torstai 31. joulukuuta 2015

Laura Lindstedt: Oneiron (Hanna)



Laura Lindstedt: Oneiron. Fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista.
Teos 2015
439 sivua


Tässä vuoden viimeinen postaus (huomatkaa uuden vuoden aattoon sopiva kuvan valoilmiö :D).

Joulupukin kontista paljastuu joka vuosi perinteisesti viimeisin Finlandia-voittaja, ja niin kävi tänäkin vuonna. Paketista kuoriutui Laura Lindstedtin Oneiron, joka voitti tämän vuoden Finlandian, ja jouluna sekä näinä välipäivinä sain tämänkin teoksen loppuun (joulukuu onkin ollut vuoden tehokkain lukukuu!). 

Oneironissa seitsemän naista eri puolilta maailmaa kohtaavat valkeudessa, jonka tulkitsevat tuonpuoleiseksi. Naiset ovat epävarmoja siitä, ovatko todella kuolleita vai eivät, sillä heidän muistikuvansa ovat hataria. He muistavat kyllä elämänsä, mutta eivät viime hetkiä ennen valkeuteen saapumista.

Epäselvä tilanne saa naiset kunkin vuorollaan arvuuttelemaan, miten he saattoivat kohdata loppunsa. Jokaisen naisen muistoja ja elämäntarinaa käydään läpi, mutta järjestys ei aina ole kronologinen eikä looginen – kuten ei ole kuolemakaan. Tuonpuoleisessa aistit alkavat pian turtua ja tuntemukset hiipuvat vähitellen. Tästä huolimatta naiset yrittävät pitää kiinni tavallisista rutiineista, sillä ihmisen on tuonpuoleisessakin helpompi määrittää olemistaan tutuin tavoin ja rajoin: esimerkiksi taloa rakentamalla. Tarve kokoontua yhdessä tiettyyn paikkaan on osoitus ihmisen perimmäisestä tarpeesta olla seurassa ja asettua leiritulen äärelle tarinoimaan.

Kaikki naiset ovat keskenään hyvin erilaisia – myös kuolemassa. Heidän kulttuurinsa ovat toki muovanneet heistä ja heidän elämistään toisistaan eroavia, mutta myös heidän kuolemansa ovat erilaisia. Oneironin lopun rakenne onkin kiinnostava, kun jokaisen naisen kuolemaan käsitellään eri tavoin: he kohtaavat yhdessä toisensa ja toistensa viimeiset hetket. Nuo hetket tuovat myös esille, että kuolemassakaan kaikki ihmiset eivät ole tasavertaisia – toisten kuolema saa huomattavasti enemmän julkisuutta kuin muiden, eikä kaikkien kuolemaa noteerata lainkaan. Kulttuurin vaikutusta tähänkään ilmiöön ei kuitenkaan tule sivuuttaa.  

Romaanissaan Lindstedt luotaa sitä, mitä ihmiselle käy kuoleman jälkeen. Miten hän suhtautuu viimeisiin hetkiinsä, elämäänsä ja olemiseensa? Miten hän alkaa käyttäytyä tyhjiössä, kun mitään tuttua ei ole enää jäljellä. Lyhyessäkin ajassa naiset muodostavat yhteisön, jonka avulla selvitä epävarmuudesta.

Oneiron käsittelee paljon muitakin teemoja kuin kuolemanjälkeistä olotilaa. Eri puolilta maailmaa kotoisin olevat naiset tuovat luonnollisesti kukin oman mausteensa ja kielensä (välillä kirjaimellisesti) tarinaan. Naisten keskuudessa erityisesti juutalainen anorektinen taiteilija Shlomith ja venäläinen Polina saavat äänensä kuuluville. Romaanin keskivaiheilla Polina pohtii tuonpuoleisen luonnetta filosofisesti sävyttyneessä ”monologissaan” ja Shlomithin kautta heijastellaan juutalaisuutta, taidetta sekä ruumiillisuutta. Kaiken kaikkiaan naisen ruumiillisuus ja kokemukset tulevat esiin jokaisen romaanin hahmon kautta: hiusten merkitys, äitiys, seksuaalisuus, naisten kokemat uhat ja paljon muuta.

Mitä romaanin nimi sitten tarkoittaa? Oneiron viittaa uniin, mikä puolestaan heijastuu teoksen koko nimeen: Oneiron. Fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista. Nimi korostaa koko romaanin hetkellisyyttä, ajan tiivistymistä pelkkiin sekunteihin. Ajan kokemus kuitenkin katoaa tuonpuoleisuudessa, ja ainoastaan teoksen nimi viittaa sen kulumiseen. Toisaalta, teoksen lopulla käy ilmi, että naiset kuolivat hyvin eri aikoina, mikä sekin herättää kysymyksiä ajasta ja sen merkityksestä tai merkityksettömyydestä kuolemassa.

Teoksen alku, jossa naiset haparoivat heille uudessa kuolemanjälkeisessä maailmassa, teoksen loppu sekä naisten kohtalot ja elämäntarinat ovat kiinnostavia lukea, vaikka romaani ei missään nimessä juonipainotteinen olekaan. Kerronta on horjumatonta ja hyvin kirjallista. Teoksen ansioista huolimatta koen kuitenkin itse, että sen keskiosa – Polinan ja Shlomithin puheenvuorot – koostuvat liian raskaasta materiaalista, ainakin omaan flunssaiseen mielentilaani nähden. Siitä huolimatta pidän teoksesta, vaikka se ei aivan omaa tyyliäni edustakaan, ja ymmärrän hyvin, miksi se on voittanut Finlandian.

Koska Oneiron on uusin Finlandia-voittaja, laitan sen ajankohtaisuutensa vuoksi vuoden kirjahaasteessa kohtaan ”kirja, joka on voittanut merkittävät kirjallisuuspalkinnon”. Mikä parempi tapa lopettaa tämä blogivuosi.

Onnellista ja kirjaisaa uutta vuotta kaikille lukijoillemme!


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti