keskiviikko 25. marraskuuta 2015

Haruki Murakami: Sputnik-rakastettuni (Elina)


Haruki Murakami: Sputnik-rakastettuni
Tammi 2003
suom. Ilkka Malinen
252 sivua
Alkuteos: Supuutoniku no koibito. 1999.

Viimeksi luin Haruki Murakamia tammikuussa ja silloinkin taisin hämmästellä kyseisen kirjailijan taidokkuutta kirjoittaa mukaansa tempaavaa tekstiä, jota ei voi päästää käsistään irti. Tässä sitä taas kerran oli. Jostain syystä tämä(kin) pokkari oli jäänyt roikkumaan pidemmäksi aikaa, mutta onneksi se kirjahaasteen myötä päätyi lukupinoni kärkeen. Tarina imaisi mukaansa välittömästi ja jäi vielä mietityttämään moneksi päiväksi lukemisen jälkeenkin.

Tämän teoksen kertojana on Murakamille hyvin tyypilliseen tapaan nuori tokiolainen mies, tällä kertaa opettaja "K", joka kertoo ystävänsä Sumiren tarinaa. K on rakastunut entiseen opiskelukaveriinsa, mutta Sumirea eivät kiinnosta suinkaan suhteet tai mikään muukaan tavallinen elämä vaan ainoastaan kirjailijaksi tuleminen. Hän nukkuu päivät ja valvoo yöt kirjoittaen kaiken mahdollisen paperille, toisinaan hän soittelee keskellä aamuyötä K:lle kysyäkseen neuvoja. Tarina saa täyskäännöksen kun Sumire tapaa Miun, elegantin naishenkilön, josta ei oikein ota selvää. Sumire rakastuu Miuhun ja on yhtäkkiä valmis unohtamaan niin kirjailijan uransa kuin kaiken muunkin. Hän muuttuu jakkupukuiseksi päivätöitä tekeväksi ihmiseksi, joka lähtee lopulta Miun mukaan liikematkalle ympäri Eurooppaa. K saa yllättäen puhelun Kreikasta Miulta, sillä Sumire on kadonnut. Juoni ei kaikissa kohdin tunnu edes kovin oleelliselta osalta vaan tärkeämpää tässä teoksessa on monin paikoin tunnelmat, joita se luo ja esiin tulevat ja tuodut ajatukset.

Romaanissa on elementtejä vähän kaikkialta. Se on ehdottomasti rakkaustarina, tai pikemminkin tarina yksipuolisesta rakkaudesta: K:n rakkaudesta Sumireen ja Sumiren rakkaudesta Miuun. Se on myös jännityskertomus siitä mitä Miulle on tapahtunut menneisyydessään ja salapoliisikertomus siitä, mihin Sumire lopulta hävisi. Toisaalta se on kasvukertomus päähenkilöidensä elämästä, niin K:n kuin Sumirenkin. Kategorisointi on oikeastaan loppupeleissä Murakamin romaaneja ajatellen aika turhaa touhua, sillä hän kirjoittaa hyvin omannäköisiään romaaneja, mutta niitä on vaikeaa luokitella yhtään mihinkään.

Kirjahaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 19: kirja, joka kertoo seksuaalivähemmistöön kuuluvasta henkilöstä. Kenties tämä kirja ei ole paras esimerkki juuri siihen kohtaan, mutta on se mielestäni tarina siitäkin millä tavalla Sumire etsii seksuaalisuuttaan ja ymmärtää lopulta itsensä ja toiset. Romaanin nimikin henkii tähän suuntaan. Miu käyttää sputnik-sanaa sekaannuksissaan tarkoittaessaan oikeasti beatnik-kirjallisuutta. Tästä syystä Sumire alkaa kutsua Miuta nimellä Sputnik. Tähän kuitenkin haetaan syvempääkin merkitystä kuten että ihmiset ovat vain avaruudessa leijuvia kappaleita, kukin omalla radallaan, koskaan törmäämättä toisiinsa. Mutta onko näin? Mielestäni romaani todistaa toisin.

Jälleen kerran huomaan yhtäläisyydet Murakamin aiempaan tuotantoon (ja uudempaan, kuuluuhan tämä teos oikeastaan hieman vanhempaan tuotantoon). Unenomaisuus ja fantasiamaisuus ovat taas läsnä. Miun tarina esimerkiksi jää leijumaan jonnekin realismin ulkopuolelle ja monia seikkoja jäin pohtimaan pitkäksi aikaa. Itsensä etsimisen ja epämääräisen vaeltamisen tematiikkoja tässäkin romaanissa pyöritellään kuten useissa Murakamin teoksissa. K tuntuu olevan eksynyt ilman Sumirea, mutta ei taida olla kovin tyytyväinen elämäänsä muutenkaan. Sumire sen sijaan ehkä luulee löytäneensä itsensä, mutta löytää silti jotain uutta itsestään Miun avulla. Etsintää ulotetaan taas ympäri maailmaa, vaikka todellisuudessa itsensä pitäisi löytää aika läheltä. Musiikki on myös tässä romaanissa läsnä kuten esimerkiksi Värittömän miehen vaellusvuosissa tai Norwegian Woodissa.

Kaiken kaikkiaan oikein hyvä lukukokemus ja varmasti Murakamin tuotantoa tullaan taas jatkossa näkemään täällä blogin puolella. Ehkä jos seuraavana Kafka rannalla tai tänä vuonna suomeksi ilmestynyt Maailmanloppu ja ihmemaa?

perjantai 20. marraskuuta 2015

China Miéville: Toiset (Hanna)




China Miéville: Toiset
Karisto 2011 
365 sivua
Suom. J. Pekka Mäkelä
Alkuteos: The City & the City. 2009. 



China Miéville on kirjailija, jota ei ole turhan paljon suomennettu. Miévillen teokset lasketaan uuskummaksi, ja olen kuullut kirjailijasta paljon hyvää, ennen kuin luin tämän ensimmäisen kirjani häneltä. Myönnän, että lukukokemuksen jälkeen jäivät kuitenkin ristiriitaiset fiilikset. 

Romaanissa Toiset kuvataan kahta kaupunkia – Ul Qomaa ja Besźeliä – jotka ovat lomittuneet keskenään: kaupungit ovat olemassa päällekkäin eivätkä yhden kaupungin asukkaat saa nähdä toisen kaupungin asukkaita. Liikenne onkin ymmärrettävästi hankalaa, kun asukkaiden pitää jatkuvasti ”näkymätöntää” toisensa, mutta samalla kuitenkin väistellä autoja, jotka huristelevat rinnakkaiskaupungissa.

Besźeliläinen rikostutkija Borlú joutuu tutkimaan murhaa, josta alusta alkaen paljastuu seikkoja, joiden perusteella kyseessä olisi rikko – eli tilanne, jossa yhdessä kaupungissa murhattu tyttö olisi heivattu laittomasti toisen kaupungin puolelle. Tahtomattaan Borlú joutuu lähtemään Besźelistä ja siirtymään rinnakkaistodellisuuteen Ul Qomaan, jossa hän paikallisen kollegansa avulla selvittää opiskelijatytön murhaa. Tutkintojen tiimellyksessä katoaa yksi jos toinenkin uhri, ja huhut tytön tutkimasta kolmannesta kaupungista Orsinnasta – kaupungista kaupunkien välissä – nostavat päätään. Uskomatta moiseen hömpötykseen Borlun on palloiltava ihmisten välillä, jotka joko uskovat siihen tai eivät usko, minkä lisäksi soppaan pistävät oman lusikkansa kummankin kaupungin nationalistit sekä päinvastoin unifikationistit.

Romaanissa minua kiehtoo sen aihe ja tematiikka: rinnakkaistodellisuuksien olemassaolo on jännittävä konsepti, ja lisäksi kolmannen kaupungin salaperäisyys ja limittyminen kaupungin keskelle luo oman mytologiansa, jota olisin toivonut viedyn pidemmälle. Rinnakkaiskaupunkien kohdalla oli erityisen kiinnostavaa lukea niiden poliittisesta rajanvedosta ja vastakkainasettelusta. Tämä kaksinaisuuden teema voidaan rinnastaa helposti myös ihmisen luoteesen, mutta huhut kolmannesta kaupungista tuovat esille, ettei asioilla eikä ihmisillä ole vain kahta puolta. 

Loppujen lopuksi monet asiat Toisissa kuitenkin häiritsivät minua. Suomennoksessa oli virheitä ja epäjohdonmukaisuuksia, jotka pistivät silmään liian usein: luultavasti kirjaa kääntäessä on tullut kiire. Toisaalta on myös mahdollista, että romaani toimisi paremmin englanniksi: tällaisessa spekulativisessa fiktiossa nousee usein esiin sanastoa ja ilmiöitä, joille ei yksinkertaisesti ole suomeksi luontevia sanoja tai sanontoja, joten lopputulos voi vaikuttaa kömpelöltä. 

Kaiken kaikkiaan romaanissa häiritsi kuitenkin eniten sen asetelman epäuskottavuus. Onko rinnakkaistodellisuuksia käsittelevä aihe kiinnostava? Kyllä. Onnistuiko kirjailija vakuuttamaan minut moisen maailman toimivuudesta? Ei. Liian moni asia jäi selvittämättä tai oli vain yksinkertaisesti liian sekava. Olisin kuitenkin kovasti halunnut pitää Miévillen teoksesta enemmän sen kiinnostavan aiheen vuoksi, enkä siksi sulje Miévillen tuotantoa pois tulevaisuudessakaan.

Kirjahaasteessa romaani osuu kohtaan ”kirja, jota ystäväsi on suositellut sinulle”.

sunnuntai 15. marraskuuta 2015

Tove Jansson: Bildhuggarens dotter (Elina)


Tove Jansson: Bildhuggarens dotter
Schildts 1968/2003
167 sivua

Tove Janssonin omaelämäkerrallinen teos on valitettavasti roikkunut luettavien kirjojen pinossa ikuisuuden! Huomaan, että olen ensimmäisen kerran aikonut lukea sen vuosi sitten samaisen marraskuun kirjahaasteen aikana ja kesälläkin olen postauksessa maininnut kyseisen teoksen. Joillekin kirjoille valitettavasti käy välillä näin - aina joku toinen kiilaa lukulistalta eteen. Nyt vihdoin ja viimein oli aika kuitenkin Janssonille, hyvä niin.

Luin kirjan ruotsiksi ja se toi mielestäni aidon ja hyvän tunnelman lukemiselle. Teksti oli ruotsiksi hyvin kaunista, vaikeaa sanoa onko suomennos tavoittanut saman kauneuden. Hanna on lukenut saman teoksen vuosi sitten suomennoksena (lue hänen arvionsa täältä). Itse luin jostakin syystä teosta hieman eri tavalla, en lainkaan kokenut sitä novellikokoelmana, vaikka näin jälkikäteen ajateltuna se kenties sellainen onkin. Luin teosta pikemminkin katkelmina mutta silti jatkuvana virtana Toven elämästä, lapsen oivalluksista ja ajatuksista ja elämänmenosta Helsingin Katajanokalla sekä kesäisin saaristossa. Romaanissa kuvataankin vuodenaikojen vaihtelua ja muita arkisia asioita ihanalla tavalla innostuneen lapsen näkökulmasta, silloin ovat tärkeitä pienet asiat: uiminen, piiloleikit tai luisteleminen.

Pidin erityisesti siitä millä tavalla kuvataan Toven vanhempien taiteilijaelämää, sillä se on todella ollut taiteellista. Ateljee kuvataan mielenkiintoisella tavalla ja juhlat jatkuvat päiväkausia, millaista se onkaan ollut pienelle lapselle. Taiteilijaisällä on myös ollut kaikenlaisia lemmikkejä kuten Poppolino-apina, jonka tekemiset ovat huvittavia. Kuten Hanna omassa arviossaan kuvaa, niin lapsikertoja on oiva tapa lisätä tarinaan pientä maagisuutta ja mielikuvituksellisia seikkoja. Toisaalta nuo taas muistuttavat ennen kaikkea siitä kuka Tove oli ja miten hän kasvoi sellaiseksi kirjailijaksi (ja taiteilijaksi) kuin mistä hänet tunnemme. Hänen mielikuvitukselleen on annettu tilaa kasvaa mahtaviin mittoihin. En lähde kyseenalaistamaan ja miettimään sitä, onko kertoja epäluotettava vai ei. Tässä teoksessa sillä ei mielestäni ole merkitystä. Omaelämäkerrallisuus kyllä välittyy.

Kuten Hanna sanoo niin teoksen rakenne korostaa lapsuuden luonnetta ja muistojen katkonaisuutta. Ehkä juuri tämän seikan takia en osannut lukea teosta novellikokoelmana ollenkaan. Ajattelin vain erilaisten muistojen seuraavan toinen toistaan. Lopulta olen Hannan kanssa kuitenkin samaa mieltä siitä, että tämä ei ole parasta mitä olen Tovelta lukenut. Muumit ovat saaneet aivan erityisen sijan, jota on hyvin vaikeaa ylittää millään muulla teoksella. Tietenkin on huomioitava sekin seikka, että luin teoksen ruotsiksi joten todennäköisesti joitakin pieniä vivahteita jäi huomaamatta. Sen verran lyhyt kirja on kyseessä, että ehkä voisin lukea suomennoksenkin vertailun vuoksi.

Vuoden kirjahaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 22. muistelmateos tai elämäkerta.

tiistai 10. marraskuuta 2015

Alan Bradley: Hopeisen hummerihaarukan tapaus (Elina)


Alan Bradley: Hopeisen hummerihaarukan tapaus
Bazar 2015
419 sivua
suom. Maija Heikinheimo
Alkuteos: A Red Herring Without Mustard. 2011.

Kuten parissa edellisessä postauksessa vihjasin niin marraskuussa vietetään taas lukuhaastetta eli tarkoituksena on lukea vähintään 30 sivua kirjallisuutta päivässä. Viime vuonna haaste onnistui sikäli hyvin, että lopullinen sivumäärä ylitti tavoitteen, vaikka en ihan joka päivä kirjaan tarttunutkaan. Tänä vuonna ajattelin kokeilla josko ihan oikeasti joka päivä pystyisin sen 30 sivua lukemaan ja ainakin ensimmäinen viikko sujui hyvin, sillä ensimmäinen kirja tuli luettua jo kokonaan. Totuuden nimissä se tosin oli jo kesken marraskuun alkaessa.

Lukuhaasteen aloitin Alan Bradleyn Hopeisen hummerihaarukan tapauksella, joka on kolmas ja vasta ilmestynyt suomennos Flavia de Luce -dekkarisarjassa. Arvioni ensimmäisestä osasta löytyy täältä ja toisesta osasta täältä. Kaikki suomennetut osat olen lukenut tämän vuoden puolella ja nauttinut niistä kovasti, siksipä tämä uutuus piti saada heti sen ilmestyessä!

Tässä osassa sarjan päähenkilö, 10-vuotias Flavia, saa markkinoilla ennustuksen mustalaisnaiselta ja ennustus järkyttää häntä niin, että hän vahingossa sytyttää naisen teltan tuleen. Mennessään katsomaan miten nainen voi, löytääkin Flavia tämän vankkureistaan lähes kuolleena ja kutsuu samantien lääkärin paikalle. Eikä aikaakaan kun toinenkin uhri löytyy jo roikkumassa kartanon Poseidon-suihkulähteestä hopeinen hummerihaarukka nenässään. Mitä ihmettä Bishop Laceyn kylässä on tällä kertaa meneillään? Flavia alkaa tietenkin taas selvittää tapauksia omin nokkinensa saaden avukseen mustalaisnaisen lapsenlapsen Porcelainin.

Pidin tästä osasta jokseenkin enemmän kuin toisesta osasta, mutta ensimmäisen tasolle ei tämä taida yltää. Ehkä ensimmäisessä osassa oli eniten viehätystä, koska hahmot olivat uusia. Tässä osassa marssitetaan taas näytille kasa hahmoja, jotka ovat tuttuja jo sarjan edellisistä osista. Väliin meinasin tosin jo unohtaa kuka kyläläisistä nyt oli kukin ja mitä he olivat edellisissä osissa tehneet. Toisaalta esimerkiksi Flavian äidin Harrietin arvoitus taas saa enemmän tuulta siipiensä alle ja Flavia saa erään muiston äidistään.

Mitä tulee huumoriin niin siitä huolehtivat jälleen kerran Flavian sisarukset ja sisarusparven keskinäiset kahnaukset. Feely ja Daffy järjestävät Flavialle ikävän yllätyksen, mutta Flavia kostaa tietenkin sisaruksilleen takaisin ja onnistuu näpäyttämään niin heitä kuin poliisejakin. Poliisilta kun tulee tällä kerralla Flavialle kielto, että hän ei saa missään nimessä sekaantua asiaan ja hänen täytyy lakata nuuskimasta ympäriinsä ja keräämästä tärkeitä todistuskappaleita. Tämä ei tietenkään Flaviaa lainkaan hidasta, hänhän pystyy tutkimaan tapausta myös Buckshawn kartanon kirjastossa ja sekä omassa laboratoriossaan.

Flavia-kirjoista tulee kyllä poikkeuksetta hyvälle mielelle, sen verran mainio on tuo päähenkilö ja englantilaisen pikkukylän elämä. Monessa kohdin mieleeni tuli myös vastikään katsomani Downton Abbey -sarja. Flavian perhekin on hieman taloudellisissa vaikeuksissa ja nähtäväksi jää miten kartanolle käy. Onhan heillä kuitenkin vielä hieman palvelusväkeäkin, keittäjä rouva Mullet ja puutarhuri Dogger, joita Flavia käyttää häikäilemättä apunaan tapauksia selvittäessä.

En ollut alunperin ajatellut tätä romaania sijoittaa vuoden kirjahaasteeseen, mutta sopiihan se kohtaan 28. kirja jonka nimessä on väri.

maanantai 9. marraskuuta 2015

Petronius Arbiter: Trimalkion pidot (Hanna)


Petronius Arbiter: Trimalkion pidot
Otava 1945
168 sivua (selityksineen)
Suom. Edwin Linkomies
Alkuteos: Cena Trimalchionis. N. vuonna 60.


Trimalkion pidot on teos, josta uskallan veikata, ettei tavallinen tallaaja ole siitä edes kuullut ja josta itsekin sain tietää enemmän vasta kirjallisuuden opintojen yhteydessä. Siitä huolimatta teosta ei kannata sivuuttaa, sillä se on merkittävä osa kirjallisuushistoriaa: se lukeutuu ensimmäisten proosamuotoisten teosten joukkoon. 

Satiirinen teos sijoittuu antiikin Roomaan ja on vain pieni osa mahtavampaa Satyricon-teossarjaa, josta muut osat eivät kuitenkaan ole säilyneet. Lukijan onneksi esipuheen selostus auttaa liittämään teoksen osaksi suurempaa kokonaisuutta: päähenkilö Eskolpius ja hänen toverinsa ovat kesken seikkailujensa päätyneet pitoihin, joita isännöi vapautettu orja Trimalkio. 

Pidoissa viini virtaa ja ruokaa kannetaan pöytään toinen toistaan kummemman annoksen keikkuessa tarjottimilla. Sanan säilä viuhuu – vaikkakaan ei kovinkaan taidokkaasti sivistymättömien pitovieraiden osalta – ja pidoissa niin toraillaan kuin suudellaankin milloin ketäkin. Trimalkion pidot onkin nimenomaan näistä bakkanaaleistaan erityisen tunnettu. Toisaalta nykyajasta saattaa kertoa jotain se, ettei meno ollut mielestäni peruspippaloita tai Big Brotheria kummempaa.

Teoksen satiirisuus syntyy siitä, kun sivistynyt Eskolpius sekä myös sivistyneeksi oletettu lukija seuraavat huvittuneina suupaltin Trimalkion tarinointia. Isäntänä Trimalkio on moukkamainen ja sivistymätön, mikä paljastuu hänen sekoittaessaan eri mytologiat ja tarinat toisiinsa. 

Trimalkion pidot päättyy siihen, kun Eskolpius kumppaneineen onnistuu karkaamaan juhlista kyllästyttyään niihin. Seikkailu jatkuu veijariromaanien tyyliin monin kommelluksin, mutta näistä juonenkäänteistä lukija ei pääse nauttimaan, sillä nuo osiot ovat opuksesta kadonneet. Tästä syystä esipuheesta oli paljon hyötyä, sillä sen avulla pääsee jyvälle siitä, miten tarina päättyy.

Hyötyä oli myös viitteistä, jotka löytyvät teoksen lopusta. Nykylukijan ei nimittäin voi olettaa tuntevan tai muistavan kaikkia mytologioita prikulleen, ja sen vuoksi lukija olisi aika pahasti ulalla siitä, miten riemukkaasti Trimalkio itsensä teoksessa nolaakaan. Toisaalta viitteet ovat kuitenkin myös häiritseviä, koska sivut ja aukeamat vilisevät niitä, ja puolet lukuajasta menee viitteiden selailuun. 

Teokseen – tai ainakin hyllyssäni olevaan suomennokseen – on liitetty myös mukaan kuvia antiikin Roomasta. Kuvat eivät juurikaan liity teokseen itseensä, mutta yleissivistävinä kuvina ne kutkuttavat mielikuvitusta ja virittävät tunnelmaan. 

Petronius on saanut Trimalkion pidoista kehuja siitä taidokkuudesta, jolla hän maalaa kuvan kustakin hahmosta pienten vihjeiden, sananparsien, lausahdusten ja dialogien perusteella. Tällainen keino ei eroa nykyajan taitavista romaanikirjailijoista, minkä vuoksi kehut saattavat tuntua liioitelluilta, kuten aina klassikoiden suhteen. On kuitenkin muistettava, että Trimalkion pidot on ensimmäisiä laatuaan, ja siksi tuon tyylikeinon voi sanoa ansaitsevan arvostusta. 

Vuoden kirjahaasteessa Trimalkion pidot pääsee kohtaan ”yli 100 vuotta vanha kirja”, sillä sitä se totta totisesti on.

perjantai 6. marraskuuta 2015

Roald Dahl: Matilda (Elina)


Roald Dahl: Matilda
Kuvittanut: Quentin Blake
Wsoy 1997
240 sivua
Suom. Eeva Heikkinen
Alkuteos: Matilda. 1988.

Ennen kuin pääsen kirjoittamaan marraskuun lukuhaasteen (30 sivua kaunokirjallisuutta päivittäin) ensimmäisestä luetusta kirjasta niin vielä yksi kirja lokakuulta nimittäin vuoden kirjahaasteen kohta numero 39: kirja jonka muistat lapsuudestasi. Luettavaksi valitsin erään lapsuuden suosikkini nimittäin Roald Dahlin Matildan, jota en olekaan lukenut vuosikausiin.

Välillä olisi ihanaa kun ehtisi palata juurikin vanhoihin suosikkeihin, sillä tämän lukeminen oli kerrassaan nostalgista ja hauskaa! Sivu sivulta muistin miksi olen alunperin ihastunut tähän kirjaan kun olen sitä joskus yli viisitoista vuotta sitten ensi kerran lukenut. Voiko kirja yleensä olla huono, jos sen kannessa on kuva tytöstä kirjapinojen keskellä?

Mikäli jollekin tämä klassikko on vielä tuntematon niin lyhyesti sen juonesta. Romaani kertoo Matilda-nimisestä tytöstä, joka asuu typerien ja naiivien vanhempien ja isoveljensä kanssa. Hänen äitinsä pääasiallinen toimenkuva on käydä päivittäin bingoamassa kun taas isä, herra Wormwood, on asiakkaitaan huijaava autokauppias. Jo alle kouluikäisenä Matilda jääkin usein yksin kotiin, mutta onneksi hän löytää tiensä kirjastoon, missä hän lukee pian kaikki lastenosaston kirjat ja siirtyy seuraavaksi lukemaan klassikkoja kuten Dickensiä ja Austenia. Tämä kaikki hänen ollessaan neljävuotias. Kouluun meneminen on Matildasta ihan huikeaa, sillä hän rakastaa oppimista - valitettavasti koulutielle osuu kuitenkin myös ikäviä tyyppejä kuten rehtori Trunchbull, joka vihaa lapsia. Onneksi Matildan oma opettaja neiti Honey on kuin enkeli. 

Roald Dahlilla on ilmiömäinen taito kirjoittaa hauskasti ja osuvasti. Hän piikittelee Matildan vanhempia (ja oikeastaan muitakin) minkä ehtii. Matilda pilailee vanhempiensa kustannuksella muun muassa sekoittamalla isänsä hiusöljyyn vetyperoksidia ja uskottelemalla perheelleen, että kotona kummittelee. Nämä hauskat tapahtumat saavat lukijan Matildan puolelle. Yliluonnollisuus on myös yksi elementti, joka usein toistuu Dahlin romaaneissa ja tästäkään sitä ei puutu, kun Matilda huomaa saavansa tavarat liikkumaan pelkän katseen voimalla. 

Tällä lukukerralla kiinnitin erityistä huomiota myös brittiläisyyden kuvaukseen, sillä sitäkin tämä romaani on. Englantilaisuus huokuu monesta kohdin ja se oikein korostui kun kirjan lukemisen jälkeen katsoin ensimmäistä kertaa myös tästä romaanista tehdyn filmatisoinnin (vuodelta 1996). Elokuva nimittäin on amerikkalaista tuotantoa enkä sen vuoksi välittänyt siitä kovinkaan paljon, vaikka se onkin kovin uskollinen alkuteokselle. Elokuvassa parasta oli Danny DeViton roolisuoritus Matildan isänä.

Dahlin hahmot ovatkin hyvin karikatyyrisia (etenkin juuri tarinan ilkeät aikuiset) ja ne jäävät mieleen myös Quentin Blaken veikeän kuvituksen ansiosta. Dahlin aikuisille suunnatuissa novelleissakin hahmot ovat usein aika huikeita ja novelleissa viljellään paljon mustaa huumoria, suosittelen niitäkin luettavaksi. Matildassa parasta on kuitenkin aina ollut lukemisen ja kirjojen ylistäminen, tämä romaani kuuluu luettavaksi kaikille jotka rakastavat kirjoja, sillä Matildasta ei voi olla pitämättä. 

Oletko lukenut Matildan? Entä mikä oli sinun suosikkikirjasi lapsena?