lauantai 16. tammikuuta 2016

Antti Holma: Kauheimmat runot (Elina)


Antti Holma: Kauheimmat runot
Otava 2015
192 sivua

Tervetuloa kirjavuosi 2016! Joulukuussa postaustahti oli huima, ja näin tammikuun puolivälissä on hyvä kuitata joululoma vietetyksi ja jatkaa kirjojen parissa. Itselläni on blogissa esittelemättä vielä tämä yksi viime vuonna luettu kirja. Viime vuoden kirjahaasteesta teemme vielä ehtiessämme pienen koonnin ja haasteen lukeminen todennäköisesti jatkuu vielä tämän vuoden alussa. Tämäkin teos sinne sijoittunee.

Antti Holman runoparodia kiinnosti pikaisella selailulla ja vaikutti hauskalta. Todellisuudessa sen luki nopeasti ja muutamaan otteeseen nauroi, mutta sen syvempiä tuntoja se ei sitten herättänytkään. Kyseessä on siis kokoelma runoilijoilta Edith Södermalm, Sirsi Sunnas, Reino Leino ja Karin Toisiks-Paraske, joiden runot eivät Kauneimpien runojen kokoelmaan ikinä yltäneet. Lähtöasetelmat ovat siis varsin maukkaat, ovathan tässä nyt irvailun kohteena varsin nimekkäät runoilijat (Edith Södergran, Kirsi Kunnas, Eino Leino ja Heli Laaksonen).

Jonkin verran Holma onkin ottanut irti näistä runoilijoista ja epäilemättä teos on hauskempi kun tuntee näiden tekijöiden runoutta ja näkee yhtymäkohdat. Esimerkiksi Reino Leinon runot ovat alkuun hyvinkin perinteisen oloisia ja loppusoinnullisia, mutta yleensä runon viimeisessä säkeessä tulee jokin yllättävä elementti - kirosana tai muu humoristinen lausahdus.

Sirsi Sunnaksen runot taas leikittelevät myös alku- ja loppusoinnuilla sekä jonkin verran myös lastenkirjallisuuden kuvastolla - höystettynä tietenkin vaikka millä rivolla ja epäasiallisella. Sunnaksen runot ovat samaa sarjaa kuin teoksen kansikuvitus, joka kaukaa katsottuna näyttää hyvin perinteiseltä runoteoksen kannelta, mutta lähempi tarkastelu osoittaa aivan muuta.

Karin Toisiks-Parasken nimi viitannee Larin Paraskeen, runonlaulajaan, jonka mukaan on nimetty myös palkinto, jonka Heli Laaksonenkin on murrerunoillaan saanut. Itse en Laaksosen runoudesta kovin välitä eikä niinikään hänen parodisointinsa (murteella tietenkin) juurikaan herättänyt ajatuksia. Luin kirjan yhdessä illassa, mikä ehkä oli sinänsä virhe, että osa näistä runoista ehkä olisi naurattanut enemmän, jos niitä olisi lukenut vähän pidemmällä aikavälillä.

Edith Södermalmin runoissa ei tietenkään ole alku- tai loppusointuja ja niissä mielestäni parhaimmin viitataan nykyaikaan ja irvaillaan nykykulttuurille monessa mielessä. Syyniin pääsevät niin monenmoiset ruokavaliot, vauva.fi kuin internet noin yleensä. Södergran on suosikkirunoilijoitani, joten näitä Södermalmin runoja lukiessani hymähtelinkin kaikista eniten. Kokoelma on tosiaan ihan hupaisa, mutta syvempää luettavaa ja ajatuksia herättävää kirjallisuutta haluavan kannattanee etsiä runoutensa toisaalta.