lauantai 2. heinäkuuta 2016

Tommi Kinnunen: Lopotti (Elina)










Tommi Kinnunen: Lopotti
Wsoy 2016
364 sivua







Ensinnäkin: pahoittelut pitkästä blogihiljaisuudesta. Talouteemme on edellisen postauksen jälkeen  muuttanut koiranpentu, joka laittoi kerralla kuviot uusiksi - myös lukemisen suhteen. Rauhallisille lukuhetkille ei ole juurikaan ollut aikaa, mutta eiköhän tilanne taas palaudu pikkuhiljaa. Viimeisen parin viikon aikana olen ehtinyt lukea muutaman kirjan, niistä kuitenkin lisää myöhemmin. Nyt vuorossa Tommi Kinnusen uutuusromaani.

Lopotti jatkaa, tai pikemminkin syventää, Kinnusen esikoisromaanin Neljäntienristeyksen tarinaa. Tämä teos keskittyy Neljäntienristeyksestä tuttuihin Helenaan ja tämän veljenpoikaan Tuomakseen. Sokea Helena lähetetään nuorena Helsinkiin sokeainkouluun ja lähtö tutusta perheympäristöstä jättää nuoreen tyttöön syvän haavan, joka ei tahdo umpeutua. Helena kuitenkin jää Helsinkiin, oppii elämään ihmisten, autojen ja teiden keskellä kaupungissa ja tutustuu Kariin.

Helenan veljenpoika Tuomas muuttaa myös Helsinkiin ja heistä tulee läheisiä. Molemmissa on jotain samaa - halu olla samanlainen kuin muut. Vai sittenkin toive, että muut ymmärtäisivät heidän jo olevan samanlaisia. Helena toivoo, että ohikulkijat pitäisivät häntä samanlaisena kuin muitakin, hän ei ehkä näe, mutta hän on opetellut elämään siitä huolimatta eikä edes kaipaa näköään. Hän osaa valita päälleen yhteensopivat vaatteet, katsoa alas kun ei halua silmiensä harhailevan ja on opetellut istumaan kuten näkevätkin. Tuomas taas yrittää piilotella homoseksuaalisuuttaan ja kokee olevansa erilainen kuin muut, vaikka ei hän oikeastaan toivo kuin rakkautta, kotia ja perhettä. Mikä on tavallista ja normaalia, mikä ei. Miltä tuntuu elää yksin omien ongelmiensa vankina. Tuomas ja Helena löytävät toisistaan turvaa samankaltaisten ajatustensa kanssa.

Romaani on taitavasti kirjoitettu, kuten Kinnusen esikoinenkin. Siinä pureudutaan samoihin teemoihin, mutta etenkin yksinäisyys, eristyneisyys ja sivullisuuden kokemus ovat todella vahvoina läsnä ja ne toistuvat sekä Helenan että Tuomaksen tarinoissa. Ainoa mikä romaanin lukukokemuksen miellyttävyyttä haittasi oli juonen pirstaleisuus. Kerronta vuorottelee Helenan ja Tuomaksen näkökulmien välillä, mutta se ei ole kronologinen. Toki välillä tämäkin ratkaisu toimii ja ymmärrän että sillä on haettu kertomusten rinnastamista, mutta toisinaan myöskin eksyin tarinan sisälle kun en tiennyt kuka kertoo ja mistä ajasta ja hetkestä. Hyvänä seikkana on että lukijalle annetaan tilaa pohtia ja tuumailla, yhdistellä ja rinnastaa asioita itse. Kaikkea ei aina tarvitsekaan keriä auki vaan päättelyketjut on jätetty lukijan tehtäväksi.

Neljäntienristeyksen talotematiikka jatkuu myös Lopotissa. Itse asiassa teoksen lopussa kerrotaan lopotin merkitsevän kylää, sivukylää, syrjäkylää tai toisistaan erillään olevaa taloryhmää. Niinpä myös Tuomas ja Helena ovat kuin lopotteja, erillään muista. Helenan asuntoa Helsingissä kuvaillaan tarkasti - totta kai, koska Helena osaa asunnon ulkoa, vaikkei sitä näekään. Helsinkiä itseään, katujen ääniä ja tuoksuja, tunnelmia yleensäkin, kuvataan onnistuneesti, joskin mielestäni jopa liian vähän. Tuomas taas huomaa nuorena kotitalon tyhjenevän kun isommat sisarukset muuttavat pois. Tyhjät huoneet kaikuvat ja Tuomaksen on ikävä. Tuomas itsekin rakentaa lopussa taloa, remontoi vanhaa, tapetoi, sisustaa ja laittaa kotia. Tekee pesää, jonne ei tulekaan poikasia. Kaikki nämä vahvat teemat ja kohtalot jäävät mietityttämään vielä moneksi hetkeksi romaanin luettuakin, joten taas erittäin onnistunut teos Kinnuselta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti