lauantai 31. lokakuuta 2015

Oopperan kummitus (Elina)

Oopperan kummitus
Andrew Lloyd Webber
Suomen Kansallisooppera 2015
ohjaus Tiina Puumalainen


Mikä sopisikaan Halloweeniin ja pyhäinpäivään paremmin kuin kummitukset? Kansallisoopperassa on tänä syksynä esitetty maailmankuulua Oopperan kummitusta ja ilokseni pääsin sitä kaksi viikkoa sitten katsomaan (huomaa, että postaustahtini laahaa hieman jäljessä...). Liput tuli hankittua jo vuosi sitten marraskuussa ja onneksi niin, sillä nythän ne ovat loppuunmyytyjä koko keväälle. Mikäli oma lippu kuitenkin kiinnostaa niin Oopperalta kannattaa varmasti kysellä peruutuspaikkoja.

Alunperinhän Oopperan kummituksen tarina on ilmestynyt vuonna 1910 ranskalaisen Gaston Leroux'n goottilaisena kauhuromaanina Le Fantôme de l'Opéra ja tunnetuin adaptaatio on Andrew Lloyd Webberin musikaali, joka on kantaesitetty Lontoossa vuonna 1986 sekä musikaaliin perustuva elokuva vuodelta 2004. Elokuvaversion on ohjannut Joel Schumacher ja sen pääosissa ovat Gerard Butler kummituksena, Emmy Rossum Christinenä ja Patrick Wilson Raoulina. Myös Kansallisoopperan versio perustuu tähän Webberin musikaaliin, joskin se on saanut oikeuden joihinkin muutoksiin.

Itse olin tutustunut sekä kirjaan että elokuvaversioon, tosin molemmista on jo lähes kymmenen vuotta aikaa. Elokuvasta pidin aikanaan hyvin paljon ja soundtrack oli myös silloin ahkerassa kuuntelussa - huomasinkin oopperaillan aikana muistavani laulujen sanat pääosin ulkoa, siitä huolimatta että aikaa oli ehtinyt kulua. Kirjan olen lukenut aikanaan englanniksi ja mikäli oikein muistan ovat sen tapahtumat ainakin osittain hieman erilaiset kuin elokuvan ja musikaalin. Lukisin kirjan mielelläni uudelleen ja ehkä voisin lukea sen tällä kertaa suomennettuna, tosin viimeisin suomennos on vuodelta 1990, joten sitäkin voi olla vaikeaa löytää. Tässä olisi kenties kustantajille hyvä hetki ottaa uutta painosta...


Mitä tulee sitten itse tarinaan: se kertoo pariisilaisesta oopperatalosta, jossa kummittelee. Kummitus on kasvoiltaan epämuodostunut henkilö, joka on tehnyt itselleen luolamaisen kodin syvälle oopperan alapuolelle. Hän alkaa opettaa nuorta tanssijatarta Christineä laulamaan ja vaatii, että Christine pääsee pääroolin esittäjäksi oopperassa. Kummitus rakastuu nuoreen tyttöön, mutta ei ole mielissään kun kuvioihin astuu Christinen vanha lapsuudenystävä Raoul. Tarina on romanttinen ja kaihoisa, mutta samalla myös synkän goottilainen ja kauhukuvastoa viljelevä. Christine joutuu keskelle kolmiodraamaa, mutta rakkaus tarkoittaa tässä oopperassa myös rakkautta musiikkiin.

Kansallisoopperan tuotos oli kaikin puolin oikein mahtava! Ilahduin siitä, että olimme varanneet paikat permannolle, josta näki tapahtumat paremmin kuin hyvin. Heti oopperan alussa kattokruunun hitaasti hilautuessa ylös ja ensimmäisten nuottien ehtiessä korviin tuntui ihan kylmät väreet selkäpiissä, jotain hienoa olisi luvassa. Etenkin kehun lavasteita ja esityksen ulkonäköä puvustuksineen kaikkineen, kaikki näytti siltä kuin pitikin ja lavasteet olisi hyvin voinut kuvitella vaikkapa Lontooseen. Etenkin kummituksen luola oli todella taidokkaasti tehty. Lavastus on Teppo Järvisen käsialaa ja puvustuksesta on vastannut Marjaana Mutanen.

Pääosien esittäjät lauloivat upeasti, vaikkei tosissaan mistään helpoimmasta musikaalista ole kyse. Tässä näytöksessä pääosissa olivat Ilkka Hämäläinen kummituksena, Hanna-Liisa Võsa Christinenä ja Olli Tuovinen Raoulina, mielenkiintoista olisi ollut tietenkin päästä näkemään myös toiset tähdet. Näistä esiintyjistä vakuutti etenkin Ilkka Hämäläinen, jonka ääni sopi kummitukselle hienosti. Kummituksen suhteen vapauksia oltiin saatu muun muassa maskin värissä, sillä tässä esityksessähän se on kultainen. Ainoan (pienen) miinuksen ooppera saa englannin kielestä, nimittäin esiintyjien puheäänestä kyllä kuuli lausumisen tuottavan väliin hieman vaikeuksia ja kieli kangerteli. Lauluissa tätä ongelmaa ei niinkään ollut ja sehän oli kuitenkin tärkeintä.


Seuraavaksi taidan itse katsoa uudelleen elokuvaversion, se on katsottavissa esimerkiksi Netflixistä. Kuvamateriaali tässä postauksessa on nyt valitettavasti vain käsiohjelmasta pikaisesti puhelimella napattuja otoksia, mutta Kansallisoopperan sivuilta voi käydä ihastelemassa parempia kuvia. Ensi kerralla luvassa sitten taas kirjallisuutta. Ajattelin osallistua myös marraskuun lukuhaasteeseen tänäkin vuonna - siitä vielä lisää. Oikein hyvää pyhäinpäivän iltaa lukijoille!

tiistai 27. lokakuuta 2015

Ilmari Kianto: Punainen viiva (Hanna)








Ilmari Kianto: Punainen viiva (teoksessa Valitut toekset)
Otava 1956 (alkuperäinen teos 1909)
102 sivua




Jokainen on varmasti kuullut Punaisesta viivasta. Peruskoulun äidinkielen opetuksessa ei nimittäin sivuuteta klassikkoteosta, joka kuvaa Suomen ensimmäisiä eduskuntavaaleja. Siitä huolimatta pahoin pelkään, että Kiannon teos on klassikon asemastaan huolimatta painunut monen suomalaisen mielessä taka-alalle suurempien merkkiteosten Kalevalan, Seitsemän veljeksen ja Tuntemattoman sotilaan muistuessa helpommin mieleen.

Punainen viiva kuvaa siis Suomen ensimmäisiä eduskuntavaaleja köyhien Topin, Riikan ja heidän lastensa näkökulmasta. Vähävarainen perhe asustaa syrjässä, joten uutiset eivät kantaudu heidän korviinsa helposti, mutta eräällä reissullaan Topi sattuu kuulemaan huhua nousevista sosiaalidemokraateista – tai Topin sanoin solisaliratista – sekä tulevista eduskuntavaaleista. Niissä saavat kuuleman mukaan naisetkin äänestää, ja siinä vasta riittääkin ihmeteltävää!

Teoksessa suomalaisen kansan maailma on muuttumassa: on paljon uutta ja hämmästyttävää, eikä Topi oikein tiedä, miten tuo kuuluisa punainen viiva kuuluisi äänestyslipukkeeseen edes vetää. Teoksessa nousevat esiin oikeisto ja vasemmisto, rikkaat ja köyhät, miehet ja naiset, herrat ja alaiset. Teemassa on siis paljon vastakkainasetteluita, ja teos on sikälikin yhä ajankohtainen. Milloinpa tällaiset vastakkainasettelut eivät olisi kaihertaneet ihmisten mieliä?

Pöyristyttävää joidenkin hahmojen mielestä on myös, että naisväki saa äänestää. Teema on lyhyessä teoksessa voimakkaasti esillä, sillä se mainitaan monesti. Yli 100 vuotta jälkeenpäin voi olla vaikea kuvitellakaan tilannetta, jossa ei olisi vaaleja ja suomalaisten saattaa olla hankalaa luoda mielikuva Suomesta, jossa naisilla ei olisi äänioikeutta. Siksi Topin ja Riikan ihmetys ja jännitys vaaleja kohtaan saattaa nykyaikaisesta nuoresta tuntua melko hölmöltä. On kuitenkin hyvä muistaa historia arvostaakseen nykyisyyttä ja osatakseen ajatella, miten maailmaa voisi vieläkin parantaa. 

Punainen viiva kuvaa maalaista kansaa, ja siinä on hyvin voimakas humoristinen ote. Maalaiset ovat melko yksinkertaisia varakkaaseen herraskansaan verrattuna. Kianto itse kuului jälkimmäiseen ryhmään, mikä saattaa osittain selittää huumoripitoisuutta. Sen valossa on lisäksi mielenkiintoista pohtia sitäkin, että sosiaalidemokraattien suosio vaatii teoksessa melko mojovan veron.

Kaiken kaikkiaan teos ei minua täysin lumonnut, ja voin sanoa pitäväni alussa mainitsemistani muista klassikoista enemmän. Syy ei kuitenkaan ole Kiannon kirjallisissa lahjoissa vaan siinä, että minua häiritsevät teoksessa käytetty murre, yksinkertainen puhetyyli ja ihmisten tyhmentäminen. Tärkeän historiallisen tapahtuman ja tasa-arvon kannalta merkittävän askeleen kuvaaminen on kuitenkin ehdoton plussa Punaiselle viivalle.

Kirjahaasteessa Punainen viiva pääse paikalle ”kirja, jonka nimessä on väri”.


perjantai 16. lokakuuta 2015

Sinikka Nopola: Kyä tässä jotain häikkää o (Elina)


Sinikka Nopola: Kyä tässä jotain häikkää o
WSOY 2006
218 sivua


Sinikka Nopolan hämäläistrilogian kolmas osa Kyä tässä jotain häikkää o jatkaa Eilan, Rampen ja likan elämästä kertomista. Ensimmäisen osa on nimeltään Ei tehrä tästä ny numeroo ja toinen osa Se on myöhästä ny. Näitä aiempia osia en ole lukenut, mutta se ei haitannut mitään sillä tämä oli jokseenkin itsenäinen osa ja sen pystyi hyvin lukemaan vailla tietämystä edellisistä osista.

Veikeän hämäläispariskunnan Eilan ja Rampen tytär likka on asunut yksin Helsingissä kunnes hänen elämäänsä ilmestyy ulkomaanmatkalla Pirkka, nuori tutkija, joka on kiinnostunut Eilan ja Rampen elämästä. Pirkka haastattelee Eilaa ja Rampea tutkimukseensa 60-70-vuotiaiden suomalaisten onnellisuudesta elämässä. Tämän vuoksi heidän täytyy myös tehdä matka Helsinkiin. Samaan aikaan likka luulee löytäneensä Pirkasta elämäänsä miehen. Eikä minkä tahansa miehen vaan fiksun psykologian opiskelijan, jonka kanssa seurustellessa voi sitten käydä ravintoloissa, konserteissa ja vaikka missä. Myöhemmin hänelle tietenkin selviää, ettei Pirkka ole suoranaisesti kiinnostunut hänestä vaan ainoastaan siitä, että hänen vanhempansa ottavat osaa tutkimukseen.

Romaanin kerrontaa hallitsee Eilan ja Rampen tytön, likan, minäkerronta, Pirkan päiväkirjatekstit sekä dialogit, joihin osallistuvat Eila, Rampe, likka ja Pirkka. Romaani onkin kerronnaltaan hyvin toimiva, ikään kuin valmiiksi jo tehty näytelmään, kuunnelmaan tai elokuvaan sopivaksi. Hahmot ovat sen verran eläväisesti kirjoitettuja, että helposti ne kuvittelee elokuvan hahmoiksi, vaikken ole viime vuonna valmistunutta elokuvaakaan nähnyt. Lukiessa tosin meni hetki, että pääsi sisälle hämäläismurteeseen. En välitä yleensä murteella kirjoitetuista romaaneista, mutta tähän ilmapiiriin se sopii jotenkin oivasti ja tuo henkilöhahmoille lisää puhtia. Tapahtumat ovat hupaisia ja hahmot hauskan naiiveja. Tästä tosin seuraa se, ettei romaani ole kovinkaan syvällinen, vaikka onkin hauskaa luettavaa.

Nuorempana luin paljon Sinikka ja Tiina Nopolan Heinähattu ja Vilttitossu -kirjoja ja pidin niistä valtavasti. Niissä, kuten tässäkin romaanissa, oli paljon hullunkurista huumoria ja hersyviä henkilöhahmoja. Sama tunnelma tuli tästäkin kirjasta, ehkäpä jo senkin vuoksi että kansikuvan on taiteillut Heinähattu ja Vilttitossu -kirjojen kuvituksesta vastaava Markus Majaluoma. Ja senpä vuoksi vuoden kirjahaasteessa tämä romaani sijoittuu kohtaan 47. hauska kirja. 

sunnuntai 4. lokakuuta 2015

Tapani Bagge: Hämeenlinnan Janne (Hanna)





Tapani Bagge: Hämeenlinnan Janne. Kuinka Jannesta tuli Jean Sibelius
Kuvitus: Salla Savolainen 
Tammi 2015
41 sivua


Hämeenlinnan Janne on tänä vuonna julkaistu fiktiivisillä aineksilla maustettu kuvallinen elämäkerta-tietokirja, joka on lapsille suunnattu. Kun otetaan huomioon, että vuosi 2015 on Sibeliuksen 150. juhlavuosi, ei ole mikään ihme, että teos on julkaistu juuri nyt. Siitä syystä se on myös varsin ajankohtainen kirja, josta kirjoittaa.

Kyseessä on siis kuvakirja, joka kuvaa Sibeliusta – tuttavallisemmin Jannea – hänen lapsuudenvuosinaan Hämeenlinnassa, hänen perhettään ja koulunkäyntiään. Käy ilmi, että Sibeliuksesta piti tulla lakimies, mutta musiikki kiinnosti poikaa ja myöhemmin nuorta miestä enemmän, ja kuinkas sitten kävikään. Toisaalta veikkaisin, että moiset haaveet aiheuttavat päänvaivaa ja harmaita hiuksia monille vanhemmille vielä nykyäänkin. Paljon eikä mitään on siis muuttunut 150 vuoden mittaan.

Teoksen sivut rakentuvat siten, että mukana on koko aukeaman peittämiä kuvia Hämeenlinnan torista, Jannen kodista ja muista hänen lapsuutensa miljöistä, ja näiden aukeaman kokoisten kuvien sekaan limittyy sekä ”fiktiivistä” tekstiä että infobokseja. Sana fiktiivinen on lainausmerkeissä, koska ”fiktiivinen” teksti koostuu niin todellisesta elämäkerrallisesta aineksesta kuin hupsutuksistakin. Luulenpa esimerkiksi, ettei Sibelius kohdannut avaruusolentoa – lapsuudessaan eikä myöhemminkään elämässään.

Infoboksit ovat pieniä tietoiskuja, jotka sivistävät lapsilukijaa ajan yleisestä hengestä ja myös Hämeenlinnan kaupungista tuohon aikaan. Aikuiselle tietoiskut jäävät ehkä hieman laimeiksi, mutta lyhyet tekstit ovat kohdeyleisön kannalta parempia, etteivät lapset tukehdu infoähkyyn. Kirjan alussa on myös piirretty kartta, johon on merkitty Sibeliuksen elämän kannalta merkittävimmän kadut ja paikat. Siitä on helppo seurata, missä Sibelius kussakin iässä liikuskeli: paikkojen nimet ovat puolessatoista vuosisadassa vaihtuneet.

Hämeenlinnan Jannessa kertojana on itse Sibelius: koska hän puhuu menneessä aikamuodossa ja teos ulottuu siihen saakka, kun Sibelius on nuori mies, voi päätellä, että kertojana toimii vanhempi Sibelius. Tai kenties tämän henki, joka puhuttelee 2010-luvun lasta hassutuksineen ja tietoiskuineen. Toisaalta tämä kerrontamuoto aiheuttaa myös ristiriitaisuuksia. Minä-muotoisessa elämäkerrallisessa tekstissä Sibelius kuvailee itseään tähdeksi, mutta tietoiskujen kautta Sibeliuksesta välittyy puolestaan melko vaatimaton kuva.

Muuten kuvat ja tekstit pelaavat melko hauskasti yhteen, ja kuvituksessa on käytetty erilaisia elementtejä: enimmäkseen piirrostyyli on hassuttelevan selkeä, mutta mukaan on liitetty pieniä yksityiskohtia, kuten valokuvia tai maalauksia. Teoksen juoni ei kuitenkaan ole hääppöinen, koska kyseessä on pikemminkin tietokirja Sibeliuksen Hämeenlinnan-vuosista.

Viimeisenä sanana voin sanoa, että tällaiselle itsekin Hämeenlinnassa lapsuutensa ja nuoruutensa viettäneelle aikuislukijalle teoksessa on oma viehätyksensä. Kirjassa on tuttuja paikkoja, jotka ovat toki erinimisiä ja -näköisiäkin, mutta kartan avulla voi seurata, missä määrin on astellut Sibeliuksen jalanjäljissä.

Näihin sanoihin päättäen totean, että vuoden kirjahaasteessa Hämeenlinnan Janne ansaitsee paikan kohdassa ”kirja, jonka tapahtumat sijoittuvat kotikaupunkiisi”.

torstai 1. lokakuuta 2015

William Shakespeare: Macbeth (Hanna)





 William Shakespeare: Macbeth (teoksessa Suuret draamat I)
Otava 1955
Suom. Yrjö Jylhä
79 sivua
Alkuteos: Macbeth (ensiesitys 1611)

Macbeth on yksi Shakespearen tunnetuimmista näytelmistä, vaikkei sijoitukaan aivan suosituimpien kärkeen, ja se kuuluu yhteen niistä hyllyni klassikoista, joilla nyt sivistän itseäni. Vihdoin, ja viimein voin täysissä hengen voimissa ymmärtää, mistä ja kenestä on kyse, kun puhutaan Lady Macbethista tai näytelmän kuninkaanmurhasta.
 


Kuninkaanmurhan ympärille Macbethin juoni nimittäin punoutuu. Verisen taistelun jälkeen kuninkaan miehiin kuuluva Macbeth kuulee nummilla noidilta ennustuksen, jonka mukaan Macbeth itse vielä eräänä päivänä pitelee vallan kahvasta. Huomatessaan ennustuksen vähitellen toteutuvan, Macbeth ei malta odottaa sen toteutumista kaikessa komeudessaan vaan ottaa vaimonsa Lady Macbethin kannustamana ohjat omiin käsiinsä murhaten kuninkaan ja astuen tämän seuraajana valtaan. Ennustus johtaa kuitenkin myös vainoharhaisuuteen, sillä tietäessään ennustuksen perusteella, ettei pysy vallassa ikuisesti, Macbeth tekee kaikkensa eliminoidakseen jokaisen kaukaisuudessa siintävän uhan.

Ennen syntistä tekoaan Macbeth epäröi, uskaltautuuko hän moiseen petturuuteen, mutta hänen häikäilemätön vaimonsa vakuuttaa miehen teon oikeutuksesta. Miehessä ja naisessa edustuvat siis herkkyys ja kylmyys, tunteellisuus ja julmuus. Asetelma on hyvin – jopa uuvuttavankin – tuttu: houkuttelihan Eevakin jo Aatamin haukkaamaan kiellettyä omenaa. Shakespearen aikoihin sitä ei kuitenkaan ollut vielä kulutettu aivan niin loppuun ja muutenkin olisi liioiteltua sanoa, että sen esiintyminen 1600-luvun alun näytelmässä olisi yllättävää.

Se, mikä Macbethia ja Lady Macbethiä ajaa eteenpäin, on kuitenkin tuttu eikä nykyaikanakaan mikään vieras ilmiö: vallan- ja kunnianhimo. Ihminen on valmis hurjiinkin tekoihin noustakseen yhä korkeammalle mahdin tikapuilla. Toisaalta Macbeth tuo esille myös sen, että hirmuteoilla on hintansa: Shakespeare käsittelee ihmispsyykettä ja omantunnontuskia. Kuten mainitsinkin, Macbeth kärsii omantunnontuskista ja epäröinnistä, mutta niin kärsii myös Lady Macbethkin, joka häikäilemättömyydestään huolimatta kävelee unissaan tekoa puntaroiden.

Näytelmää leimaa vahva yliluonnollisuus. Pelkkä noitien läsnäolo on osoitus siitä: toisaalta noidat ja ennustukset tuovat mukaan ripauksen mystisyyttä. Yliluonnollisuutta on myös vahva usko kohtalon voimaan. Huolimatta monista yrityksistään muuttaa kohtaloaan Macbethinkin on alistuttava ennustuksen mahtiin. Herää kysymys, haluaisiko tulevaisuuttaan tietää, mikäli sitä ei voisi muuttaa? Allekirjoittanut tuskin ainakaan.
Loppujen lopuksi Macbeth on melko sekava näytelmä, mistä syystä onkin ymmärrettävää, ettei se kuulu kaikkein suosituimpien kastiin. Juoni ja sen yksityiskohdat dialogeineen ovat epäjohdonmukaisia, ja välillä on epäselvää, kuka epäilee ja ketä milloin mistäkin hämärästä syystä. Alkupuheen perusteella Macbeth pohjautuukin aiempaan teokseen – joka ei kuulu kuitenkaan Shakespearen tuotantoon – joten sikäli on ymmärrettävää, että uuteen versioon on jäänyt jäänteitä vanhasta. Seurauksena uudet ja vanhat elementit särähtelevät epäsoinnussa. Toisaalta nykyään tarkkaavainen ja taitava kustannustoimittaja karsisi epäselvyydet käden käänteessä pois. 

Lopuksi on valitettavasti todettava, että suomennos on myös hieman kömpelö. Runomitta kääntyy aika ajoin huonosti eikä kuulosta suomeksi yhtä luontevalta kuin kenties englanniksi. Suomennoksen koukeroista puhuin myös aiemmin arvioimani Shakespearen tuotoksen – Paljonmelua tyhjästä-näytelmän – kohdalla.

Kuten Elinakin, sijoitan Shakespearen teoksen vuoden kirjahaasteessa – ylläri ylläri – kohtaan ”näytelmä”.