sunnuntai 31. toukokuuta 2015

Juha Itkonen: Kohti (Hanna)



Juha Itkonen: Kohti
Otava 2007 
428 sivua


Juha Itkonen teki sen taas.

Suomalaisessa kirjallisuudessa perhesuhteiden ristiriitaisuus ja kipeys ovat suosikkiaiheita, ja Juha Itkonen on tämän aihepiirin mestari. Kohti on julkaisuvuotensa 2007 Finlandia-ehdokas, mutta itse luin teoksen vasta nyt. Ja se olikin kirjailijan tuotannosta viimeinen, joka minulta on ollut lukematta.

Toisin kuin osassa Itkosen teoksia, Kohti-romaanissa keskitytään monien sukupolvien välisen kuilun ja laajojen aikahyppäysten sijaan yhteen perheeseen: isään ministeri Tapani Ansakseen, meklaripoikaan Jussiin sekä Thaimaahan karkuteille hilpaisseeseen tyttäreen Juliaan. Romaani saa alkunsa, kun Tapani ja Jussi saavat sattumalta uutisnäytteen kautta selville, että vuoden päivät kadoksissa ollut ja huolta aiheuttanut Julia on elossa jälleenrakentamassa tsunamin runtelemaa Thaimaata. 

Pariksi päiväksi ennen joulua Tapani ja Jussi jättävät kaiken taakseen: Tapani ministerintehtävänsä ja Jussi sijoitushommansa sekä lapsensa ja odottavan vaimonsa. Tarkoituksena on noutaa Julia takaisin Suomeen vaikka väkipakolla, sillä onhan tytönheitukka käyttäytynyt täysin ajattelemattomasti jätettyään sulhasensa Pekan mitään ilmoittamatta Suomeen. Kaiken kukkuraksi käy ilmi, että tyttö heilastelee Thaimassa minkälie-maailmanparantaja-jenkkisurffarin kanssa.

Isän, pojan ja tyttären kohtaaminen nostaa jokaisen mielessä pintaan niin hyviä kuin kipeitäkin muistoja, joista vähäisin ei suinkaan ole vanhempien ero vuosia sitten sekä äidin kuolema kahdeksan vuotta eron jälkeen. Lisäksi perheenjäsenillä on omat murheensa ja uutisensa, jotka iskevät kiilan yhä syvemmälle perheenjäsenten väliin. Parin päivän oleskelu Thaimaassa tuntuu vuosien mittaiselta, kun mennyt, nykyinen ja tuleva häilyvät jokaisen (ajoittain alkoholin sumentamassa) mielessä.

Muistot ja nykyisyys limittyvät Itkosen taitavassa kerronnassa, kuten tavallisestikin: nykyhetket nostavat pintaan menneisyyden haamuja, jotka kulkevat jatkuvasti vierellä. Niiden avulla menneisyyden ja nykyisyyden palaset asetellaan lukijan eteen yksi kerrallaan. Taitavan kirjoittajan merkki on sekin, ettei mitään pureksita lukijalle valmiiksi, vaan lukijan on itse tehtävä päätelmänsä pienten vihjeiden avulla: päähenkilöiden elämät asetetaan lukijan eteen sellaisina kuin ne sillä hetkellä ovat, ilman historiallisten faktojen kertausta.

Länsimaiden ja muun maailman – erityisesti kehitysmaiden – väliset erot tuodaan teoksessa esille. Yhtäältä erot ovat silmiinpistäviä, mutta toisaalta ihmisluonto on samanlainen paikasta toiseen: samat tunteet, samat onni ja viha sekä samat kehitysvaiheet esiintyvät kaikkialla. 

Kapitalististen länsimaiden sekä köyhyydestä kärsivien kehitysmaiden vastakkainasettelu on eräs romaanin olennaisimmista teemoista. Esiin nousee kysymys, missä määrin länsimailla on velvollisuus auttaa hädästä kärsiviä valtioita. Vastakkainasettelun ääripäät henkilöityvät erityisesti kauppakorkeasta valmistuneen Jussin ja humanisti-Julian välillä: sisarusten maailmankuvat ja näkemykset toisten auttamisesta suhteessa omaan hyvinvointiin ovat kuin yö ja päivä.

Tai näin hahmot itse ainakin luulevat. Jokainen teoksen päähenkilöistä syyllistyy jonkinasteiseen marttyyriyteen: kaikki muut ovat väärässä, kaikki muut ovat itsekkäitä eikä kukaan muu ymmärrä juuri heitä. Tämä asetelma muuttuu entistäkin kivuliaammaksi, kun se sijoitetaan perheen keskelle – niiden ihmisten piiriin, jotka ovat samaan aikaan kaikista läheisimpiä ja pistävät silti hermot kaikkein kireimmälle. Jokainen romaanin perheenjäsenistä ajattelee vain itseään uskoen kuitenkin samalla vakaasti, että nimenomaan kaikki muut miettivät vain omaa etuaan eivätkä osaa ottaa toisia huomioon.

Ei-niinkään-yllättävästi henkilöhahmot tulevat teoksen loppua kohden monien kriisien kautta hieman lähemmäs toisiaan. Teoksen avoin loppuu jättää kuitenkin auki, miten pysyvästi välit korjautuvat, sillä tulehtuneet haavat alkavat teoksen lopussa vasta vähitellen parantua ja jälleenrakentamista vaaditaan. Näin ollen myös Thaimaan hajanainen tila ja uusien perustusten luominen rinnastuu Ansaksen perheeseen. 

Välien korjaamisesta sekä toisen ihmisen ja hänen näkökulmansa lähestymisestä saa teos myös lopulta nimensä Kohti. Sama ilmiö koskee niin perheenjäseniä kuin koko maailman asukkaita: matka Thaimaahan kuljettaa hahmoja kohti ymmärrystä toisenlaisesta ympäristöstä ja siitä, että loppujen lopuksi ihminen olentona on sama ajasta ja paikasta toiseen. 

Toisaalta, kulttuurieroja ja niiden vaikutusta hahmoihin olisi mielestäni voinut käsitellä teoksessa syvemmällä tasolla. Nyt syvemmän tason käsittely keskittyy perheen dilemmaan: toisistaan erkaantuneet perheenjäsenet joutuvat pakon edessä tulemaan lähemmäksi toisiaan ja kohtaamaan sekä menneisyyden kultahetket että sen aiheuttamat syvät haavat. Myönnettävä kuitenkin on, että perheen problematiikan Itkonen hallitsee jopa kipeän osuvasti.

Osallistun teoksella vuoden kirjahaasteeseen. Kuten arvata saattaa, sijoitan sen kohtaan ”sellainen suosikkikirjailijasi kirja, jota et ole aiemmin lukenut”.

sunnuntai 17. toukokuuta 2015

Marko Kitti: Oliivityttö (Elina)


Marko Kitti: Oliivityttö
Tammi 2012
132 sivua

En ole vähään aikaan lukenut mitään uusia kotimaisia nuortenkirjoja, joten tämä oli mukavaa vaihtelua. Vaikkakin kyseessä on tietysti 2012 ilmestynyt kirja, joten ei niinkään kovin tuore enää. Oliivityttö kertoo 15-vuotiaasta Joonasta, joka on juuri lopettanut yhdeksännen luokan. Hänen kesälomansa on kulunut normaaliin tapaan ja syksyllä alkaa lukio. Tyttöystävä Sini-Maaria on lomalla Italiassa ja Joona sen sijaan on Fagerholmin bileissä kyllästyneenä.

Tylsä kesäloma muuttuu mielenkiintoiseksi kun tyttö oliivinvihreine silmineen ilmestyy bileiden jälkeisenä päivänä Joonan ovelle ja vaatii häntä näyttämään lapsuuden parhaimmat leikkipaikat. Lapsuudenystävä Veera on muuttanut pienenä Helsinkiin, mutta on nyt palannut lapsuutensa kulmille ja muistaa Joonan yhä elävästi. Hän haluaa kesätehtävää varten kuvata lapsuusmuistoja kamerallaan.  Pikkuhiljaa Joonakin alkaa muistaa Veeran kanssa vietettyjä kesäpäiviä ja hetkiä auton takapenkillä kohti uimarantaa.

Romaanin lukaisi tietenkin aivan hetkessä, mutta uskoisin tämän olevan sopivanpituinen yläkouluikäiselle, joka ei ole tottunut lukemaan pitkiä tekstejä. Joonan tarina sopii niin tytöille kuin pojillekin. Koko ajan kuljetetaan rinnalla myös Joonan muistikuvia pois lähteneestä isästä. Vaikea isäsuhde on ehkä turhankin tyypillinen elementti, mutta varmasti teini-ikäiselle myös samastuttava. Tyttöjä taas ehkä viehättää Joonan ja Veeran rakkaussuhde.

Joonan arki kuvataan karuna: äiti on liian väsynyt nousemaan sängystä, omakotitalo rapistuu, isän vanhasta autosta on renkaat irti, isä on lähtenyt. Joona tuntuukin luhistuneen tämän arjen alle, mutta Veera osaa kertoa Joonasta asioita, joita tämä ei tiedä edes itse. Romaani käsittelee Joonan tunteita, tulevaisuutta ja valinnanvaikeutta. Pitäisikö valita tuttu ja turvallinen Sini-Maaria, lukio koska ei tiedä mitä tehdä vai vapaa ja mystinen Veera, jotain aivan muuta, vain koska se tuntuu hyvältä.

En usko, että tämä olisi ollut itselleni mikään the kirja teini-ikäisenä. Tuohon aikaan taisin lukea jo pitkiä ja vaativiakin romaaneja. Muistelisin yhdeksännellä luokalla lukeneeni jo esimerkiksi Waltarin Sinuhe egyptiläisen, Austenin Ylpeyden ja ennakkoluulon sekä Anne Frankin päiväkirjan. Niiden rinnalla tällainen suomalaisen pojan kertomus tuntuu lähinnä heppoiselta. Ehkä tällekin romaanille on silti lukijakuntansa olemassa ja uskoisin, että useakin teini-ikäinen voisi tästä romaanista nauttia ja ehkä sen kautta löytää muutakin kirjallisuutta luettavakseen. Kirjahaasteessamme tämä sijoittuu kohtaan 27. Nuorille tai nuorille aikuisille suunnattu kirja.

maanantai 11. toukokuuta 2015

Laura Gustafsson: Huorasatu (Hanna)




 Laura Gustafsson: Huorasatu
Into Kustannus 2011
294 sivua

No jopas.

Laura Gustafssonin Huorasatu jättää kaikessa suorasukaisuudessaan ja siekailemattomuudessaan sanattomaksi. Vuoden 2011 Finlandia-ehdokkaanakin ollut romaani tarttuu häpeämättömällä tavalla naisiin – ja myös eläimiin ja luonnonsuojeluun – kohdistuviin epäkohtiin, joita sekä miesten että naisten itsensä asenteet heihin kohdistavat. Kaikessa karuudessaan teos tuo esille, että naisilla on oikeus omaan koskemattomuuteensa, mutta härskisti (sanan kaikissa merkityksissä) kärjistäen Gustafsson korostaa, etteivät naiset itsekään aina tunnu tätä tosiasiaa todella tiedostavan.

Huorasatu yhdistelee varsin nokkelalla tavalla useita mytologioita sekä tosiarkea, jota sitäkin tosin värittävät jos jonkinmoiset epätavalliset ja luonnollisuuden rajat ylittävät selkkaukset. Rakkauden jumalattaren Afroditen rakastaja päästää Afroditen toisen rakastajan Adoniksen päiviltä, ja musertunut Afrodite matkaa Suomeen uskoen sitä kautta pääsevänsä tuonelaan hakemaan kuvankauniin nuorukaisen takaisin manan mailta.

Suomalainen Milla puolestaan kyllästyy opiskelijan köyhään arkeen ja värväytyy prostituoiduksi, josta rahaa saa mukavasti. Millan naapuri Kalla tulee puolestaan tuhonneeksi elämän mieheltä, joka on raiskannut hänet, ja pistääkseen asiat takaisin kuntoon Kalla tarvitsee kahisevaa, joten Milla suosittelee uutta ammattiaan myös naapurin kaunottarelle. Kun Afrodite – joka on riemuissaan ajatuksesta, että naiset ovat omien vartaloidensa ja seksuaalisuutensa haltijoita – tapaa Millan ja Kallan, hän ystävystyy näiden kanssa ja vakuuttaa nämä siitä, että on oivallinen ajatus pistää pystyyn oma seksinvälitysfirma.

Kommelluksia mahtuu romaanin vajaaseen 300 sivuun enemmän kuin saattaa luetella, ja mukaan menoon heittäytyy hahmoja monista tunnetuista mytologioista. Monien uskontojen patriarkaalinen maailmankuva kyseenalaistetaan armotta, ja romaanin naishahmojen alistuminen miesten armoille esitetään muodossa, joka saa samaan aikaan sekä katsomaan peiliin että pyörittelemään päätä naisten haluttomuudelle pistää sorrolle kampoihin.

Romaanin kieli on tosiaan hyvin suorasukaista ja kärjistysten kautta maailmat epäkohdat järjettömyyksineen tuodaan niin kärkkäästi esille, että herkempää saattaa ihan heikottaa. Välillä heräsikin kysymys, josko miesten sikamaisuudella retostellaan turhan yltiöpäisesti. Toisaalta juuri tällaista ajattelumallia vastaan romaani kärjistyksillään käy: lukija pistetään punnitsemaan omia oletuksiaan uudelleen. Entä jos sitä itsekin on vain yhteiskunnan asettamien ennakkoasenteiden orja? Lisäksi romaanissa on myös hyviä miehiä, joten toivo ei ole täysin heitetty.

Naisten lihallisuus yhdistyy teoksessa myös eläinten asemaan ja laiminlyöntiin. Liha jota ravintoloissa hotkitaan kyltymättömällä ruokahalulla, turkikset joihin ihmiset itseriittoisuudessaan kietoutuvat ja asema johon eläimet alistetaan ovat kaikki verrannollisia niihin asenteisiin, joita naiset kohtaavat arkipäivässään. Heidän seksuaalisuutensa alistetaan joksikin, mikä on olemassa vain miehiä varten, ja ruumiinsa vain asiaksi, jota on tarkoitus nauttia eläimellisellä innolla. Afroditen hahmo käy kuitenkin näitä kaikkia oletuksia vastaan: rakkauden jumalatar edustaa itsellistä naista ja seksuaalisuutta, josta nauttii kaksi tasa-arvoista ihmistä yhdessä.

Huorasatu on myös kirjallisesti kiinnostava. Lukujen välillä on pätkiä eri mytologioista, jotka liittyvät enemmän ja vähemmän aina sitä seuraavaan lukuun. Mytologioiden kieli on kuitenkin väännetty uuteen uskoon, sillä eepoksista ja myyteistä tutut hahmot veistelevät täysin sujuvasti samalla puhekielellä puhekielellä, jolla muutkin teoksen hahmot jutustelevat.

Lisäksi Gustafsson viitta useita kertoja itseensä romaanin aikana huolimatta siitä, että kerronta on kolmannessa persoonassa. Gustaffson on siis samaan aikaan kirjailija ja sekä teoksen ulkopuolinen että sisäinen kertoja, joka parhaimmillaan hyppää jopa romaanin hahmoksi. Kirjallisia sääntöjä rikotaan siis siinä missä soveliaisuuden rajojakin. Gustafssonin romaani todella todistaa, että säännöt on tehty rikottaviksi, ja ilottelee murskaamiensa normien ja tabujen jäännösten päällä reteästi tanssahdellen.

Vuoden 2015 kirjahaasteessa Huorasatu komeilee kohdassa ”kirja, jonka kirjoittaja oli alle 30-vuotias, kun kirja julkaistiin”. 

lauantai 2. toukokuuta 2015

Alan Bradley: Kuolema ei ole lasten leikkiä (Elina)


Alan Bradley: Kuolema ei ole lasten leikkiä
Bazar 2014
383 sivua
suom. Laura Beck
Alkuteos: The Weed that Strings the Hangman's Bag. 2010.


Luin pääsiäisenä Alan Bradleyn romaanin Piiraan maku makea ja tiesin heti, että seuraava osa pitää lukea mahdollisimman pian. Onnekseni olin ennakoinut ja nähtyäni kirjastossa sarjan toisen osan lainasin sen jo ennen kuin olin lukenut ensimmäistä. Sen verran varma olin siitä, että pitäisin ensimmäisestä osasta (ja no, tietenkin kirjastolaina on helppo viedä takaisin, jos sitä ei huvita lukea).

Ilokseni voin kertoa, että Kuolema ei ole lasten leikkiä jatkoi hyväksi todettua linjaa! Ehkä ensimmäinen osa oli piirun verran mukaansatempaavampi, mutta ei jatko-osa suinkaan ollut huono. Alku vain tuntui turhankin verkkaiselta ja jo takakannessa mainostettua murhaa sai odottaa lähes kolmasosan kirjasta. En yleensäkään pidä siitä, että dekkareissa on tyhjäkäyntiä. (Samaa taisin sanoa Galbraithin uusimmasta.) Tietenkin aavistin vieläpä heti alussa missä tilanteessa murha tapahtuisi, joten se ei tullut mitenkään yllätyksenä.

Tällä kertaa 11-vuotias tyttösankari Flavia de Luce törmää nukketeatteria pyörittäviin Rupertiin ja Niallaan, joiden auto on hajonnut Bishop Laceyssa. Nukketaiteilija Rupert lupaa muutaman esityksen kylän seurakuntatalolle autonkorjausta odotellessa. Tästä alkaa kaikkien tietämättä tapahtumasarja, joka johtaa murhaan. Tyypilliseen tapaansa Flavia ei piittaa poliisien kielloista olla nuuskimatta vaan alkaa ratkoa tapausta kierrellen kylässä ja sen lähiympäristössä rohkeasti juttelemassa. Pienelle tytölle kun on helpompi juoruilla kuin poliiseille. Lopulta murhaan liittyy paljon muitakin kyläläisiin liittyviä salaisuuksia kuin oli osattu odottaa.

Vaikka romaanin alku olikin turhan verkkainen ja joidenkin tapahtumien kuvailu suoraan sanottuna karmivaa niin nautin edelleen Bradleyn luomasta englantilaisesta miljööstä, maisemien ja kartanon kuvailusta sekä henkilöhahmoista, joista sai tässä jatko-osassa tietää taas lisää. Mikäli et ole vielä lukenut Flavia-sarjaa niin suosittelen aloittamaan ensimmäisestä osasta, jossa juurikin kerrotaan enemmän taustoja henkilöistä. Jotenkin aavistelen, että Flavian äidistä Harrietista kerrotaan jatkossa vielä enemmän. Uusiakin henkilöhahmoja marssitettiin näyttämölle, kuten Flavian tiukka Felicity-täti ja läheisellä maatilalla työskentelevä englantilaista kirjallisuutta rakastava Dieter. Uskoisin, että näistä henkilöistä kuullaan vielä.

Jälleen myös viitattiin lukuisiin muihin kaunokirjallisiin teoksiin, erityisesti pidin Humisevaan harjuun ja Rouva Bovaryyn liittyvistä kohdista. Bradley on onnistunut upottamaan romaaninsa hyvin brittiläisen kirjallisuuden joukkoon ja minusta onkin käsittämätöntä, että Bradley on todellisuudessa kanadalainen, ei suinkaan brittiläinen. Ymmärtääkseni hän ei ollut edes käynyt Englannissa kirjoittaessaan ensimmäistä Flavia-kirjaa.

Romaanin suomennettua nimeä ihmettelin ihan viime metreille asti. En vain voinut käsittää miksi oli valittu tuollainen nimi. Lopulta luulen ymmärtäväni nimen ja oikeastaan se onkin nerokkaampi mitä olin ajatellut. Koska nimen analysoiminen saattaisi kuitenkin paljastaa juonen kannalta oleellisia seikkoja niin jätän sen tarkastelun sikseen. Nyt vain odottelemaan seuraavan osan suomennosta, jonka pitäisi ilmestyä elokuussa. Flavia-kirjojahan on ilmestynyt tähän mennessä yhteensä jo kuusi ja lisääkin on luvassa.

Kirjahaasteessamme taidan sijoittaa tämän kohtaan 49. eli jännityskirja tai dekkari.