maanantai 9. marraskuuta 2015

Petronius Arbiter: Trimalkion pidot (Hanna)


Petronius Arbiter: Trimalkion pidot
Otava 1945
168 sivua (selityksineen)
Suom. Edwin Linkomies
Alkuteos: Cena Trimalchionis. N. vuonna 60.


Trimalkion pidot on teos, josta uskallan veikata, ettei tavallinen tallaaja ole siitä edes kuullut ja josta itsekin sain tietää enemmän vasta kirjallisuuden opintojen yhteydessä. Siitä huolimatta teosta ei kannata sivuuttaa, sillä se on merkittävä osa kirjallisuushistoriaa: se lukeutuu ensimmäisten proosamuotoisten teosten joukkoon. 

Satiirinen teos sijoittuu antiikin Roomaan ja on vain pieni osa mahtavampaa Satyricon-teossarjaa, josta muut osat eivät kuitenkaan ole säilyneet. Lukijan onneksi esipuheen selostus auttaa liittämään teoksen osaksi suurempaa kokonaisuutta: päähenkilö Eskolpius ja hänen toverinsa ovat kesken seikkailujensa päätyneet pitoihin, joita isännöi vapautettu orja Trimalkio. 

Pidoissa viini virtaa ja ruokaa kannetaan pöytään toinen toistaan kummemman annoksen keikkuessa tarjottimilla. Sanan säilä viuhuu – vaikkakaan ei kovinkaan taidokkaasti sivistymättömien pitovieraiden osalta – ja pidoissa niin toraillaan kuin suudellaankin milloin ketäkin. Trimalkion pidot onkin nimenomaan näistä bakkanaaleistaan erityisen tunnettu. Toisaalta nykyajasta saattaa kertoa jotain se, ettei meno ollut mielestäni peruspippaloita tai Big Brotheria kummempaa.

Teoksen satiirisuus syntyy siitä, kun sivistynyt Eskolpius sekä myös sivistyneeksi oletettu lukija seuraavat huvittuneina suupaltin Trimalkion tarinointia. Isäntänä Trimalkio on moukkamainen ja sivistymätön, mikä paljastuu hänen sekoittaessaan eri mytologiat ja tarinat toisiinsa. 

Trimalkion pidot päättyy siihen, kun Eskolpius kumppaneineen onnistuu karkaamaan juhlista kyllästyttyään niihin. Seikkailu jatkuu veijariromaanien tyyliin monin kommelluksin, mutta näistä juonenkäänteistä lukija ei pääse nauttimaan, sillä nuo osiot ovat opuksesta kadonneet. Tästä syystä esipuheesta oli paljon hyötyä, sillä sen avulla pääsee jyvälle siitä, miten tarina päättyy.

Hyötyä oli myös viitteistä, jotka löytyvät teoksen lopusta. Nykylukijan ei nimittäin voi olettaa tuntevan tai muistavan kaikkia mytologioita prikulleen, ja sen vuoksi lukija olisi aika pahasti ulalla siitä, miten riemukkaasti Trimalkio itsensä teoksessa nolaakaan. Toisaalta viitteet ovat kuitenkin myös häiritseviä, koska sivut ja aukeamat vilisevät niitä, ja puolet lukuajasta menee viitteiden selailuun. 

Teokseen – tai ainakin hyllyssäni olevaan suomennokseen – on liitetty myös mukaan kuvia antiikin Roomasta. Kuvat eivät juurikaan liity teokseen itseensä, mutta yleissivistävinä kuvina ne kutkuttavat mielikuvitusta ja virittävät tunnelmaan. 

Petronius on saanut Trimalkion pidoista kehuja siitä taidokkuudesta, jolla hän maalaa kuvan kustakin hahmosta pienten vihjeiden, sananparsien, lausahdusten ja dialogien perusteella. Tällainen keino ei eroa nykyajan taitavista romaanikirjailijoista, minkä vuoksi kehut saattavat tuntua liioitelluilta, kuten aina klassikoiden suhteen. On kuitenkin muistettava, että Trimalkion pidot on ensimmäisiä laatuaan, ja siksi tuon tyylikeinon voi sanoa ansaitsevan arvostusta. 

Vuoden kirjahaasteessa Trimalkion pidot pääsee kohtaan ”yli 100 vuotta vanha kirja”, sillä sitä se totta totisesti on.

2 kommenttia:

  1. Expecto Petronius! Joku muukin moukka sekoittaa mytologioita :) Oliko Trimalkio moukka taustansa takia, vai muuten vain? Paheksuiko Petronius vapautettuja orjia vai roomalaisen yhteiskunnan rappiota?

    VastaaPoista
  2. Varmasti aika moni moukka sekoittaa noita mytologioita, ja allekirjoittanut voi kyllä myöntää, ettei kaikista mainitusta myyteistä ollut edes tietoinen. :P Trimalkio puolestaan oli moukka vain muuten vain: mikäpä se olisikaan ärsyttävämpää kuin joku, joka esittää tietävänsä enemmän kuin tietääkään - nykyaikanakin :D

    VastaaPoista