sunnuntai 29. tammikuuta 2017

Marie Kondo: Konmari. Iloa säkenöivä järjestys (Elina)


Marie Kondo: Konmari, Iloa säkenöivä järjestys
Bazar 2016
299 sivua
Suom. Päivi Rekiaro
Alkuteokset: Jinsei ga Tokimeko Katazuke no Maho 2 ja Irasuto de Tokimeku Katazuke no Maho. Suomennettu englanninkielisestä käännöksestä 
Spark Joy. An Illustrated Master Class on the Art of Organizing and Tidying up.

Luen aika vähän tietokirjallisuutta, mutta nyt sattumalta luin peräkkäin kaksi tietokirjaa, jotka käsittelevät vieläpä vähän samaa aihettakin. Konmari-ilmiö lienee monelle jo tuttu: japanilainen siivousguru Marie Kondo on esitellyt tavaroiden karsimistekniikkaansa jo edellisessä kirjassaan Siivouksen elämänmullistava taika. Itse luin tuon ensimmäisen osan viime kesänä, joskaan en siitä blogiin ole kirjoittanut. Ensimmäinen osa oli mielestäni mielenkiintoinen ja siksipä halusin tutustua myös tähän seuraavaan.

Marie Kondon järjestelytekniikka perustuu siihen, että tavarat käydään läpi ryhmittäin. Ensimmäinen läpikäytävä ryhmä on vaatteet ja ensimmäinen alaryhmä yläosat. Kaikki paidat kaivetaan siis kaapista esiin ja levitetään esimerkiksi sängylle, jotta nähdään kokonaiskuva. Jokaista paitaa pidetään kädessä ja pohditaan tuottaako se iloa. Jos tuottaa, niin se jää kaappiin ja jos ei, niin se laitetaan pois. Näin käydään läpi kaikki kodin tavarat tietyssä tarkassa järjestyksessä (vaatteista siirrytään siis esimerkiksi kirjoihin, siitä keittiötavaroihin, sekalaisiin tavaroihin ja viimeisenä tunne-esineisiin kuten valokuviin). Tarkoituksena ei siis ole järjestellä säilytyspaikan mukaan (esimerkiksi lipaston laatikot) vaan yksi tavaralaji kerrallaan (esimerkiksi kirjoitustarvikkeet). Vasta kun kaikki tavarat on käyty läpi ja karsittu on aika alkaa etsiä niille sopivia säilytyspaikkoja ja -ratkaisuja.

Ensimmäistä kirjaa lukiessani olin monissa asioissa samaa mieltä Kondon kanssa. Tietysti on järkeenkäypää, että koti tuntuu mieluisammalta kun siellä ei ole turhia tavaroita, joista ei pidä. Monia asioita jäin kuitenkin myös pohtimaan: Kondo ei kertonut mitä tehdä karsituille tavarakasoille (ne piti vain laittaa jätesäkkeihin - mitä sen jälkeen? Roskiinko?) ja lisäksi tuntui kummalliselta, että kaikkien käyttötavaroidenkin pitäisi tuottaa minulle iloa. En esimerkiksi tunne mitään iloa kun katselen puhelimen laturia, mutta eihän sitä voi poiskaan heittää. En ollut samaa mieltä kaikista muistakaan ratkaisuista: en aio heittää kaikkia papereita esimerkiksi pois, mutta olen löytänyt niille aivan hyvän ratkaisun laittamalla säilytettävät paperit kansioon välilehtien kanssa. Kaikki tarpeellinen löytyy sieltä kätevästi. Mielestäni vanhat vaatteet voi myös hyvin "alentaa kotivaatteiksi", ovathan ne jo valmiiksi pehmoisia ja mukavan kuluneita (Kondon mukaan näin ei saisi tehdä).

Iloa säkenöivä järjestys vastaa joihinkin kysymyksiin, joita ei ensimmäisessä osassa käsitelty. Siinä on esimerkiksi vaatteiden viikkaamisesta tarkat kuvat.  Kondo esittää ideoita miten voi tehdä pukeutumistilasta siistin ja iloa tuottavan. Kirjassa on myös esimerkiksi Kondon asiakkaiden tarinoita ja hänen omia kokemuksiaan. Tuoko se kuitenkaan kovasti lisää tietoa ensimmäiseen osaan verrattuna? Ei. Mikäli Konmari kiinnostaa niin kehotan lukemaan ensimmäisen osan. Toinen osa lienee kiinnostava vain niille, jotka tosissaan yrittävät järjestelmällisesti vähentää tavaroitaan ja haluavat lisätietoa juurikin esimerkiksi vaatteiden viikkaamisesta. Ensimmäiseen osaankin suosittelen suhtautumaan varauksella eli aivan joka kohtaa en ottaisi kirjaimellisesti.

Olenko itse sitten ryhtynyt tuumasta toimeen? Ensimmäisen osan luettuani karsin paitojani kaapista ja järjestin sukkani Konmarin oppien mukaan, mutta sen jälkeen projekti unohtui täysin. Konmari lienee oikeassa, että projekti pitäisikin yrittää tehdä nopealla aikavälillä. Toisaalta koirataloudessa tuntui hankalalta ajatukselta, että kaikki yhden lajin tavarat pitäisi pinota kerralla lattialle karsittavaksi.  Tuntuu myöskin vaikealta uskoa, että tavaroiden karsiminen varsinaisesti muuttaisi elämääni merkittävästi - tavaroita on tähänkin talouteen päässyt kertymään aivan yli tarpeiden ja varmasti niiden vähentäminen kyllä helpottaisi esimerkiksi siisteyden ylläpitämistä. En kuitenkaan esimerkiksi usko, että paitojen viikkaamistapa vaikuttaa elämääni kovastikaan.

Kulttuurisidonnaisuus näkyy teoksessa myös monilta osin. Japanilaiset kodit ovat lähtökohtaisesti varmasti erilaisia kuin suomalaiset eikä aivan kaikkea voi tai tule soveltaa omaan kotiin. Ihmettelin esimerkiksi keittiön järjestelystä kertovassa luvussa sitä, että roskakoreja ei ilmeisesti Japanissa pidetä kaapeissa (Suomessahan on aivan normaalia, että keittiön roska-astiat ovat sijoitettuina allaskaappiin) eikä keittiöissä tietenkään ole kuivauskaappeja kuten meillä. Myöskään syömäpuikkotelineitä ei ole päässyt kertymään meidän kaappeihin ylimääräisiä.

Helmetin kirjahaasteessa sijoitankin kirjan kohtaan 40. kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä. Se sopisi myös esimerkiksi kohtiin 4, 23, 28, 31 ja 47.

sunnuntai 22. tammikuuta 2017

Rinna Saramäki: Hyvän mielen vaatekaappi (Elina)


Rinna Saramäki: Hyvän mielen vaatekaappi
Atena 2013
300 sivua

Kuulutko sinäkin siihen ryhmään, joka aamuisin tuijottaa sekaista vaatekaappia, josta pursuilee vaatteita joka suuntaan, lempipaita on pyykissä ja vaikka vaatevuoret meinaavat kaatua päälle niin mitään päällepantavaa ei ole koko kaapissa? Minä ainakin tunnustan kuuluvani. En lähde vaatekaupoille useinkaan siksi, että tarvitsen jotakin vaan siksi, että tekee mieli ostaa jotakin. Jos näen jossakin kaupassa kivan paidan, joka sopii päälle niin ostan sen miettimättä sen enempiä. Siksipä siellä vaatekaapissa onkin valloillaan aikamoinen kaaos eikä kaikkien vaatteiden seasta tosissaan ole helppoa löytää puettavaa. Hyvän mielen vaatekaappi oli hyvä herätys tälle hamsterille.

Saramäen teos lähtee liikkeelle juurikin hänen omista lähtökohdistaan - siitä että hän itsekin on ostellut jatkuvasti uusia vaatteita. Saramäki jakaa monia omia kokemuksiaan ja tämän vuoksi hänen teokseensa on myös hyvin helppo samastua. Hän kertoo mikä hänen itsensä kohdalla oli toimivaa ja miten muut voivat päästä samaan. Hän ei myöskään peittele sitä, että rakastaa esteettisiä, kauniita vaatteita. Teos tuntuu siis hyvinkin rehelliseltä puheenvuorolta. Saramäki selventää, että vaatevarasto kannattaa pitää sen kokoisena, että sen hahmottaminen on helppoa. Näin ei tarvitse joka aamu kärsiä siitä, ettei täydestä kaapista löydä mitään keskenään sopivaa päälleen.

Ensimmäinen osa on nimeltään Pahan mielen vaatekaappi ja se käsittelee vaatebisneksen vääristymiä ja sitä mikä on vikana nykyisessä halpamuoti-ilmiössä. Tietysti olen aiemminkin lukenut vaikka mitä juttuja Aasiassa teetetyistä vaatteista ja muotibisneksen ongelmista, mutta Saramäki osaa avata aihetta todella hyvin kuluttajan näkökulmasta. Jo ensimmäisen osan luettuani tuli sellainen olo, etten edes halua ostaa uusia vaatteita. Vaatetuotanto on monilta osin sekä epäeettistä että ekologisesti kestämätöntä ja vaatteet ovat kertakäyttötavaraa. Tietysti jos topin saa halpavaateliikkeestä parilla hassulla eurolla niin eihän sitä tarvitse käyttää kahta kertaa enempää. Tässä piilee ongelma, johon pitäisi puuttua. Saramäki ei kuitenkaan syyllistä kuluttajaa vaan esittelee ongelmat, joihin vaatebisnes on ajautunut ja pikemminkin pitää täysin inhimillisenä, että vaatteita ajatellaan kertakäyttöisinä, jos ne kerran maksavat kaksi euroa. Tärkeänä sanomana on se, että kuluttaja pystyy vaikuttamaan, mutta vielä aika monen kuluttajan pitäisi muuttaa ostokäyttäytymistään, jotta vaatebisnes muodostuisi ekologisemmaksi ja eettisemmäksi.

Toinen osa käsittelee sitä miten kukin pääsee kohti hyvän mielen vaatekaappia. Ensimmäisenä on tarpeen pohtia omaa tyyliään ja mieltymyksiään ja sitten kartoittaa mitä tilanteita elämässä on ja mitä asukokonaisuuksia niissä voisi käyttää. Tämä tekniikka tuntuu kaikkiaan hyvin loogiselta: ei lähdetä vaatekaapille heti tonkimaan ja heittelemään vaatteita pois vaan mietitään missä tilanteissa yleensä vaatteitaan tarvitsee. Itse ainakin tarvitsen töihin sopivia vaatteita, kotivaatteita, urheiluun ja ulkoliikuntaan sopivia vaatteita, vapaa-aikaan sekä rennompia että siistimpiä vaatteita sekä erikseen vielä juhla-asuja. Kun kategoriat ja oma tyyli on mietitty tarkkaan, on helpompi huomata mitkä omassa kaapissa olevat vaatteet eivät sinne sovi ja mitä kaappiin tarvitsisi ehkä vielä hankkia.

Tämän jälkeen voi kurkata vaatekaappiinsa ja selvittää mitä vaatteita jo omistaa ja tietysti vähentää turhat vaatteet pois. Turhien vaatteiden vähentämiseen Saramäki esittelee useita erilaisia keinoja, esimerkiksi the Project 333, jossa valitaan omasta vaatekaapista 33 vaatetta, joita käytetään 3 kuukautta. Muut vaatteet pakataan siksi ajaksi varastoon tai jonnekin piiloon ja vain valittuja 33 vaatekappaletta saa käyttää. En suoraan sanottuna itse lämmennyt tälle ajatukselle, mutta pidin sen sijaan Saramäen "jäähylaatikko"-ideasta, jossa vaatteet, joista ei tiedä poistaisiko ne vaatekaapista vai ei, laitetaan hetkeksi jäähylaatikkoon odottamaan kohtaloaan.

Vasta vaatteiden vähentämisen jälkeen mietitään omaa vuosittaista vaatebudjettia ja vaatekaapista puuttuvien vaatekappaleiden hankintaa, harkinnan jälkeen tietysti. Saramäki muistuttaa, että sanonta "osta vähemmän, mutta laadukkaampaa" ei ole ihan pätevä, koska oikeastaan ostaminen ei kannata ollenkaan ellei siihen ole tarvetta. Hoksasin teosta lukiessani senkin aika yksinkertaisen seikan, että moniin muihin kauppoihin lähtiessäni minulla on selkeästi mielessä ostoslista, mutta vaatekauppoihin menen yleensä haahuilemaan ilman ostoslistaa. Tietenkin kyseinen seikka aiheuttaa niitä hutiostoksia.

Saramäki luotaa tarkasti myös vaatteiden materiaaleja sekä sitä, miten tunnistaa laadukkaan vaatteen. Lisäksi lopuksi kerrotaan myös vaatteiden huolehtimisen tärkeydestä. Vaatteiden laatua ei välttämättä voi huomata pelkästään hinnasta, siksikin tuntui mielenkiintoiselta lukea tarkemmin materiaaleista. Huomasin jo ostavani varsin hyvistä materiaaleista tehtyjä vaatteita, akryylivaatteet esimerkiksi olen kiertänyt kaukaa jo vuosia. Ainoastaan kotimaisia tuotteita ostaisin mielelläni enemmän, mutta eipä Suomessa taideta enää juuri vaatteita tehdä vaan kaikki teetetään muualla.

Luin kirjaa oikein ahmien ja se oli pitkästä aikaa yksi kiinnostavimmista tietokirjoista mitä olen lukenut. Suosittelen oikein lämpimästi! Helmetin lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 4. kirja lisää hyvinvointiasi. Kirja sopisi myös esimerkiksi kohtaan 10. kirjan kansi on mielestäsi kaunis. Teoksen ulkoasusta ja kannesta ovat olleet vastuussa kirjailijan lisäksi myös Ville Lähteenmäki ja Sami Saramäki.

torstai 19. tammikuuta 2017

Agatha Christie: Eipä aikaakaan niin voi kauhistus (Elina)


Agatha Christie: Eipä aikaakaan niin voi kauhistus
Wsoy 2016 / 1975
Suom. Anna-Liisa Laine
297 sivua
Alkuteos: By the Pricking of My Thumbs. 1968.

Vuoden 2017 ensimmäinen luettu kirja oli Agatha Christietä, kuinkas muutenkaan.

Aviopari Tommy ja Tuppence Beresford ovat viettämässä rauhallista perhe-elämää, mutta seikkailu tupsahtaa aivan nenän eteen... Tommyn Ada-täti viettää vanhuutensa päiviä Aurinkoharju-hoitolassa ja aviopari on siellä häntä tapaamassa. Tosin Ada-täti inhoaa Tuppencea eikä suostu häntä näkemään huoneessaan. (Varsin mainiosti kirjoitettu tuo Ada-tädin hahmo!) Tuppence päätyykin Tommya odotellessaan rupattelemaan erään herttaisen vanhan rouvan kanssa. Rouva höpöttää kuolleesta lapsesta ja takasta eikä Tuppence oikein ymmärrä hänen sanojaan. Seuraavalla kerralla vanhainkodissa vieraillessaan Tommy ja Tuppence joutuvat käymään läpi kuolleen Adan jäämistöä, mutta Tuppencea huolestuttaa, sillä omituinen rouva jonka kanssa hän on jutellut onkin hävinnyt vanhainkodista ja Ada-tädille hänen antamansa taulu maisemineen tuntuu kovin tutulta. Tuppence on varma, että hän on nähnyt taulussa kuvatun talon jossain ja niinpä hän lähtee sitä etsimään. Juoni kulkee mielestäni hyvin vaivattomasti ja Tuppencen seikkailua on mukavaa lukea.

Vaikka Tommy ja Tuppence eivät ole mielestäni Christien parhaita hahmoja niin tästä romaanista nautin kyllä yllättävän paljon. Johtolankoja ei ole kovinkaan monta - vain vanhan rouvan höpinät sekä taulussa oleva talo. Kyseessä ei ole perinteinen rikosdekkari vaan pikemminkin vain jännitysromaani. Tapahtumat eivät nimittäin lähde liikkeelle rikoksesta tai murhasta kuten Christiellä yleensä, mutta kuitenkin jotain omituista on kaikessa mitä Tommy ja Tuppence kuulevat ja näkevät. Lopussa kaikki langat solmitaan varsin taitavasti yhteen.

Tarina tuntui romaania lukiessa hyvin tutulta, etenkin taulun ja siinä olevan talon osalta. En kuitenkaan muista lukeneeni kirjaa aiemmin, mutta pohdin olisinko nähnyt jonkin filmatisoinnin. Asiaa tutkittuani selvisi, että vuoden 2006 tv-adaptaatiossa on ollut keskeisenä hahmona neiti Marple. Mielenkiintoista, että tv-sarjassa on tehty tällainen ratkaisu. Tuntuu oikeastaan vaikealta kuvitella millä tavalla Marple on sotkettu tähän juonikuvioon mukaan. Voi tietenkin olla, että mietin myös jotakin aivan toista romaania, onhan Christiellä niin paljon romaaneja, että joissakin voi olla samantyylinen juoni.

Romaanin nimi Eipä aikaakaan niin voi kauhistus tuntuu äkkiseltään täysin irralliselta. Alkuteoksen nimi By the Pricking of My Thumbs tulee Shakespearen Macbeth-näytelmästä:

By the pricking of my thumbs, 
Something wicked this may comes.

suom.
Peukaloni kutkan sai,
jotain pahaa saapuu kai.

Tuo katkelma on romaanin alussa mottona ja se kuvaa varsin hyvin koko teoksen ilmapiiriä, sitä että Tuppencella on vain aavistus siitä, että jotain kummallista ja pahaa on tapahtunut. Aavistus tulee monista asioista yhteensä eikä hän oikeastaan tiedä miksi lähtee etsimään taulussa kuvattua taloa, mutta hän tietää nähneensä talon ja vanhainkodin rouvan puheet vaivaavat häntä suuresti. Eli oikeastaan alkukielinen nimi on varsin osuva, joskaan suomennos ei. Romaanin nimeksi olisi voinut ennemmin ottaa toisen lausahduksen Macbethista Jotain pahaa saapuu kai.

Helmetin kirjahaaste löytyy jälleen blogin sivupalkista ja linkitämme sinne lukemamme teokset. Tämän romaanin sijoitan kohtaan 37. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta.
edit// Muille haastetta lukeville tiedoksi, että kirja sopii mielestäni myös ainakin kohtiin 18, 23, 24, 34, 40 ja 47.

tiistai 17. tammikuuta 2017

Kirjavuosi 2016

Vuosi on vaihtunut uuteen, ja niinpä on aika luodata, mitä tulimme viime vuonna lukeneeksi. 2016 oli blogissamme harvinaisen hiljainen vuosi monista kiireistä johtuen, joten vauhdittaaksemme lukutahtiamme vuonna 2017 olemme päättäneet osallistua yhdessä Helmetin lukuhaasteeseen: 50 kirjan joukkoon mahtuu monta lukematonta helmeä omistakin hyllyistämme! Saattaapi olla, että myös Suomen itsenäisyyden juhlavuosi näkyy blogissamme tavalla tai toisella: mainitaanhan lukuhaasteessakin suomalainen klassikkokirja.




ELINA: Vuonna 2016 tuli luettua ennätyksellisen vähän! Bloggailun suhteenkin taisin olla vähän laiska, sillä huomasin että monesta hyvästäkin kirjasta jäi kirjoittamatta blogiin. Koiranpennun hoitaminen vei myös energiaa eikä lukemiselle ollut aikaa yhtä paljon kuin aiemmin.

Suurin osa luetuista kirjoista taisi olla joko uutuuksia tai kirjastolainoja, varsin vähän sain luettua omasta hyllystä löytyviä opuksia. Tulevana vuonna täytyykin käydä taas niiden kimppuun. Noin muuten kirjavuosi oli kyllä oikein mainio, luin nimittäin monta hyvää kirjaa enkä oikein osannut edes valita yhtä parasta.

Viime vuonna olisin kaivannut pientä motivaatiota lukemiseen, vaikkapa haasteen muodossa. Tälle vuodelle 2017 lähdenkin taas kirjahaasteen pariin innolla.



HANNA: Vuosi 2016 oli totta tosiaan hiljainen kirjavuosi minunkin kohdallani! Gradun kirjoittaminen, valmistuminen ja monet eri työtehtävät niiden ohella varastivat liiankin paljon motivaatiota lukemiselta. Näinpä yksi uuden vuoden lupauksistani onkin lukea vuonna 2017 vapaa-ajalla enemmän kuin edellisvuonna - minkä pitäisi olla helposti saavutettavissa.

Lukuhaaste on puolestaan oivallinen tapa saada inspiraatiota ja suuntaa sille, mihin teoksiin tänä vuonna tarttuisi! Lisäksi moni kirja lepää yhä koskemattomana hyllyssäni, joten aion soveltaa haasteen antamia suuntaviivoja niihin niin usein kuin mahdollista.


Mutta se riittää tulevasta vuodesta. 
Tarkastellaanpa hetki, millainen maku vuoden 2016 lukemisista jäi.


Pisin luettu kirja vuonna 2016:
ELINA: Cecelia Ahern: Sadan nimen mittainen matka (ei postausta blogissa), 476 sivua
Lyhyin luettu kirja vuonna 2016:
ELINA: Sanna Karlström: Taivaan mittakaava (ei postausta blogissa), 58 sivua

Paras elokuva-, tv- tai teatteriversio kirjasta:
HANNA: Love & Friendship (vaikka en olekaan lukenut kirjaa)

Vuoden suurin pettymys:
HANNA: Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat


Pidemmittä puheitta kohti uusia lukuelämyksiä. Ihanaa kirjavuotta 2017 kaikille lukijoillemme!

maanantai 16. tammikuuta 2017

Maria Turtschaninoff: Naondel (Hanna)




 Maria Turtschaninoff: Naondel. Punaisen luostarin kronikoita.
397 sivua
Tammi 2016
Suom. Marja Kyrö
Alkuteos: Naondel. Krönikor från det Röda Klostret.


Viimeistä vuoden 2016 kirjoista viedään. Itse asiassa kirjoitin Naondelista jo aiemmin tekstin, joka kuitenkin mystisesti katosi jonnekin bittiviidakkoon, ja sen mukana kaikki muistiinpanonikin aiheesta häipyivät. Tämän vuoksi teksti saattaa tällä kertaa jäädä tavallista ja aiottua lyhemmäksi.

Nuorten fantasiaromaani Naondel kertoo jo Turtschaninoffin aiemmassa teoksessa Maresissa esitellyn Punaisen luostarin syntytarinan. Naondelissa kerrotaan viiden naisen kertomus: heistä jokainen joutuu saman julman miehen vangiksi mutta jokaisella on oma taustansa ja heitä kohdellaan myös hyvin eri tavoin.

Ensimmäinen naisista on Kabira, joka nuorena rakastuu kunnianhimoiseen visiirin poikaan Iskaniin ja tulee paljastaneeksi tälle vartioimansa pyhän lähteen Anjin salaisuuden. Iskan pettää Kabiran, imee voimaa Anjista ja valjastaa sen taian omiin häikäilemättömiin tarkoituksiinsa: hän murhaa Kabiran perheen ja ottaa vastentahtoisen Kabiran vaimokseen, jota hän kohtelee kuin roskaa.

Iskan rakentaa päivä päivältä valtakuntaansa suuremmaksi ja suuremmaksi. Hän kiertää maailmaa eikä säästä miehiään, miekkansa terää saatikka Anjin voimaakaan kaapatessaan muita maita haltuunsa ja noiden maiden eksoottisia neitoja jalkavaimoikseen. Naiset puolestaan ovat vangittuina eivätkä pääse nauttimaan ulkomaailmasta – Iskan välillä vierailee heidän luonaan hyväksikäyttäen niin heidän mieliään kuin kehojaan.

Naisten suhde toisiinsa vaihtelee, mutta lopulta heidän ainoa mahdollisuutensa selvitä on luottaa toisiinsa. Naisten rooli romaanissa tuon esille naisten alisteisuuden miehille kautta historian, ja joissain tapauksissa Naondel tulee pelottavankin lähelle jopa nykymaailmaa.

Naisten aseman lisäksi myös Anjin rooli oli teoksessa kiinnostava, sillä Anji nousi peräti yhdeksi päähenkilöistä. Sen vaikutus lävistää koko romaanin. Taikuudella ja luonnon magialla onkin Turtschaninoffin romaaneissa aina tärkeä asema, ja niitä kuvataan sellaisella kauneudella, että itse aivan liikutun.

Naondel on myös rakenteeltaan hyvin koostettu. Jokaisen viiden naisen tarina tuodaan esille omina lukuinaan, jotka vuorottelevat keskenään. Tarinat kietoutuvat toisiinsa tavoin, jotka yhdistävät lukuja toisiinsa, ja loppua kohden uusien jalkavaimojen tarinojen merkitys vähenee samoin kuin naisten merkitys vähenee sekä romaanissa että Iskanin elämässä sitä enemmän mitä pidemmälle romaanissa mennään. Siitä huolimatta jokaisen naisen tarina on arvokas ja muodostaa niin temaattisesti kuin rakenteellisestikin tärkeän osan romaania.

Turtschaninoff kuuluu suosikkikirjailijoihini, enkä joutunut pettymään tälläkään kertaa. Upea luonnon kuvaus ilahdutti, julmuutta hyökyvä tarina herätti tunteita ja jopa ruuan kuvailu herautti – jälleen kerran – veden kielelle. Naondel ei yllä suosikikseni Turtschaninoffin tuotannosta, mutta se ei jätä kylmäksikään.

perjantai 6. tammikuuta 2017

Helen Fielding: Bridget Jones Vauvapäiväkirja (Elina)


Helen Fielding: Bridget Jones. Vauvapäiväkirja.
Otava 2016
236 sivua
Suom. Annika Eräpuro
Alkuteos: Bridget Jones's Baby. 2016.

Joululahjapaketista kuoriutui uusin Bridget Jones -romaani. Bridget on hahmo, jota yksinkertaisesti rakastin sarjan ensimmäisessä kahdessa kirjassa sekä elokuvaversioissa. Sarja ei tietenkään jatkunut 2000-luvun alussa sen pidemmälle eikä tämä uusi tuleminen Mad About the Boyn myötä tuntunut kovin oikealta. Tuossa romaanissahan Bridgetin aviomies Mark Darcy on kuollut ja Bridget jää yksinhuoltajaksi. Mad About the Boy (josta olen muuten kovasti pohtinut miksei kirjan nimeä suomennettu?) olikin minulle pettymys, mutta onneksi tämä Vauvapäiväkirja on tyyliltään enemmän kuin vanhat Bridgetit. Kävin jo syksyllä leffateatterissa katsomassa tästä romaanista tehdyn elokuvan Bridget Jones's Baby, joka oli oikein hauska, vaikkakaan ei kaikilta osin samanlainen kuin kirja.

Vauvapäiväkirja sijoittuu siis aikaan ennen Mad About the Boyn tapahtumia. Bridget on taas sinkkuna, sillä hän on eronnut Mark Darcysta vuosia sitten ja tämä on tahollaan ollut jo naimisissakin. Bridgetin sinkkukavereistakin osa on naimisissa, parisuhteessa tai lasten vanhempia eli kello tikittää. Mitä siis tapahtuu kun Bridget huomaakin yllättäen olevansa raskaana? No, Bridgetin ensimmäinen huoli vauvan suhteen on isä: onko se Mark Darcy vaiko Daniel Cleaver. Tässä päästään samaan ikuisuuskysymykseen kuin aina ennenkin, joskin se että juonen kannalta kronologisesti seuraava kirja Mad About the Boy oikeastaan jo paljastaa lopputuloksen. Suuria paljastuksia ei siis ole luvassa, mutta matka äitiyteen onkin se tärkein.

Elokuvaversiossa Daniel Cleaveria ei ole kuvioissa (liekö Hugh Grant kieltäytynyt leffaroolista?) vaan Bridgetin isäkandidaatit ovat Mark Darcy (aina ihana Colin Firth) ja uusi tuttavuus Jack Qwant (rooliin oivasti sopiva Patrick Dempsey) ja suoraan sanottuna elokuvaversio toimii mielestäni jopa paremmin, sillä se ei kierrätä samaa vanhaa asetelmaa taas uudestaan. Elokuvakin on toki ennalta-arvattava, mutta uusi hahmo Jack piristää juonta kummasti ja kohtaukset ovat hauskoja. Bridgetin roolissa oleva Renée Zellweger tekee työnsä edelleen mainiosti.

Tietenkin kirjassa on paljon hyvää, jota elokuvassa ei nähdä. Perinteinen päiväkirjatyyli sopii nimittäin Bridgetille kuin nenä päähän, joskin jäin vähän kaipaamaan hänen uudenvuoden-listauksiaan ja muita hauskoja tilastojaan. Tässä romaanissa Bridget laskeskelee lähinnä syömiensä juustoperunoiden määrää - täytyyhän vauvan saada ravintoa nimittäin. Bridgetin valmistautuminen äitiyteen on hupaisaa ja viihdyttävää luettavaa, siitä ei pääse yli eikä ympäri, mutta huomaan koko ajan lukiessani miettiväni mitä muuta hauskaa siinä voisi olla. Eikö olisi Bridgetille tyypillistä alkaa hamstrata vauvatarvikkeita ja lukea kirjoista knoppitietoja, joita voisi sitten panikoida?

Jokin jäi romaanista siis uupumaan ja odotin siltä enemmän. Kirja ei oikeastaan antanut elokuvan jälkeen mitään lisää. Yleensä kirjaversioissa kuitenkin taustoitetaan enemmän tapahtumia, kuvaillaan tarkemmin ja annetaan tilaa mielikuvitukselle, tuo osuus jäi nyt kovin laihaksi. Mitä tulee ensimmäiseen Bridget Jones Elämäni sinkkuna -kirjaan: sehän on adaptaatio Jane Austenin romaanista Ylpeys ja ennakkoluulo ja vielä varsin hauska ja ajassaan kiinni oleva sellainen. Siihen tämä Vauvapäiväkirja ei valitettavasti yllä, se on pikemminkin vain pieni tuulahdus menneestä. Eli lopputulemana: Bridget Jonesin faneille tämä on parempaa lääkettä kuin Mad About the Boy, mutta suosittelen silti kaivamaan esille ne kaksi ensimmäistä romaania. Jos haluaa Bridgetin vauvasekoilua niin kannattaa turvautua mieluummin elokuvaan.

keskiviikko 4. tammikuuta 2017

Alan Bradley: Loppusoinnun kaiku kalmistossa (Elina)


Alan Bradley: Loppusoinnun kaiku kalmistossa
Bazar 2016
410 sivua
suom. Maija Heikinheimo
Alkuteos: Speaking from Among the Bones. 2013. 

Vuoden 2016 lopulla nautiskelin vielä Alan Bradleyn uusimmasta Flavia-dekkarista ja olikin ihanaa palata taas de Lucen perheen maailmaan. Sarjan suomennokset ovat ehtineet jo viidenteen osaansa ja linkit arvioihini sarjan edellisistä osista löydät postauksen lopusta. Mikäli sarja ei ole vielä tuttu niin kannattaa tutustua ensin aiempien osien arvioihin, joissa enemmän taustatietoja.

Tämä romaani oli taas taattua Flavia-laatua eli kaikkinensa varsin mainiota luettavaa. Innolla aina odotankin sarjan seuraavaa osaa ja suomennoksia on tullut varsin kiitettävää tahtia. Tällä kerralla koko Flavian perhe kipuilee, koska heidän kartanonsa Buckshaw on vararikossa ja se on jouduttu laittamaan myyntiin. Flavian isä rypee rahahuolissaan ja sisaruksetkin ovat apeita, mutta Flavialla kuitenkin riittää kiirettä eikä hän paljoa kotona ehdi kuin käväistä. Nimittäin Bishop Laceyn kirkossa ollaan avaamassa suojeluspyhimyksen Pyhän Tancredin hautaa muistopäivän kunniaksi. Flaviaa asia kiinnostaa kovasti, varsinkin kun haudan avaus viivästyy kun kirkon urkurin Collicutin naamioitu ruumis löydetään yllättäen. Tietenkin Flavia on ensimmäisenä paikalla nuuskimassa niin Collicutin ruumista, kirkon kryptaa, urkuja kuin salaperäisiä käytäviäkin.

Tuttuun tapaansa itsenäinen 11-vuotias Flavia ei kysele tutkimuksiinsa paljonkaan lupia vaan ajelee pitkin kyliä pyöränsä Gladysin kyydissä ja päättelee johtolankansa aivan itse. Tällä kertaa hän päätyy myös omituiseen ja kammottavaan kartanoon, jonka suojissa elää eräs henkilö, joka tunsi hänen äitinsä. Tässä piileekin yksi koko sarjan miellyttävimmistä seikoista, se nimittäin tuntuu koko ajan kehittyvän edetessään. Esimerkiksi Flavian äidin katoamiseen on viitattu pitkin matkaa ja salaperäisyyden verhoa on raotettu hiljalleen. Sarja viittaa jatkuvasti aiempiin osiinsa eivätkä hahmot elä missään muuttumattomassa tyhjiössä vaan maailmassa, joka heidän ympärillään kehittyy koko ajan ja Flaviankin pitää paitsi ratkaista rikoksia myös samaan aikaan pysyä muutoksessa mukana. Buckshawin kartanon kohtalo on myös sellainen asia, joka jää mietityttämään seuraavaa osaa ajatellen - saavatko de Lucet jäädä sukukartanoonsa vai ajetaanko heidät pois?

Mitä tulee urkurin kuolemaan, paljastuu matkan varrella paljon muitakin omituisuuksia. Flavian sisaren Feelyn mukaan urut ovat olleet epäkunnossa jo pitkään, seurakunnan pastorin vaimo pyörtyy kirkon käytävälle nähtyään Flavian, kirkon pihalla on nähty vuosikausien ajan öisin ihmeellisiä valoja ja löytääpä Flavia vielä salaisen maanalaisen tunnelin kirkon hautaholviin, jossa pitäisi levätä Pyhä Tancred. Juonikuvio niin rikoksen ratkaisemisen osalta kuin de Lucen perheen ja kartanon tilanteen kannalta on kertakaikkiaan monipuolinen. Romaani päättyy vielä hyvin mieltä kutkuttavaan tilanteeseen, joten eipä taas varmaan auta muu kuin odotella seuraavaa osaa. Kuudes suomennos Kuolleet linnut eivät laula ilmestyy ainakin ennakkotietojen mukaan toukokuussa.

Sarjan aiemmat osat:
Piiraan maku makea
Kuolema ei ole lasten leikkiä
Hopeisen hummerihaarukan tapaus
Filminauha kohtalon käsissä 

maanantai 2. tammikuuta 2017

Jojo Moyes: Kerro minulle jotain hyvää (Elina)


Jojo Moyes: Kerro minulle jotain hyvää
Gummerus 2016
487 sivua
Alkuteos: Me Before You. 2012.
suom. Heli Naski

Hyvää alkavaa vuotta minunkin puolestani! Useampikin viime vuonna luettu kirja on minulta postaamatta vielä blogiin, joten niistä tulossa ensin höpinää ennen kuin päästään tämän vuoden kirjoihin. Tämänkin romaanin taisin lukea itse asiassa jo lokakuussa, joten on korkea aika saada postaus viimein ulos! Näin ensin trailerin tästä Kerro minulle jotain hyvää -romaaniin pohjautuvasta elokuvasta. Leffateatterin sijaan kävelin kirjakauppaan ja ostin kyseisen kirjan. Kirja sai hetken odotella lukupinossa vuoroaan, tosin avattuani sen ei mennyt kuin muutama ilta niin kirja oli luettu. Odotin höttöä ja romantiikkaa, mutta romaani antoi paljon enemmän.

Tarinan päähenkilö on 26-vuotias Louisa Clarke, joka asuu englantilaisessa pikkukaupungissa perheensä luona. Hänet työllistänyt kahvila kuitenkin sulkee ovensa ja Louisa huomaa olevansa tilanteessa, jossa hän tarvitsee kipeästi rahaa. Hän asuu nimittäin perheensä kanssa ja isä on joutunut työttämäksi ja ruokittavina olisivat myös sisar pienen lapsensa kanssa. Niinpä Louisa joutuu aloittamaan työn, joka ei aluksi vaikuta kovinkaan hyvältä. Hänestä tulee halvaantuneen 35-vuotiaan Will Traynorin henkilökohtainen avustaja. Eikä hänellä ole hommaan edes minkäänlaista koulutusta.

Will ei ole mitenkään helppo avustettava, ei sillä että Louisa edes joutuisi huolehtimaan kaikesta, hänen tehtävänään on vain pitää Will hyvällä tuulella. Se ei ole ollenkaan niin helppoa kuin voisi kuvitella. Willin elämä ennen pyörätuolia oli huikea - hän oli varakas yritysjohtaja ja huimapäinen seikkailija. Enää hän ei ole mitään entisestä elämästään eikä voi kestää ajatusta. Will ei myöskään enimmäkseen välitä hassusti pukeutuvasta ja hölmöstä Louisasta, jonka hänen äitinsä on palkannut pyörimään asunnossa. Louisan hermot joutuvatkin koetukselle moneen otteeseen Willin kanssa.

Romaanissa parasta ovat sen henkilöhahmot. Vaikka voisi kuvitella Louisan olevan perinteinen chick litin hahmo niin ensimmäisenä ei tullut mieleen yksikään chick lit vaan ranskalainen elokuva Koskemattomat (Intouchables, 2011), jossa myös neliraajahalvautunut miljonääri etsii itselleen henkilökohtaista avustajaa ja päätyy palkkaamaan rääväsuisen työttömän Drissin. Hyvin samassa hengessä Louisa saa paikkansa asenteensa vuoksi, ei kokemuksensa ja johdattelee Williä erilaisiin seikkailuihin ja näkemään että elämä on vielä elämisen arvoinen.

Kerro minulle jotain hyvää on samaan aikaan sekä hyvin koskettava, kunnianhimoinen ja painava että kevyt, leppoisa ja hyväntuulinen. Suuret tunteet on kirjoitettu mukaan hyvin ja loppuratkaisua varten suosittelen hankkimaan nipun nenäliinoja viereen. Heti kirjan luettuani piti alkaa selvitellä mistä saisin käsiini romaanin itsenäisen jatko-osan Jos olisit tässä, joka kertoo Louisan elämästä Willin jälkeen. Palautin tuon opuksen kuitenkin jo aikapäivää sitten kirjastoon, joten ei siitä sen enempää kuin että oli sekin lukemisen arvoinen, joskaan ei tietysti yhtä hyvä kuin tämä ensimmäinen osa. Seuraavaksi taidankin sitten katsoa vaikka sen elokuvan, mahtaakohan se yltää lainkaan romaanin tasolle?

sunnuntai 1. tammikuuta 2017

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista (Hanna)



Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista
Gummerus 2016
215 sivua


Perinteisesti jouluna paketista paljastui viimeisin Finlandia-voittaja, joka vuonna 2016 oli Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista. Ehdin lukaista kirjan läpi jo välipäivinä vuoden 2016 puolella, mutta kirjoitus ehti vasta nyt blogivuoden 2017 ensimmäiseksi kirjoitukseksi, mikä onkin hyvä tapa aloittaa uusi vuosi.

Akvarelleja Engelin kaupungista on nimensä mukaisesti romaani Carl Ludvig Engelistä, joka muutti perheineen vuonna 1816 Helsinkiin rakennuttamaan Suomen suurruhtinaskunnan tuoretta pääkaupunkia. Kirja on kirjoitettu yöpäiväkirjan muotoon, mikä rakenteena avaa Engelin tuntoja tarkemmin kuin kolmannen persoonan näkökulma.

Muuttaessaan kylmään ja kaukaiseen pohjolaan Engel uhraa paljon uransa tähden, sillä niin maan kieli kuin suuri osa sen ihmisistäkin jäävät arkkitehdille tuntemattomiksi. Kaipuu kotikaupunkiin Berliiniin on suuri, ja erityisesti Engelin vaimo tuntee olonsa vieraaksi vieraassa maassa.

Suomi ja Helsinki näyttäytyvät saksalaisten silmissä pimeiltä ja yksinäisiltä: tyhjyyttään kaikuvaa kaupunkia varjostaa talven synkkyys, joka on vuodenajoista pisin. Engel on osa rakentamaansa Helsinkiä, mutta samalla hän tuntee olonsa irralliseksi kulkiessaan hiljaisen Helsingin katuja. Suomea hallitsevat sääolosuhteet sekä luonnossa että keskustelunaiheena: talvi on suuressa osassa, mutta romaanissa tulee ilmi myös se, että kaikki vuodenajat kantavat mukanaan muistoja menneistä vuosista. Vuodenajat ovatkin yksi Suomen kauneimmista anneista, minkä vuoksi pidin siitä, että huomioitiin romaanissa tavalla ja toisellakin.

Romaani rakentuu paljolti Tuomiokirkon ja Senaatintorin suunnittelun ympärille, mutta Helsinki kaupunkina heijastuu koko teoksessa. Kaupungin tematiikkaa käsitellään paljon: kaupunki on aina osittain ihmisen mielessä ja siten ihmisen omaa tulkintaa. Jokainen näkee sen erilaisin silmin, sillä risteykset, talot ja merkkipaalut näyttäytyvät erilaisina riippuen siitä, mihin kukin on matkalla. Puu, jonka kohdalle yhden matka päättyy, saattaa olla jollekulle toiselle vasta matkan alkupää. Kolmas ei ehkä ole huomannut koko puuta lainkaan.

Kaupunkia ja arkkitehtuuria tarkastellaan myös muiden taiteiden, erityisesti musiikin kautta. Huoneiden muodot ja tila määrittyvät sen mukaan, miten vaikkapa Beethovenin sinfoniat niissä soivat. Koska kyseessä on Engelin yöpäiväkirja, myös sanat nousevat arvokkaaseen asemaan, puhumattakaan piirustuksista, jotka ovat koko arkkitehtuurin ydin.

Engel pohtii myös kirjoittamistaan syvällisesti: Viikilällä on romaanissa kyky pureutua ytimekkäästi mutta tyhjentävästi kirjoittamisen ja päiväkirjan pitämisen ilmiöihin. Engel toteaa kirjoittaessaan, että huolimatta siitä, miten paljon kirjoittaa ja kertaa tapahtumia, todellisuus ja hetket eivät kuitenkaan ole sanoissa. Tämä toteamus osui syvälle kaikessaan itsestäänselvyydessäänkin. Kirjoittaminen on eräällä tapaa muistojen peittämistä: ihminen kirjoittaa ylös asiat niin kuin haluaa ne muistaa eikä välttämättä siten kuin ne todellisuudessa ovat. Sanoilla todellisuus ikään kuin kirjoitetaan toiseksi ja muokataan muotoon, joka ei saumattomasti sovi yksi yhteen objektiivisen totuuden kanssa.

Kaiken kaikkiaan Viikilä tekee teoksessa Engelin suulla paljon osuvia havaintoja elämästä. Lyhykäisyydessäänkin – tai oikeammin juuri ytimekkyyden vuoksi – nämä lukemattomat toteamukset tekivät vaikutuksen. Esimerkiksi toistuva kommentti siitä, että ihminen pakenee ajattelua töihin, pitää paikkansa: Engel heittäytyy töiden virtaan pitääkseen koti-ikävän ja Helsingin synkkyyden loitolla, ja samoin moni ihminen pakenee omien ajatustensa painoa töidensä ääreen.

Toinen kiinnostava havainto oli ajatus siitä, että kaikki asiat, joita ihmiset odottavat saapuviksi, ovat kaksiosaisia: ne ovat yhtäältä kuvitelmaa siitä, miten tapahtumien kuvittelee menevän, mikä toisaalta aina eroaa todellisuudesta. Ajankohtainen ja hyvä esimerkki on mielestäni joulu: jokaisella on oma mielikuvansa siitä, millainen joulusta tulee – tämä mielikuva perustuu aiemmille (vale)muistoille – ja vaikka joulu ei sitten menisikään aivan kuin kuvitelmissa, seuraavana vuonna sen on jo unohtanut ja kuvitelmat värittävät odotuksia jälleen.

Kolmas ja viimeinen havainto, jonka haluan nostaa esille, oli hyvä tiivistys mustavalkoisesta ajattelusta. Oivallus on parhaiten kuvattavissa suoralla lainauksella kirjasta. ”Olen aina ahdistunut ihmisistä, joilla on vahvoja mielipiteitä tai jopa ideologia, sellainen tarkoittaa aina kyvyttömyyttä ajatteluun tai ajattelun tietoista lopettamista useimmiten seuraelämän helpottamiseksi.” (s. 146)

Lainattu ajatus on sekin toki kaksipiippuinen ilmiö, sillä onhan mainittu kommentti jo itsessään vahva mielipide, jollaisia vastaan lainaus käy. Kaiken kaikkiaan sitaatti on mainio esimerkki Viikilän teoksesta: romaani ei niinkään koostu kronologisesta juonesta vaan nimenomaan Engelin öisistä välähdyksistä. Yöpäiväkirja luo tilannekuvia Engelin mieleen ja 1800-luvun rakentuvaan Helsinkiin. Siten romaanin nimi on varsin osuva: yöpäiväkirjan merkinnät ovat akvaralleja, jotka maalaavat kuvaa tuon ajan Helsingistä yhden ihmiselämän kautta.