sunnuntai 30. huhtikuuta 2017

Liane Moriarty: Nainen joka unohti (Elina)



Liane Moriarty: Nainen joka unohti
suom. Helene Bützow
Wsoy 2016
495 sivua
Alkuteos: What Alice Forgot. 2010.

Parasta Helmetin lukuhaasteessa on se, että olen löytänyt paljon hyviä kirjoja, joita en muuten välttämättä olisi lukenut. Liane Moriartyn tuotantoa olen tainnut lähinnä silmäillä kirjakaupan hyllyissä, mutta en ole sen enempää siihen kiinnittänyt huomiota. Onneksi kirjahaasteessa sattui olemaan kohta 46. oseanialaisen kirjailijan kirjoittama kirja, sillä olisi saattanut jäädä tämäkin lukematta muuten.

Nainen joka unohti kertoo australialaisesta nelikymppisestä Alicesta, joka perjantain steppitunnilla kaatuu, lyö päänsä ja menettää muistinsa. Seurauksena hän luulee olevansa kymmenen vuotta nuorempi eikä pysty muistamaan kolmea lastaan tai sitä minkä takia hän on eroamassa aviomiehestään Nickistä. Oma elämä tuntuu aivan vieraalta ja Alicen pitää yhtäkkiä sulahtaa takaisin elämäänsä äitinä ja vieläpä avioeron keskelle. Kymmenen vuotta sitten hän odotti esikoistaan ja siinä tuo lapsi kahden sisaruksensa kanssa nyt riitelee eikä Alice osaa ottaa ohjia käsiinsä eikä edes tunnista omaa itseään kymmenen vuotta vanhempana.

Romaani alleviivaa paitsi ikääntymistä niin myös elämänvalintoja. Kymmenessä vuodessa ehtii moni asia muuttua eikä välttämättä parempaan suuntaan. Alice ja Nick ovat saaneet kotitalonsa remontin valmiiksi, Alicesta on tullut tehokas kotiäiti, joka osallistuu kaikkiin koulun tapahtumiin ja joka maksaa personal trainerille huimia summia. Alice ei myöskään kykene muistamaan kuka on Gina, josta kaikki puhuvat vaivihkaa. Onko Ginalla jotain tekemistä sen kanssa, että Alice on eroamassa miehestään? Alice ei voi ymmärtää mikä on mennyt pieleen, kymmenen vuotta sitten he olivat vielä Nickin kanssa aivan rakastuneita toisiinsa. Hän yrittää kovasti muistaa asioita, mutta saa ainostaan kylmiä väreitä ja outoja tuntemuksia esimerkiksi kadunkulmissa eikä kykene muistamaan mitään todellista.

Nainen joka unohti on imaisevaa viihdettä, jonka lukee nenä kiinni kirjassa. Se on samaan aikaan kepeä kuvaus kotivaimojen elämästä, mutta siinä pohditaan myös monia painavia ja jopa synkkiä asioita: Alicen siskon Elisabethin lapsettomuutta, eroamista, ystävyyssuhteita, kuolemaa, isoäidin ikääntymistä ja Ginan salaisuutta. En koe olevani Moriartyn kohdeyleisöä (keski-ikäinen perheenäiti), mutta tarina oli silti monilta osin täysin samastuttava ja ihastuttava. Varmasti jokainen tulee kuitenkin miettineeksi omia elämänvalintojaan ja sitä mitä olisi tapahtunut jos olisi valinnut toisin. Tämän jälkeen olenkin ehtinyt jo lukea Moriartyn romaanin Hyvä aviomies, josta tulossa pian postausta ja seuraavana lukuvuorossa on Mustat valkeat valheet.

tiistai 18. huhtikuuta 2017

Tove Jansson: Reilua peliä (Hanna)




 Tove Jansson: Reilua peliä
WSOY 1990
Suom. Kyllikki Härkäpää
138 sivua
Alkuteos: Rent spel. 1989.



Tove Janssonin Reilua peliä on pienoisromaani kahdesta taiteilijasta, jotka jakavat toistensa kanssa talon ja elämänsä – miltei kaiken paitsi omat ateljeensa. Lyhyydessään, ytimekkyydessään ja filosofisuudessaan teos on erittäin Janssonia: rivien väliin jäävät merkitykset kertovat enemmän kuin lausutut (tai oikeammin kirjoitetut) sanat.

Romaanin päähenkilöt ovat Jonna ja Mari, jotka edustavat lähes päinvastaisia luonteita. Siinä, missä Mari on harkitseva, tunteellinen ja herkkä, Jonna on rempseä, rohkea ja aina menossa. Näistä eroavaisuuksistaan – tai kenties niiden ansiosta – he kykenevät kuitenkin elämään yhdessä (saman talon eri rapuissa asunnoissa, joita yhdistää yhteinen ullakko) ja pelaamaan "reilua peliä."

Elämän jakaminen onkin romaanin erikoinen piirre. Mari ja Jonna eivät tapaa romaanissa paljoakaan muita henkilöitä kuin toisiaan, mikä tapahtuu kuin sopimuksesta. Ajoittain he tarvitsevat omaa aikaa myös toisistaan. Täten lukija alkaa arvuutella heidän välistään suhdetta: ovatko he kumppaneita, rakastavaisia, ystäviä? Näitä kaikkia? Itse kallistun jälkimmäisen puolelle, sillä hahmoista suorastaan huokuu se, että he edustavat Janssonia itseään (Mari) ja hänen kumppaniaan Tuulikki Pietilää (Jonna). 

Luonnon ja meren merkitys Janssonille halkoo hänen kaikkia teoksiaan, eikä Reilua peliä ole mikään poikkeus. Eräät romaanin episodimaisista jaksoista sijoittuvatkin mökille tuulisessa saaristossa. Luonnonkuvaus ja veden äärellä vallitseva rauha muistuttavatkin Janssonin muista teoksista. 

Kuten totesinkin, teos etenee jaksoissa. Luvut ovat vain pätkiä kuvatusta elämästä – eivät sen koko kuva. Romaanissa ei siis ole kantavaa juonta, vaan jokaisen luvun ympärille kehittyy oma pieni juonensa ja tematiikkaansa, johon luku kietoutuu. Romaanit, jotka luovat tällaisia välähdyksenomaisia ikkunoita elämään ovat aina viehättäneet minua: elämä kun ei ole selkeä tarina alkuineen ja loppuineen, vaan se on kokoelma kohtauksia sieltä täältä.

Jansson on tunnettu tiiviin ilmaisun mestari, joka saa lukijan miettimään syntyjä syviä pienenkin lauseen keinoin. Teos muistuttaa todella paljon Janssonin muita teoksia, joten sikäli se on taattua laatua. Toisaalta pidin tästä teoksesta hitusen enemmän kuin aiemmin lukemastani Kunniallisesta petkuttajasta. Kesäkirjaa tämä ei sen sijaan voittanut – huolimatta siitä, että luin Kesäkirjan ruotsiksi enkä siis varmaankaan saanut siitä irti kaikkia mahdollisia vivahteita. Muumeillehan mikään näistä teoksista ei tietenkään vedä vertoja, vaikka myönnettäköön, että Muumien ihanuutta sävyttää niiden nostalgia.

Kaiken kaikkiaan Reilua peliä on täyttä Janssonia tunnelmassaan ja ihanuudessaan. Kuka tahansa saa siitä mitä mainioimman pohdiskelukirjan johonkin sopivan mietteliääseen väliin elämässään.
Lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 47: Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit (muiden muassa: käännöskirja, liikustaan luonnossa ja kirjailijan tuotantoon kuuluu yli 20 teosta).

lauantai 15. huhtikuuta 2017

Tarquin Hall: Vish Puri ja kadonneen palvelijattaren tapaus (Elina)


Tarquin Hall: Vish Puri ja kadonneen palvelijattaren tapaus
Gummerus 2012
suom. Tero Valkonen
360 sivua
Alkuteos: The Case of the Missing Servant. 2009.

Vish Puri ja kadonneen palvelijattaren tapaus kertoo intialaisesta yksityisetsivä Vish Purista, joka ainakin kuvittelee olevansa koko Intian (vai kenties maailman?) paras yksityisetsivä. Hänen mielestään Sherlock Holmesin saavutukset voisi jo unohtaa, olihan etsiväntyötä tehty Intiassa jo kauan kauan ennen Holmesia. Lisäksi hänelle maistuu vaimonsa Rumpin valmistama ruoka ja kaikin puolin Vish Puri muistuttaa (kuten kansiliepeessä osuvasti sanotaan) intialaiseen kulttuuriin siirrettyä Hercule Poirotia kaikkine tämän vikoineen päivineen. Ehkä tämä hauska, itseriittoinen ja omapäinen päähenkilö saikin minut ihastumaan tähän romaaniin, joka on onnekseni ensimmäinen osa sarjasta.

Kadonneen palvelijattaren tapaus kiteyttää jo nimessään olennaisimman Vish Purin tämän kerran arvoituksesta. Arvostettua tuomari Kasliwalia syytetään kadonneen palvelustyttönsä murhaamisesta ja Vish Puri rientää hänen apuunsa. Puri ei missään nimessä ole sitä mieltä, että tuomari olisi teon takana, mutta tytön katoaminen on kummallista. Muut palvelijat saattavat tietää tapauksesta jotakin ja Puri usuttaakin apurinsa taloon kuulostelemaan. Lisäksi Puri selvittää muutamaa muutakin tapausta, muun muassa erästä avioliittotapausta, jossa hänen pitää saada tietoonsa onko tuleva sulhasehdokas ollenkaan soveltuva morsiamelleen. Kaiken etsiväntyön ohella Puri joutuu itse vaaraan kun joku yrittää ampua häntä - siitäpä Purin äiti vihastuu ja lähtee myös nuuskimaan omin päin asioita.

Lukuhaasteessa sijoitan romaanin tietenkin kohtaan 33. kirja kertoo Intiasta. Tämä oli ainakin minulle täydellinen tapa tutustua paremmin intialaiseen kulttuuriin - miten muutenkaan kuin klassisen arvoitusdekkarin parissa. Kulttuuri tulee esille melkeinpä jokaisella sivulla ja se on vain hyvä asia. Itse mysteeri kun tuntuu olevan melko tavanomainen, joten intialaisten tapojen ja tottumusten kuvailu tuntuu kiehtovalta lisältä. Romaanin lopussa on sanasto, josta voi tarkistaa romaanissa käytettyjä termejä. Itse en tosin jaksanut kovinkaan monesti selata romaanin loppuun etsiäkseni jotain tekstissä vilahtavaa sanaa. Sanat pystyi helposti päättelemään muutenkin. Olisinkin toivonut, että sanojen selitykset olisivat olleet jokaisella sivulla alaviitteessä.

Palaan varmasti Vish Purin muihin seikkailuihin myöhemmin.
Sarjasta on suomennettu yhteensä neljä romaania. 

tiistai 11. huhtikuuta 2017

Gabrielle Zevin: Tuulisen saaren kirjakauppias (Elina)


Gabrielle Zevin: Tuulisen saaren kirjakauppias
Gummerus  2014
239 sivua
Alkuteos: The Storied Life of A. J. Fikry
suom. Tero Valkonen

Gabrielle Zevinin Tuulisen saaren kirjakauppias on hyvänmielen romaani niille, jotka rakastavat kirjoja ja lukemista. Se on kenties monilta osin hieman kliseinen ja ennalta-arvattava juonenkäänteissään, mutta kyllä sen aivan mielellään silti lukee ja voisi suositella muillekin luettavaksi mikäli romanttinen viihdekirjallisuus kirjaympäristöllä höystettynä kiinnostaa. Oikeastaan romaani on monilta osin samantyylinen kuin edellinen lukemani kirja Lukija aamujunassa (postaus alla).

Romaani kertoo kirjakauppias A. J. Fikrysta, joka asuu Alice Islandilla, pienellä saarella jonne on vaikeaa kulkea. Hänen elämänsä on muuttunut tylsäksi ja kerrassaan vastenmieliseksi sen jälkeen kun hänen vaimonsa on kuollut ja hän on jäänyt pitämään kirjapuotiansa Island Booksia yksin. Hän on huomannut, että oikeastaan vaimo piti koko kirjakaupan toimintaa enemmän tai vähemmän yllä. Fikryn hahmo on tyypillinen siinä mielessä, että hän tuntuu tekevän elämästään vaikeaa, koska haluaa tehdä siitä vaikeaa eikä edes ole kiinnostunut muutoksesta. Häntä eivät kiinnosta todellakaan kaikentyyppiset kirjat vaan hänen makunsa on hyvin suppea, kirjojen myyntiä ajatellen se ei välttämättä ole hyvä varsinkin kun asuu pienellä saarella.

Ensimmäinen omituinen tapahtuma on kun Fikryn painos Edgar Allan Poen esikoisteoksesta varastetaan. Fikry ei kummemmin tuosta kirjasta edes pitänyt, mutta se oli silti hänen aarteensa. Kirjan varastaminen tuntuu aivan täysin irralliselta käänteeltä, kun sitä ei sittemmin juurikaan enää edes muistella. Kirjaan kuitenkin palataan vielä tarinan loppupuolella. Pian kuvaan ilmestyvät myös Fikryn portaille jätetty kaksivuotias Maya-tyttö sekä kirjallisuusagentti Amelia, jonka käynneistä Fikry oppii hiljalleen pitämään. Fikrylla ei tietenkään ole mitään kokemusta lapsista, mutta hän päättää alkaa kasvattaa Mayaa ja saa huomata, että tyttö on kovin viisas ikäisekseen. Lopusta en paljasta sen enempää kuin että Helmetin lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 38. kirjassa mennään naimisiin.