tiistai 19. heinäkuuta 2016

Robert Galbraith: Pahan polku (Elina)


Robert Galbraith: Pahan polku
Otava 2015
423 sivua
Alkuteos: Career of Evil. 2015.
suom. Ilkka Rekiaro

Tässä kirja, jonka markkinointi meni itseltäni täysin sivu suun. Käsittääkseni romaani ilmestyi jo viime vuoden joulun alla joulumarkkinoille, mutta jäi minulta täysin huomaamatta (ja näin myös toivomatta joululahjaksi). Nappasin romaanin kirjakaupasta mukaani helmikuussa (aivan!) ja luin ensimmäiset viitisenkymmentä sivua hiihtolomalla. Silti sain romaanin kokonaan luettua vasta kesäkuun lopussa... Tästäkin voi jo päätellä, ettei kyseessä ole mielestäni tämän sarjan parhaimpiin kuuluva romaani ollenkaan.

Lontoolaisen yksityisetsivän Cormoran Striken sihteeri Robin Ellacott saa lähetiltä omituisen ison paketin ja sisältä paljastuu naisen irti leikattu jalka. Tästä alkaa Cormoranin ja Robinin uusin seikkailu. Valitettavasti jo tuon jalan ilmestyminen postissa herätti tässä lukijassa hyvin epämiellyttäviä tunteita. Koko romaanin ajan lukiessa oli hieman kuvottava olo kaikista romaanin tapahtumista ja hyvinkin tarkoista kuvauksista kaikenmoisesta raa'asta silpomisesta ja seksuaalirikoksista. Sen vuoksi romaani taisikin moneksi kuukaudeksi jäädä yöpöydälle pölyttymään. Toisaalta pakko myöntää, että vain taitava kirjoittaja pääsee samalla tavoin ihon alle ja saa koko olon muuttumaan kertaheitolla kirjaa lukiessa.

Strike saa päähänsä heti useamman tyypin, jotka voisivat hyvinkin olla jalan lähettämisen takana. Jotensakin heti romaanin alussa rajataan siis epäiltyjen joukko kovin pieneksi. Sen jälkeen lähdetäänkin Striken ja Robinin seurassa etsimään johtolankoja siitä mitä nämä henkilöt ovat viime vuosien aikana tehneet. Kaikkien taustalta löytyy jos jonkinmoista ikävyyttä ja rikoksia laidasta laitaan. Kammottavuutta tarinaan tuovat murhaajan minä-kertojan muodossa kirjoitetut pätkät muun kerronnan ohella. Lisäksi siteerataan Blue Öyster Cultin sanoituksia. Yleensä pidän musiikkiviittauksista kovasti, mutta koska bändi on itselleni tuntematon niin en jaksanut tästäkään asiasta innostua.

Romaani tuntui mielestäni järjettömän pitkältä (samasta taisin moittia kyllä jo sarjan kahta ensimmäistä osaa). Vaikka epäiltyjä onkin vain muutama niin heidän tekemistensä perinpohjaiseen selvittelyyn tuntuu uppoavan sivukaupalla tilaa enkä jostain syystä innostunut lainkaan edes pohtimaan kuka syyllinen mahtaisi olla. Kaikilla tuntuu olevaan kontollaan rikoksia toisensa perään, joten parhaimmalta ratkaisulta olisi tuntunut heittää kaikki telkien taakse romaanin lopussa. Siinä missä edelliset osat muistuttivat minua jotensakin perinteisestä arvoitusdekkarista niin tämä ei juurikaan.

Ainoastaan Cormoranin ja Robinin yksityiselämien tapahtumien eteenpäin vieminen on tässä romaanissa antoisaa. Robinin häät ovat tulossa, mutta kotona hänen sulhasensa Matthew on mustasukkainen ja huolissaan Robinin työtehtävistä eikä Cormorankaan ole kovin innoissaan, vaikka omalla tahollaan seurusteleekin Elinin kanssa. Pelkkien yksityiselämän kiemuroiden takia tätä romaania ei kuitenkaan kannata lukea. Toivottavasti sarjan seuraava osa tarjoaa hieman erilaisempia rikoksia tai niiden ratkaisumalleja, tämä kun ei nyt iskenyt lainkaan samalla tavoin kuten sarjan aiemmat osat vaan tuotti lähinnä pettymyksen.

Arvioni sarjan aiemmista osista löydät täältä:
Robert Galbraith: Käen kutsu
Robert Galbraith: Silkkiäistoukka

lauantai 2. heinäkuuta 2016

Tommi Kinnunen: Lopotti (Elina)










Tommi Kinnunen: Lopotti
Wsoy 2016
364 sivua







Ensinnäkin: pahoittelut pitkästä blogihiljaisuudesta. Talouteemme on edellisen postauksen jälkeen  muuttanut koiranpentu, joka laittoi kerralla kuviot uusiksi - myös lukemisen suhteen. Rauhallisille lukuhetkille ei ole juurikaan ollut aikaa, mutta eiköhän tilanne taas palaudu pikkuhiljaa. Viimeisen parin viikon aikana olen ehtinyt lukea muutaman kirjan, niistä kuitenkin lisää myöhemmin. Nyt vuorossa Tommi Kinnusen uutuusromaani.

Lopotti jatkaa, tai pikemminkin syventää, Kinnusen esikoisromaanin Neljäntienristeyksen tarinaa. Tämä teos keskittyy Neljäntienristeyksestä tuttuihin Helenaan ja tämän veljenpoikaan Tuomakseen. Sokea Helena lähetetään nuorena Helsinkiin sokeainkouluun ja lähtö tutusta perheympäristöstä jättää nuoreen tyttöön syvän haavan, joka ei tahdo umpeutua. Helena kuitenkin jää Helsinkiin, oppii elämään ihmisten, autojen ja teiden keskellä kaupungissa ja tutustuu Kariin.

Helenan veljenpoika Tuomas muuttaa myös Helsinkiin ja heistä tulee läheisiä. Molemmissa on jotain samaa - halu olla samanlainen kuin muut. Vai sittenkin toive, että muut ymmärtäisivät heidän jo olevan samanlaisia. Helena toivoo, että ohikulkijat pitäisivät häntä samanlaisena kuin muitakin, hän ei ehkä näe, mutta hän on opetellut elämään siitä huolimatta eikä edes kaipaa näköään. Hän osaa valita päälleen yhteensopivat vaatteet, katsoa alas kun ei halua silmiensä harhailevan ja on opetellut istumaan kuten näkevätkin. Tuomas taas yrittää piilotella homoseksuaalisuuttaan ja kokee olevansa erilainen kuin muut, vaikka ei hän oikeastaan toivo kuin rakkautta, kotia ja perhettä. Mikä on tavallista ja normaalia, mikä ei. Miltä tuntuu elää yksin omien ongelmiensa vankina. Tuomas ja Helena löytävät toisistaan turvaa samankaltaisten ajatustensa kanssa.

Romaani on taitavasti kirjoitettu, kuten Kinnusen esikoinenkin. Siinä pureudutaan samoihin teemoihin, mutta etenkin yksinäisyys, eristyneisyys ja sivullisuuden kokemus ovat todella vahvoina läsnä ja ne toistuvat sekä Helenan että Tuomaksen tarinoissa. Ainoa mikä romaanin lukukokemuksen miellyttävyyttä haittasi oli juonen pirstaleisuus. Kerronta vuorottelee Helenan ja Tuomaksen näkökulmien välillä, mutta se ei ole kronologinen. Toki välillä tämäkin ratkaisu toimii ja ymmärrän että sillä on haettu kertomusten rinnastamista, mutta toisinaan myöskin eksyin tarinan sisälle kun en tiennyt kuka kertoo ja mistä ajasta ja hetkestä. Hyvänä seikkana on että lukijalle annetaan tilaa pohtia ja tuumailla, yhdistellä ja rinnastaa asioita itse. Kaikkea ei aina tarvitsekaan keriä auki vaan päättelyketjut on jätetty lukijan tehtäväksi.

Neljäntienristeyksen talotematiikka jatkuu myös Lopotissa. Itse asiassa teoksen lopussa kerrotaan lopotin merkitsevän kylää, sivukylää, syrjäkylää tai toisistaan erillään olevaa taloryhmää. Niinpä myös Tuomas ja Helena ovat kuin lopotteja, erillään muista. Helenan asuntoa Helsingissä kuvaillaan tarkasti - totta kai, koska Helena osaa asunnon ulkoa, vaikkei sitä näekään. Helsinkiä itseään, katujen ääniä ja tuoksuja, tunnelmia yleensäkin, kuvataan onnistuneesti, joskin mielestäni jopa liian vähän. Tuomas taas huomaa nuorena kotitalon tyhjenevän kun isommat sisarukset muuttavat pois. Tyhjät huoneet kaikuvat ja Tuomaksen on ikävä. Tuomas itsekin rakentaa lopussa taloa, remontoi vanhaa, tapetoi, sisustaa ja laittaa kotia. Tekee pesää, jonne ei tulekaan poikasia. Kaikki nämä vahvat teemat ja kohtalot jäävät mietityttämään vielä moneksi hetkeksi romaanin luettuakin, joten taas erittäin onnistunut teos Kinnuselta.