torstai 23. huhtikuuta 2015

Ernest Cline: Ready Player One (Hanna)

Ernest Cline: Ready Player One
Gummerus 2012
510 sivua
Suom. J. Pekka Mäkelä



Tarinallista kirjan ja ruusun päivää kaikille!

Kylläpä tämänkin arvostelun saaminen tänne vei aikansa, mutta tässä sitä ollaan. Kuten jotkut ehkä muistavatkin, mainitsin Ernest Clinen Ready Player Onen joulukalenterin ensimmäisessä luukussa, jossa kerroin kirjaa suositellun minulle. Ja syystä, voin sanoa nyt, kun olen sen saanut luettua.

Ready Player One sijoittuu tulevaisuuteen 2040-luvulle, mutta suurin osa sen viittauskohteista liittyy 1980-luvun populaarikulttuuriin, scifiin, fantasiaan, videopeleihin ja muuhun nörttipuuhailuun enimmäkseen kasarihengessä. Romaanin tärkein miljöö on kuitenkin OASIS-nimisessä virtuaalimaailmassa, jossa voi tehdä miltei kaiken, mitä elämässä tarvitsee (paisi ruokailla ja toteuttaa muita fyysisiä tarpeita) ja johon suurin osa ihmiskunnasta onkin siirtynyt shoppailemaan, käymään koulua, hengailemaan ystävien kanssa ja tietenkin seikkailemaan virtuaalihahmollaan monien eri maailmojen ja planeettojen valtaamassa todellisuudessa.

Virtuaalitodellisuus muuttuu entistäkin todellisemmaksi, kun maailman luoja – omalaatuinen erakko Halliday – kuolee ja jättää jälkeensä salaperäisen viestin, joka laukaisee (virtuaali)maailmanlaajuisen jahdin: hän on piilottanut jonnekin äärettömään suureen OASISiin Hallidayn pääsiäismunaksi kutsutun palkinnon, joka oikeuttaa löytäjänsä saamaan sekä Hallidayn omaisuuden että hänen jälkeensä jättämän OASISin omistukseensa. 

Jahdissa ei voi kuitenkaan onnistua kuka tahansa vaan vain parhaimmat, jotka tuntevat Hallidayn elämän ja suosikkipelit, -kirjat, -elokuvat ja muut kulttuurituotteet kuin omat taskunsa. Yksi näistä omistautuneista yksilöistä on Wade – köyhistä oloista oleva teinipoika, joka asuu ilkeän tätinsä tykönä ja jolle Hallidayn pääsiäismuna on ainut mahdollisuus nousta maailman epäoikeudenmukaisuuden syövereistä.

Wade mullistaa virtuaalitodellisuuden, jahdin ja koko median, kun hän viiden vuoden jälkeen ensimmäisenä selvittää ensimmäisen vihjeen, jonka Halliday jätti palkinnon piilopaikasta. Jahti kuumenee huimaksi takaa-ajoksi, ja kilpakumppaneinaan Wadella on niin ystäviä – kylmäpäinen Aech, salaperäinen ja iki-ihana Art3mis sekä monet muut munastajiksi kutsutut toverit – kuin vihollisiakin, joista julmin ja julkein on häikäilemätön megayritys IOI. Jokainen pääsiäismunaa hamuava seikkailija karsastaa IOI:ta ja sen aietta kaapata OASIS haltuunsa, periä sen käytöstä taivaita hipovia summia ja muuttaa koko virtuaalimaailma varsinaiseksi irvikuvaksi entisestä vapauden ilmapiiristään.

Ready Player One on valloittavan mukaansatempaava teos. Alkupuolella se muistuttaa juonikaavaltaan hieman Harry Potteria – köyhä vanhempansa menettänyt poika, joka asustaa häntä kaltoin kohtelevan tädin luona – mutta melko pian Clinen teos kuitenkin irtautuu tästä samanlaisuudesta ja kulkee omien ansioidensa varassa. Sikälikään Harry Potterin kaltainen asetelma ei ole yllättävä, sillä samanlaista altavastaajan asetelmaa on hyödynnetty (lasten-ja nuorten)kirjallisuudessa kautta aikojen.

Ylimaallisten hirviöiden sijaan Wadella on vastassaan häikäilemätön suuryritys. Tämän asetelman yhteys nykyaikaan on silmiinpistävä, kun jo nykyään hyperkorporaatiot leviävät halki maailmankartan. Ala kuin ala keskittyy muutamien merkittävien jättien alle. Tätä yhdenmukaistumista, mainosvilinää ja maailman rahaksi muuttamista vastaan Clinen romaani käy osoittaen kärjistetyksi sen epätasa-arvon, johon tällainen maailmanmeno johtaa.

Epätasa-arvo onkin eräs Ready Player Onen teemoista. Tulevaisuudessa tuloerot eivät suinkaan kapene vaan sen sijaan ero sosiaaliluokkien välillä on huomattava. Myös ympäristökysymykset nousevat esille, sillä muuan muassa Wade möyrii maailmantuskassaan huomatessaan, miten ajattelemattomasti ihmiskunta on tuhonnut luonnon ja ajanut samalla itsensä suohon. 

Ainoa pakokeino on OASIS – maailma, jossa kuka vain voi nauttia kauniimmasta todellisuudesta kuin se, joka haisee tosimaailman roskaisilla kaduilla ja näkyy saasteiden likaamien ikkunoiden läpi. Täysin kritiikittä Cline ei kuitenkaan suhtaudu tähän kehitykseen, joka sekin on nähtävissä on nykymaailmassa. Ei ole toivottavaa, että ihmiset välttelevät todellisia ongelmiaan – ilmastonmuutosta, epätasa-arvoa, rikollisuutta, väkivaltaa – uppoutumalla maailmaan, joka ei loppujen lopuksi ole todellinen ja jossa luodut ihmissuhteet eivät nekään ole aina luotettavia. Tässä mielessä Ready Player One toi mieleeni viimeisimmän Finlandia-voittajan, Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät. Teknologia valtaa ihmisten elämän kauttaaltaan, mistä on havaittavissa merkkejä jo nyt.

Nämä ja monet muut pienemmät teemat on kääritty melkoiseen pakkaukseen nörttikulttuuria. Vaikka itse olenkin kiinnostunut scifistä, fantasiasta, peleistä sekä monista aiheisiin liittyvistä kirjoista, elokuvista ja tv-sarjoista, myönnän että suuri osa romaanin viittauksista meni minulta ohi. Siinä piilevätkin sekä teoksen heikkous että sen vahvuus: yhtäältä tuntemattomat nörttiviittaukset ajavat monia lukijoita pois, mutta toisaalta viittaukset avataan selkeästi mutta sopivasti selittelemättä siten, että perehtymätönkin lukija pysyy perässä. Lisäksi lukujen ja sivunumeroiden fontit oli painettu ihastuttavan retrolla tietokonefontilla.

Kaikista ansioistaan huolimatta teoksessa oli myös pieniä häiritseviä seikkoja. Esimerkiksi, jos teosta vertaa Valtosen romaaniin, virtuaalimaailman tekniikka vaikuttaa naurettavan kömpelöltä käyttää. En kuitenkaan ole it-asiantuntija enkä neurotieteilijä, joten jätän suuremmat ihmettelyt aiheesta niille, jotka siitä jotain tietävätkin. Lisäksi silmiin pisti se, että vaikka teos sijoittuu 30 vuoden päähän, eivät ennakkoluuloiset asenteet naisia, seksuaalivähemmistöjä tai tummaihoisia kohtaan ole hälvenneet. Toisaalta, jos maailma on niin huonossa jamassa kuin Clinen kirjassa, ei tällaisiin ”pieniin” epäkohtiin kenties jakseta kiinnittää huomiota.

Kaiken kaikkiaan Ready Player One ilahdutti minua jokaisen sivun myötä yhä enemmän, ja suosittelen romaania niillekin, jotka eivät nörtteilystä ole kiinnostuneita. Sitä paitsi, voisi luulla, että nörttikulttuurilla olisi vientiä juuri nyt, kun komediasarja The Big Bang Theory (suom. Rillit huurussa) on noussut suursuosioon.

Liitän Ready Player Onen vuoden 2015 kirjahaasteessa kohtaan ”tulevaisuuteen sijoittuva kirja”.

maanantai 20. huhtikuuta 2015

David Nicholls: Varamies (Elina)


David Nicholls: Varamies
Otava 2014
367 sivua
Suom. Sauli Santikko
Alkuteos: The Understudy. 2005.

Luin alkuvuodesta Nichollsin uusimman romaanin Yhtä matkaa ja kuten arviossani mainitsen, se oli varsin miellyttävä romaani, hyvin lähellä jo Nichollsin menestysteosta Sinä päivänä. Arvioni lopussa totesin myös, että voisin lukaista vielä tämän viimeisenkin lukemattoman, ja kun Varamies löytyi Hulluilta päiviltä huokeaan hintaan, niin nappasin kirjan mukaani. 

Päähenkilö on Stephen C. McQueen, jonka näyttelijänura ei ole ottanut tuulta siipiensä alle. Hän on kuuluisan ja komean Josh Harperin varamiehenä West End -näytelmässä ja suuri osa hänen työajastaan kuluu vihoviimeisessä ahtaassa ja haisevassa pukuhuoneessa odotellen päivää, jolloin Josh katkaisisi jalkansa tai joutuisi flunssan kouriin. No, onhan hänellä tietenkin myös hetkensä dvd-elokuvassa Osku Orava, mutta karvaiseen pukuun puettuna lastenlaulujen laulaminen ei kuulosta Stephenin mielestä unelmalta. Lukuisista epäonnistumisista huolimatta hän vielä uskoo saavuttavansa kuuluisuuden. Stephen on siis ikuinen epäonnistuja, joka ei ymmärrä lopettaa ja vaihtaa alaa - lukijalle tämä on toisinaan hieman puuduttavaa.

Mitä tulee Stephenin muuhun elämään niin ei sekään kovin hohdokasta ole. Hän on eronnut vaimostaan ja tyttärenkin kanssa välit halkeilevat, kun he eivät näe säännöllisesti. Hän asuu Lontoossa studioksi kutsutussa läävässä, missä ei ole jääkaappia ja jonka kylpyhuoneessa mahtuu juuri kääntymään. Asuinaluekin on vähän arveluttava ja iltaisin Stephen saa varoa nuorisojengejä kotimatkallaan. 

Romaani lähtee liikkeelle oikeastaan kunnolla vasta siinä vaiheessa kun Stephen sattumoisin tapaa Noran, Josh Harperin kauniin ja älykkään vaimon. Stephen luulee saaneensa kutsun Joshin syntymäpäiväjuhliin (todellisuudessa hän joutuu tarjoilijaksi) ja juhlien ehdoton keskipiste on hänen mielestään Nora. He huomaavat nauttivansa toistensa seurasta ja ystävystyvät pian keskenään. Kuten arvata saattaa, on kolmiodraama pian käsillä. (Tästäpä syystä sijoitan romaanin kirjahaasteen kohtaan 33). Mikään maailmanluokan paras suhdedraama tästä ei kehity, mutta kyllä Stephen saa lukijan sympatiat puolelleen.

Kaikkineen romaani on ihan viihdyttävää ja humoristista luettavaa, mutta ei se suosikkikirjojeni joukkoon kohoa. Teatterimaailman kuvaus keskittyy lähinnä turhan tarkkaan selostukseen näyttelijöiden juhlimisesta, juomisesta ja huumeidenkäytöstä. Stephen henkilönä on hieman säälittävä, saa tosiaan sympatiat puolelleen, mutta ei hänestä jaksaisi juuri tämän enempää lukea. David Nichollsin romaanien suhteen taidan luovuttaa ja lukea vain uudelleen Sinä päivänä, se nyt vaan on ollut tähän mennessä paras Nichollsin tuotannossa.

perjantai 17. huhtikuuta 2015

Jonas Jonasson: Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi (Hanna)



Jonas Jonasson: Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi
WSOY 2010
446 sivua
suom. Raija Rintamäki
Alkuteos: Hundraåringen som klevut genom fönstret och försvann. 2009




Viime vuoden puolella yhdessä blogiimme tulleista kommenteista eräs lukijamme ja tuttavani pyysi mielipidettäni Jonas Jonassonin romaanista Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi. Nyt viimein sain tartuttua haasteeseen ja saatettua sen loppuun.

Jonassonin romaani on varsin mojovalla huumorin ripauksella maustettu kertomus Allanista, joka täytettyään pyöreät 100 vuotta päättää pyyhkiä vanhainkodin pölyt vaatteistaan ja antaa tien viedä kohti tuntematonta. Jännittävää matkaa vauhdittaa matkalaukku, jonka Allan nappaa nuorelta huligaanilta ja joka paljastaa sisästään reilun kasan kahisevaa. Pahamaineisen rikollisjengin jäsen ei kuitenkaan aio luopua laukustaan aivan helpolla, ja niinpä alkaa vauhdikas ja toinen toistaan kummallisempien sattumusten täyteinen takaa-ajo.

Seikkailunsa aikana Allan kohtaa vihollisten lisäksi myös uusia ystäviä, jotka hyppäävät mukaan Allanin hurjapäiseen seuraan. Kumppanukset selvittävät tiensä läpi jos jonkinmoisten kommellusten ja aiheuttavat Allania etsiville poliisivoimille harmaita hiuksia. 

Satavuotiaan Allanin seikkailun rinnalla kulkee tarina ajassa, jolloin Allan oli nuori. Vuodet kuljettavat Allanin läpi toisen maailmansodan, kylmän sodan sekä muiden lähihistorian tapahtumien ja heittelevät häntä maailman mahtimiesten hovien välillä. Nämä menneisyyteen sijoittuvat luvut rytmittävät vuoden 2005 seikkailua ja valottavat Allanin motiiveja ja taustaa mukavalla tavalla.

Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi jatkaa erityisesti 1500-luvulla kukoistukseen nousseen veijariromaanin perinnettä. Veijariromaaneissa tarina pyörii usein nimenomaan seikkailun tai matkan, sitä rytmittävien tarinoiden, mukaan heittäytyvien matkakumppanien ja kaiken kattavan huumorin ympärillä. Perinteistä myös on, että päähenkilö on tavalla tai toisella hupaisa veikko, jonka toverit nekin hauskuuttavat kukin tyylillään.

Huumori Jonassonin romaanissa – kuten veijariromaaneissa yleensäkin – on enimmäkseen melko groteskia ja alatyylistä. Tällaisen huumorin keinoin kuitenkin pyritään pureutumaan yhteiskunnallisiin epäkohtiin: huumorin avulla ne ikään kuin muka hyväksytään mutta samaan aikaan huumori onnistuukin kärjistysten kautta osoittamaan, miten hölmöä on, että kyseiset epäkohdat tosiaan ovat yhteiskunnassa hyväksyttyjä. Tällaisin tavoin Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi käy käsiksi niin korruptioon, diktatuuriin, rasismiin, uskontoon, naisten asemaan kuin ihmisten itsekkyyteenkin. Melkoisesti aiheita yhteen romaaniin, mutta Jonasson onnistuu tehtävässään.

Kiinnostavaa teoksessa on, että vaikka Allanin kumppanien repliikit kuvataan suoraan, Allanin toteamukset ja aatokset kuvataan enimmäkseen epäsuorina lainauksina. Päähenkilölle ei näin ollen anneta konkreettista ääntä mutta hänen aatoksensa ja humoristisen huoleton elämänmenonsa tulevat kertojan välittämän sitäkin kirkkaammin esille. Tällainen menetelmä korostaa Allanin roolia yhteiskunnan ja sen epäkohtien tarkkailijana: Allanin ajatusten kautta luodataan ympäröivää maailmaa, eivätkä siinä turhat puheet ole aina tarpeen. 

Huolimatta näistä ansioista teos ei kuitenkaan loppujen lopuksi vakuuttanut minua. Henkilökohtaisesti en pidä tämän tyyppisestä huumorista kirjallisuudessa, mutta myönnän, että kyseessä on enemmänkin makuasia: itse nautin huumorista, joka ilmaistaan epäsuoremmin. Satavuotiaan sankarin hahmo on toki hauska ja jossain mielessä uudenlainenkin, mutta loppujen lopuksi Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi ei tuo veijariromaaneihin juurikaan uutta – vaikka Jonassonin teos onkin tästä romaanityypistä ensimmäinen nykyaikainen versio, johon itse olen törmännyt (mikä ei suinkaan tarkoita, että se olisi ainoa).

Osallistun teoksella vuoden 2015 kirjahaasteeseen, jossa se napsahtaa kohtaan ”kirja, joka kertoo henkilöstä, joka on eri sukupuolta kuin sinä”.

perjantai 10. huhtikuuta 2015

Alan Bradley: Piiraan maku makea (Elina)


Alan Bradley: Piiraan maku makea
Bazar 2014
389 sivua
suom. Maija Paavilainen
Alkuteos: The Sweetness at the Bottom of the Pie. 2009.


Hykertelin innoissani jo tämän kirjan takakannelle. Se nimittäin lupaa tarinan sopivan "niille, joiden yöpöydällä notkuu pino Neiti Marpleja ja jotka eivät koskaan kasvaneet yli Viisikoista." Tämä muuten piti täsmälleen paikkansa ja voin sanoa, että olipas mieleinen kirja!

Ollaan Englannin maaseudulla 1950-luvulla, vanhassa de Lucen maalaiskartanossa Buckshawissa. Flavia de Luce on päällisin puolin tavallinen 11-vuotias lettipäinen pikkutyttö, joka vihaa sisaruksiaan Daphnea ja Opheliaa ja ajelee mielellään pyörällään Gladysilla pitkin kyliä. Toisaalta hän myös uppoutuu mielellään kemian laboratorioonsa ja tekee huikeita kokeita myrkyillä ja lisäksi päätyy tietenkin ratkaisemaan arveluttavan murhamysteerin.

Tapahtumat sysää liikkeelle kartanon ovelta löytyvä kuollut lintu nokassaan postimerkki. Seuraavana yönä Flavia kuulee kummia ääniä: isä riitelee työhuoneessaan tuntemattoman miehen kanssa. Myöhemmin yöllä Flavia herää, menee puutarhaan ja löytää kurkkupenkistä kuolleen miehen. Poliisia eivät pikkutytön ajatukset liiemmin kiinnosta, mutta Flavia päättää ratkaista rikoksen omin avuin.
Ensimmäisenä minun suuni avattaisiin ja sieltä vedettäisiin ulos vettynyt nenäliinamytty, ja kun se levitettäisiin pöydälle kalmankalpeiden jäännösteni viereen, lattialle leijailisi oranssi postimerkki, joka oli kuninkaan omaisuutta - ihan niin kuin jossain Agatha Christien kirjassa. Joku, ehkä jopa kirjailijatar Christie itse, kirjoittaisi aiheesta salapoliisiromaanin.
Romaanissa on enemmän kuin paljon peruja Christieltä, mikä ei minun silmissäni ole suinkaan huono asia. Dekkareissa nimittäin nautin ennen kaikkea juuri tällaisesta ilmapiiristä, jota Bradley tarjoilee. Kerronta on sujuvaa, juoni on mukaansatempaava ja romaania on miellyttävää lukea. Viittauksia on niin Shakespeareen kuin Sherlock Holmesiin, mutta ennen kaikkea Christieen.

Miljöö on kuin mistä tahansa Christien romaanista, samoin henkilöhahmot: löytyy niin karikatyyristä hovimestaria kuin hieman typerää poliisimiestä. Flavia itse tuntuu pikemminkin Poirot'lta kuin Marplelta, sen verran terävää on hänen ajatuksenjuoksunsa ja ylimielistä olemuksensa. Hahmot tosin lienevät hieman moniulotteisempia kuin Christien vastaavat. Pystyn kuvittelemaan, että jotakuta saattaa Flavia lähinnä ärsyttää, mutta mielestäni hän oli varsin mainio peppipitkätossumainen ilmestys.

Hotkaisin romaanin pääsiäislomalla varsin nopeasti ja jos nyt joku huono puoli pitäisi siitä keksiä niin se, että kirja loppui. Onneksi seuraava osa Kuolema ei ole lasten leikkiä löytyy jo yöpöydältä, sillä satuin huomaamaan sen kirjaston hyllystä. En malta odottaa, että pääsen sen kimppuun!

keskiviikko 8. huhtikuuta 2015

Victoria Connelly: Etsin sinua, Mr. Darcy (Elina)


Victoria Connelly: Etsin sinua, Mr. Darcy
Minerva 2013
306 sivua
suom. Emma Murros ja Jänis Louhivuori
Alkuteos: Mr. Darcy Forever. 2012.


Joskus kirja vaan on pakko lukea, jos se sattuu liittymään Jane Austeniin. Siitäkin huolimatta, että jo kansikuvan ja takakannen perusteella tietää, ettei luvassa ole kirjallista ilotulitusta. Jotkut kirjat on pakko lukea viihteenä, tämä oli sellainen. Jos asennoituu heti oikein, ei kirjan lukeminen tunnu ihan niin vaikealta.

Connellyn romaanissa on kaksi sisarusta: pakko-oireinen ja kireä Sarah sekä spontaani ja nuorekas Mia.  Ei tarvitse kauan ihmetellä, jotta ymmärtää juonen liikkuvan kuten Järjessä ja tunteissa. Siskokset ovat suoraan kyseisestä romaanista napattuja (Marianne ja Elinor), mutta Jane Austenin maailmassa liikutaan muillakin tasoilla. Siskokset ovat riitaantuneet rakastuttuaan molemmat samaan mieheen. Kolmen vuoden hiljaiselon jälkeen molemmat kuitenkin päätyvät Bathiin vuotuisille Jane Austen -festivaaleille. Siellä odottaa paitsi sisarusten jälleennäkeminen myös mieshuolia molemmille.

Se mikä tässä romaanissa eniten ärsytti oli se, miten Austenia vyörytettiin juurikin kaikilla tasoilla eikä lukijan pureskeltavaksi jätetty mitään. Hienovaraiset viittaukset ja kevyet adaptaatiot toimivat mielestäni parhaimmin - niissä jätetään lukijankin mietittäväksi jotain. Tässä romaanissa sen sijaan ensiasetelma määrittää kaiken valmiiksi. Lisäksi Austenia tulvii niin festivaalin kuin jatkuvien viittausten muodossa. Yhteen romaaniin keskittymisen sijaan tähän on ängetty jokainen Austenin tuotos: varmastikin jokaisesta romaanista viitattiin johonkuhun sankarittareen tai sankariin, useimmiten tosin Darcyyn kuten jo romaanin nimessä (vaikkakin perusasetelma tosiaan on Järjestä ja tunteista). Ehkä muutaman kiemuran olisikin voinut jättää välistä ja keskittyä vain selkeästi yhteen asiaan (ja romaaniin).

Bathin kuvaus on mielestäni romaanin parhainta antia. Connelly kuvaa kaupunkia hyvin todenmukaisesti ja kauniisti sekä tuo mukaan tietenkin Austenin Bathiin sijoittuvat romaanit Neito vanhassa linnassa (Northanger Abbey) sekä Viisasteleva sydän. Itselleni Bathissa käynti oli aikanaan huikea kokemus ja tietenkin omat muistot kaupungista tulivat mieleen. Pystyin samastumaan hahmoihin heidän ilahtuessaan siitä miten Austen itse oli aikanaan kävellyt kaupungin kaduilla. Monet tutut kadunnimet vilahtelevat tekstissä ja siitä huokuu aito ihastus Austenin tuotantoon.

Romaani on myös päivitetty varsin mainiosti sopimaan nykyaikaan - Sarahin neuroottisuus näkyy hyvin pakkomielteisenä siivoamisena ja järjestelynä kun taas Mian vapaus näkyy hänen ammatinvalinnassaan ja elämäntavoissaan. Bathissa Mia pakenee erästä mieskandidaattia bussilla ja märkiä t-paitojakin saadaan ihailla varta vasten järjestetyssä kilpailussa. Toisaalta taas osa alun tapahtumista olisi täysin epäuskottavia nykyaikana.

Etsin sinua, Mr. Darcy on loppupeleissä hyvä lukukokemus vain Austen-faneille ja heistäkin ainoastaan sellaisille, jotka sietävät heppoista juonta, keskinkertaista tekstiä ja loputonta viittausten määrää Austeniin. Kirjahaasteessamme mietin tämän romaanin sijoittamista useampaankin kohtaan, mutta taidan päätyä klassikkotarinan mukaelmaan, sillä oli tämä lopulta kuitenkin ennen muuta adaptaatio Austenin Järjestä ja tunteista.