sunnuntai 13. joulukuuta 2015

Ante Aikio: Aigi. Jänkäjärven syöverit (Hanna)




Ante Aikio: Aigi. Jänkäjärven syöverit
Goranus 2013
219 sivua

Tällä kertaa syynissä oleva teos on yksilö, jonka nappasin mukaani Osuuskumman osastolta Helsingin Kirjamessuilla. En ollut kuullut Aigista aiemmin, mutta teos tarttui matkaan kirjahaastetta ajatellen ja myös sen vuoksi, että takakannessa mainostettu kaunis luonnonkuvaus ja saamelainen mytologia kuulostivat lupaavilta.

Valitettavasti joudun toteamaan, että odotukseni eivät täyttyneet. Aigissa kerrotaan tarinaa romaanin nimihenkilöstä Aigista, joka on kuuluisien lentonoitien sukua. Aigilla itsellään ei kuitenkaan vielä on voimia eikä kykyjä noituuteen mutta rohkeutta sitäkin enemmän, ja tuon rohkeuden vuoksi häntä kutsutaan milloin mihinkin seikkailuun.

Romaanin pääjuonena on seikkailu, jossa Saivomaailmasta (yksi romaanin todellisuuden maailmoista) saapuu gufihtar (ihmisen kaltainen kaunis olento), joka on Aigille lapsuudesta tuttu. Gufihtaret nimittäin kasvattivat orvoksi jääneen Aigin, mutta aikamieheksi kasvettuaan Aigi muutti takaisin Eläväisten maailmaan. Nyt Aigin nuoruudenrakkaus, kaunis guhiftarneito, on kuitenkin siepattu, ja AIgia pyydetään apuun. Romaani kertoo perinteisen neito-pulassa-tarinan, jossa Aigi apureineen etsiytyy hädänalaisen neidon luo ja kaappaa tämän turvaan.

Perinteinen ja yllätyksetön juoni ei kuitenkaan ole romaanin ongelma: ovathan pelastustarinat satujenkin ainesta, ja tarinan avulla voisi esitellä saamelaiskulttuuria mainiosti – mikä onkin ilmeisesti romaanin aie. Tuo yritys kuitenkin epäonnistuu, sillä lukijalle jää hieman epäselväksi, mitkä fantasiaelementeistä lukeutuvat oikeiden mytologioiden ja rutiinien piiriin ja mitkä kirjailijan omaa tuotosta.

Luonnonkuvauskaan ei valitettavasti yltänyt esimerkiksi Helena Wariksen Pohjankontu-trilogian tasolle. Kerronta on kaiken kaikkiaan hieman köykäistä, sillä juonen käänteet ovat äkillisiä siten, ettei niitä pohjusteta vaan ne tulevat puskista. Lisäksi kokonaisuus ei ole harmoninen, vaan mukana on pätkiä, joiden osuus on liian suuri niiden merkitykseen nähden. Tällainen menettely tuo tosiaankin mieleen enemmänkin mytologian tai sadun kuvauksen, jossa nopeat selvitykset tapahtumista ajavat perusteellisen tarinanrakentamisen edelle.

Kerrontaa on hankalaa seurata myös sikäli, ettei romaanista ota selkoa, kuka sen todellinen kertoja on: välillä se tuntuu olevan Aigi, välillä joku muu ja välillä täysin ulkopuolinen kertoja. Tällainen vaihtelu on toki täysin mahdollinen romaaneissa, mutta tässä tapauksessa se vaatisi hieman hiomista. Ulkopuolinen kertoja olisi ollut hyvä ratkaisu kauttaaltaan, sillä nopealla tempollaan, sanavalinnoillaan ja äkkinäisillä käänteillään romaani selkeästi jäljittelee satuja, joissa niissäkin tavallisesti on ulkopuolinen ja kaikkitietävä kertoja. Tällaisenaan Aigi kuitenkin jää hämmentävästi johonkin sadun, mytologian ja fantasian välimaastoon. Lisäksi Aigin ajatukset ja monet pääteltävät seikat selitetään auki liian seikkaperäisesti: lukijan päättelykyvylle annetaan liian vähän tilaa.

Romaanin sanailu ja kielenkäyttö puolestaan toistavat hieman itseään sivu sivun jälkeen, ja kokonaisuus jää latteaksi. Sanaston puolesta voi kuitenkin sanoa, että pidin romaanin lopussa olevasta saamelaissanaston selityksistä. Sanat tuovat kulttuurin hieman lähemmäksi, vaikka juonen tasolla siihen ei ylletäkään.

Tematiikan tasolla romaani jää myös latteaksi. Mukana on aineksia oikeudenmukaisuudesta, perimästä, kohtalosta, rohkeudesta ja ystävyydestä, mutta pieneen sivumäärään ei kuitenkaan mahdu paljon. Lisäksi osa teemoista tuodaan esille vain yhden mietteen tasolla: siitä ei puhuta sitä ennen eikä jälkeen, joten mainittu teema jää leijumaan ilmaan vailla juonen tai tarinan rakenteen tarjoamaa tukea.

Aigi osoittautui minulle siis henkilökohtaiseksi pettymykseksi, mutta en väitä, etteikö joku toinen lukija – erityisesti nuorempi lukija – voisi siitä nauttia. Myönnän myös, että koska edellinen lukemani romaani oli Geishan muistelmat, jonka lukemisesta nautin poikkeuksellisen paljon, saattoi Aigilla sen seuraajana olla liian suuret saappaat täytettävänään.

Vaikka Aigi ei kertonutkaan saamelaiskulttuurista niin paljon kuin olisin toivonut, asettuu se kirjahaasteessa silti kohtaan ”kirja, joka kertoo jonkin alkuperäiskansan jäsenistä tai kulttuurista”.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti