tiistai 18. huhtikuuta 2017

Tove Jansson: Reilua peliä (Hanna)




 Tove Jansson: Reilua peliä
WSOY 1990
Suom. Kyllikki Härkäpää
138 sivua
Alkuteos: Rent spel. 1989.



Tove Janssonin Reilua peliä on pienoisromaani kahdesta taiteilijasta, jotka jakavat toistensa kanssa talon ja elämänsä – miltei kaiken paitsi omat ateljeensa. Lyhyydessään, ytimekkyydessään ja filosofisuudessaan teos on erittäin Janssonia: rivien väliin jäävät merkitykset kertovat enemmän kuin lausutut (tai oikeammin kirjoitetut) sanat.

Romaanin päähenkilöt ovat Jonna ja Mari, jotka edustavat lähes päinvastaisia luonteita. Siinä, missä Mari on harkitseva, tunteellinen ja herkkä, Jonna on rempseä, rohkea ja aina menossa. Näistä eroavaisuuksistaan – tai kenties niiden ansiosta – he kykenevät kuitenkin elämään yhdessä (saman talon eri rapuissa asunnoissa, joita yhdistää yhteinen ullakko) ja pelaamaan "reilua peliä."

Elämän jakaminen onkin romaanin erikoinen piirre. Mari ja Jonna eivät tapaa romaanissa paljoakaan muita henkilöitä kuin toisiaan, mikä tapahtuu kuin sopimuksesta. Ajoittain he tarvitsevat omaa aikaa myös toisistaan. Täten lukija alkaa arvuutella heidän välistään suhdetta: ovatko he kumppaneita, rakastavaisia, ystäviä? Näitä kaikkia? Itse kallistun jälkimmäisen puolelle, sillä hahmoista suorastaan huokuu se, että he edustavat Janssonia itseään (Mari) ja hänen kumppaniaan Tuulikki Pietilää (Jonna). 

Luonnon ja meren merkitys Janssonille halkoo hänen kaikkia teoksiaan, eikä Reilua peliä ole mikään poikkeus. Eräät romaanin episodimaisista jaksoista sijoittuvatkin mökille tuulisessa saaristossa. Luonnonkuvaus ja veden äärellä vallitseva rauha muistuttavatkin Janssonin muista teoksista. 

Kuten totesinkin, teos etenee jaksoissa. Luvut ovat vain pätkiä kuvatusta elämästä – eivät sen koko kuva. Romaanissa ei siis ole kantavaa juonta, vaan jokaisen luvun ympärille kehittyy oma pieni juonensa ja tematiikkaansa, johon luku kietoutuu. Romaanit, jotka luovat tällaisia välähdyksenomaisia ikkunoita elämään ovat aina viehättäneet minua: elämä kun ei ole selkeä tarina alkuineen ja loppuineen, vaan se on kokoelma kohtauksia sieltä täältä.

Jansson on tunnettu tiiviin ilmaisun mestari, joka saa lukijan miettimään syntyjä syviä pienenkin lauseen keinoin. Teos muistuttaa todella paljon Janssonin muita teoksia, joten sikäli se on taattua laatua. Toisaalta pidin tästä teoksesta hitusen enemmän kuin aiemmin lukemastani Kunniallisesta petkuttajasta. Kesäkirjaa tämä ei sen sijaan voittanut – huolimatta siitä, että luin Kesäkirjan ruotsiksi enkä siis varmaankaan saanut siitä irti kaikkia mahdollisia vivahteita. Muumeillehan mikään näistä teoksista ei tietenkään vedä vertoja, vaikka myönnettäköön, että Muumien ihanuutta sävyttää niiden nostalgia.

Kaiken kaikkiaan Reilua peliä on täyttä Janssonia tunnelmassaan ja ihanuudessaan. Kuka tahansa saa siitä mitä mainioimman pohdiskelukirjan johonkin sopivan mietteliääseen väliin elämässään.
Lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 47: Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit (muiden muassa: käännöskirja, liikustaan luonnossa ja kirjailijan tuotantoon kuuluu yli 20 teosta).

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti