob saa kuitenkin lähteä isänsä kanssa saarelle, josta isoisä on puhunut niin paljon. Vanha lastenkoti löytyy mutta ei ole aivan mitä Jacob odotti, sillä se on pahasti ränsistynyt ja tuhoutunut toisen maailmansodan pommituksissa. Lopulta Jacobille kuitenkin selviää, ettei hän olenkaan yksin synkässä talossa: eriskummalliset lapset astuvat näyttämölle todistaen isoisän tarinat pilkulleen todeksi, ja vähitellen Jacobille selviää, että hän on kenties syystäkin tuntenut itsensä aina erilaiseksi.

Kyseessä on aikamatka toisen maailmansodan ja nykyajan välillä, ja romaanissa matkan kerrontaa höystetään todellisilla valokuvilla. Ne ovat romaanin vahvuus luoden aluksi kammottavaa kutkutusta mielikuvitukselle – mustavalkoiset kuvat eriskummallisista lapsista ovat omiaan nostamaan niskakarvat pystyyn. Kun kauhu kuitenkin paljastuu aiheettomaksi, luovat valokuvat sen jälkeen nostalgiaa ja tukevat tarinaa. 

Isoisän menneisyyden selvittäminen luo kiinnostavan tarinan, jota mielellään seuraa. Lisäksi sumuinen ja eristynyt saari Englannissa luo romanttisen miljöön, joka sopii yhteen nostalgian ja fantasiavivahteiden kanssa: saaren syrjäisyys vahvistaa  alkupuolen kauhun tunnelmaa. Myös romaanin kieli on sujuvaa ja juoni harmoninen, ja avoin loppu jättää tilaa lukijan mielikuvitukselle.

Näistä eduista huolimatta juoni on kuitenkin hieman lapsenomainen ja avoimen lopun ”loppuratkaisu” on hieman epäuskottava, mikä herättää ajatuksen siitä, että romaanin ideaalilukija on kenties nuorehko. Tämä toteamus ei kuitenkaan tarkoita, etten olisin nauttinut kirjasta, mutta kuten totesin, odotin kannen perusteella lukukokemusta, joka saisi kylmät väreet hiipimään selkäpiissä läpi romaanin. Toisaalta, olen sen verran herkkänahkainen, että saattaa olla hyväkin, ettei kirjasta paljastunut mitään aivan liian hyytävää. Sainpa ainakin säilyttää yöuneni. :D

Valokuvat, kirjeet ja muu oheismateriaali toivat tekstiin mukavaa syvyyttä ja realistisuuden tuntua. Kaiken kaikkiaan Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille tarjosi lukukokemuksen, joka jäi positiivisen puolelle vaikka ei järisyttävä ollutkaan. Olen myös kuullut, että suosikkiohjaajani Tim Burton tekee romaanista elokuvan, joka tulee ulos 2016, ja voin hyvin kuvitella, että erikoisuudessaan ja kaikkine valokuvineen teos sopii kummallisuudestaan tunnetun Burtonin repertuaarin kuin nakutettu.

Vaikka Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille menetti alun jälkeen melko pian pelottavuutensa, laitan sen muutamien pientä kauhua herättäneiden kohtausten vuoksi kirjahaasteessa kohtaan ”kirja, joka pelottaa sinua”.