keskiviikko 31. joulukuuta 2014

Gösta Ågren: Tääl (Hanna)

Ruotsinkielinen alkuteos Jär voitti Finlandian 1988, mutta suomenkielisen käännöksen kanteen on näemmä päässyt lipsahtamaan väärä vuosiluku.
Gösta Ågren: Tääl
WSOY 1989
Suom. Caj Westerberg
75 sivua
Alkuteos: Jär. 1988 (Söderströms)


Heti alkuun minun on myönnettävä, että runous ei todellakaan kuulu erikoisalueisiini. Ei sillä, ettenkö ajoittain nauttisi runojen lukemisesta, sillä ne herättävät tunteita ja kutkuttavat ajatuksia eri tavoin kuin muut kirjallisuuden lajit. Runojen tulkinta minulta ei kuitenkaan luonnistu, joten lukijat toivottavasti voivat armahtaa, jos arvostelussani harhaudun välillä metsään.

Huolimatta amatööriydestäni runouden saralla halusin kuitenkin käsitellä vielä tämän vuoden puolella yhtä Finlandia-voittajaa, sillä onhan vuosi 2014 ollut Finlandia-palkinnon 30-vuotisjuhlavuosi. Uusin voittaja, Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät, ilmestyi jouluna pukin kontista ja onkin nyt hyvässä vauhdissa, mutta tälle vuodelle en valitettavasti ehdi laatia siitä arvostelua. Nyt vuorossa on siis Gösta Ågrenin Finlandia-voittaja vuodelta 1988.

Muisti suojaa meitä
kivulta. Haavojen vielä
hysteerisesti vuotaessa
alamme muistella niitä.

Ei, itse asiassa me alamme
unohtaa. Emme
muista muistojamme, vain
tapahtuneen. Me muistamme,

koska emme osaa unohtaa
toisin. Emme
kuule kelloa; me muistamme sen

ja kun tikitys lakkaa
ja huoneessa tulee hiljaista
se on jo tapahtunut.
(Läsnäoleva hetki, s. 24)


Gösta Ågrenin runokokoelmaa Tääl  käsittelen enimmäkseen runoesimerkkien kautta. Valikoin kokoelmasta runot, jotka vetoavat minuun ja saavat jotenkin kiinni siitä, miten itse maailmaa katselen. Kokoelma tai ainakin osa runoista vetosivatkin minuun varsin voimakkaasti. Elämä ja muistot sekä ajan kulun käsittämättömyys – se, että jokin hetki on tässä ja kohta poissa eikä mikään hetki lopulta ole nyt vaan aina mennyt tai tuleva – ovat teoksessa esiin nousevia teemoja. Sama ajatus esiintyy yllä lainaamassani runossa ”Läsnäoleva hetki”.

Toisaalta, kun koko elämä muodostuu näistä valheellisesti läsnäolevista hetkistä, on koko elämäkin samaan aikaan sekä mennyt, tuleva että läsnä. Elämään voi olla yhtä vaikea tarttua kuin yhteen hetkeen: elämänvaiheet singahtavat ohi sellaisella vauhdilla, että kehdosta siirtyy hautaan pikemminkin kuin huomaakaan. Elämän ja kuoleman erottamattomuus on alituisesti läsnä, mikä tulee esille myös alla olevassa runossa ”Etsiminen”.

Hän etsii elämässään,
mutta löytää vain
elämänsä. Kaikki, jota käytetään,
muuttuu esineeksi, myös
elämä. Avuttomana hän lehteilee
kirjoittamatonta kirjaa.

Keskellä yötä hän herää. Tummat
vartijat ovat piirittäneet sängyn;
turhaan hän levittää
siipensä. Elämän käyttäminen
on sen kieltämistä. Hän sytyttää
valon valkoisen suolan, mutta näkee
suljetuin silmin, kuulee
avoimin kämmenin. Vuodet
pimenevät. Joku lähestyy
hämärästä; jokin olento
erkanee lähteestään. Hetki
on käsillä. Hetki
on aina käsillä.
(Etsiminen, s. 31)

Elämän ja kuoleman ainaisen läsnäolon lisäksi yllä olevassa runossa kiteytyy modernin länsimaisen ihmisen ahdistus. Ohikiitävä elämä kulutetaan jonkin sellaisen etsimiseen, mitä ei ikinä saavuteta. Eksistentiaalinen ahdistus on arkipäivää – kenties nykyään jopa vielä enemmän kuin Ågrenin runokokoelman julkaisuvuonna.

Modernin ihmisen eksistentiaalinen puntarointi näkyy myös vapaudenkaipuussa. Halutaan kaikkimulleheti ja janotaan vapautta, mutta työnnetään pois se vastuu, joka on vapauden hinta. Toisaalta vapuas on myös pelkkä illuusio: elämä ja ruumiillisuus kahlitsevat ihmistä.

”Makaan sellissäni
ja kuulen kevään.” Niin kirjoitin
kerran. Kuvaaminen
on jonkin pienentämistä
kuvaukseksi, sitä että sammuttaa
todellisuuden häikäisevän
alastomuuden. Niin
minä
sen kestin.
(Sanojen tehtävä, s. 66)

Vapauden illuusio tulee esille runon ”Sanojen tehtävä” ensimmäisessä säkeessä. Elämä on selli, josta ihminen pyrkii moukaroimaan tiensä vapauteen käyttäen sanoja aseinaan. Sanat muodostavat sillan mielen ja fyysisen välille, ja siksi ne tuovat helpotusta siihen ahdinkoon, jota nykyihminen tuntee piehtaroidessaan elämän vaikeuden suossa. Sanojen mahti on kuitenkin rajallinen, sillä kuvaaminen / on jonkin pienentämistä / kuvaukseksi. Sama ajatus tulee esille runossa ”Nielu”.

On runoja, jotka ovat
niin suuria ja syviä ettei kukaan
osaa niitä kirjoittaa. Todistus
niiden olemassaolosta
on se, että niitä ei
ole kirjoitettu. Me
haromme muuria, jonka taakse
ne kätkeytyvät, mutta emme löydä
aukkoa valkoisesta paperista.
Meidän runoharjoitelmamme, sormenjäljet
muurilla, todistavat siitä jälkeenpäin,
että se on.
(Nielu, s. 23)

Tämä runo oli kenties suosikkini koko kokoelmasta, sillä koen sen koskettavan omaa kokemusmaailmaani. Sanat kykenevät tavoittamaan vain murto-osan siitä, mitä mielessä liikkuu ja millainen todellisuus on. Tässä mielessä runon voikin katsoa rinnastuvan myös Platonin luolavertaukseen: todellisuus ja ihmismieli ovat niin vaikeasti kuvattavissa, että sanat ovat vain varjoja niistä ilmiöistä, joista ne koettavat saada otteen. Tämä teema on osuva ja itselleni läheinen: maailma on usein niin kaunis tai niin hirveä ja ajatukset usein niin monisyisiä, että vain taitavimmat osaavat kirjata ne ylös latistamatta niiden merkitystä.

Ågrenin runot keskittyvät elämään ja kuolemaan, aikaan ja muistoihin, olemassaoloon ja sen vaikeuteen sekä sen tavoittamattomuuteen. Ågren onnistuu kuitenkin itse tavoittamattaan runoissaan elämän ja sanojen tavoittamattomuuden: kuvaamalla sitä, miten mikään ei ole kuvattavissa, Ågren onnistuukin kuvaamaan valitsemaansa teemaa osuvasti. Ehkä elämän kuvaamisen vaikeus onkin helpommin tavoitettavissa kuin elämä itse.

Runot eivät siis selvästikään käsittele konkreettisia maailman ongelmia, vaan eksistentiaalinen ahdistus ja mielensisäiset liikkeet valtaavat sivut. Näitä runoja lukee mielellään ja niistä saa jopa helpommin otteen, kun niitä selaa yön myöhäisinä tunteita – kuten itsekin tein. Ja mikä olisikaan sen parempi tapa siirtyä kohti uutta vuotta kuin syventyä ajatuksiin elämästä, vapaudesta ja ihmismielen syövereistä?

Onnellista uutta vuotta kaikille!

tiistai 30. joulukuuta 2014

Anna-Leena Härkönen: Kaikki oikein (Elina)


Anna-Leena Härkönen: Kaikki oikein
Otava 2014
317 sivua


Ensimmäinen luettu joululahjakirja oli Anna-Leena Härkösen Kaikki oikein. Romaani vaikutti hauskalta tapaukselta ja aloinkin lukea sitä huumorin toivossa joulupäivänä. Hyvinhän tästä hymy irtosi, vaikken ihan ääneen sentään naureskellut.

Romaani kertoo Eevi ja Kari Puttosesta, jotka voittavat lotossa seitsemän miljoonaa. Helsingissä asuva lapseton pariskunta tulee juuri toimeen, kunnes Eevin viemässä lottokupongissa ovatkin kaikki numerot oikein ja kolmen viikon kuluttua tileille rapsahtaa sievoiset summat rahaa. Romaani kuvaa yksityiskohtaisen tarkasti sitä, mitä lottovoittajille tapahtuu kun numerot ovat oikein: miten asiat hoituvat Veikkauksen toimistolla ja mitä pankkineuvoja heille suosittelee. Välillä tuntui, että olisi lukenut pikemminkin tositarinaa lottovoittajista kuin romaania.

Härköstä en tosiaan ollut toukokuussa luetun Takana puhumisen taitoa ennen lukenut muuta kuin Häräntappoaseen vuosia aiemmin. Kyseinen kirjailija ei suosikkeihini aiemmin kuulunut, mutta edellinen lukukokemus oli kuitenkin oikein mainio. En sitten tiedä mentiinkö nyt taas vähän taaksepäin. Takana puhumisen taito oli kokoelma lyhyitä hauskoja tekstejä, jotka sopivat Härkösen tyylille hyvin. Kaikki oikein tuntui välillä vähän pitkäpiimäiseltäkin kun jauhettiin samaa asiaa vaikka kuinka kauan.

Totta kai lottovoitto muuttaa sitten Puttosen perheen elämän. Alkuun kumpikaan ei aio jättäytyä töistä pois, mutta Kari alkaa ryypätä entistä holtittomammin ja Eevillä palaa päreet työpaikan ilmapiiriin. Tietenkin myös molempien perheitä alkaa kiinnostaa kun vaurautta yllättäen tuntuu olevan, eivätkä Eevin välit parhaaseen ystävään Hannaankaan ole enää samanlaiset kuin ennen. Äkkilähtö Thaimaahan yksin ei myöskään osoittaudu Eevin parhaaksi ideaksi.

Olisin ehkä kaivannut romaaniin enemmän heräteostoksien tuomaa hauskuutta. Alkuun muutama kohtaus onkin aika huvittava, kuten se kun pariskunta lähtee hienoon ravintolaan juhlimaan voittoaan, mutta huomaavat sitten etteivät oikein istu ravintolan konseptiin. Ravintolan tapahtumat ovat kenties hieman epäuskottavia (tuskin tarjoilijat ihan niin paljon väittäisivät maksavalle asiakkaalle vastaan), mutta myös huvittavia. Koko romaanin taustalla on ehkä pieni epäuskottava pohjavire, osaltaan se tulee mielestäni myös kielestä. En pitänyt siitä, että Eevin ja Karin suuhun on laitettu töksähtelevää puhekieltä. Jos sille tielle lähtee, niin pitäisi tehdä homma huolellisemmin.

Romaani toimi kuitenkin joulunpyhinä varsin mainiona välipalalukemisena. Se oli tarpeeksi kevyt ja nopeasti luettu. Seuraavaksi työn alla onkin sitten David Nichollsin uusin.

maanantai 29. joulukuuta 2014

Khaled Hosseini: Ja vuoret kaikuivat (Elina)


Khaled Hosseini: Ja vuoret kaikuivat
Otava 2013
411 sivua
Suom. Katariina Kaila
Alkuteos: And the Mountains Echoed. 2012.

Kas niin. Haluatte kuulla tarinan, ja minä kerron teille sellaisen. Mutta vain yhden. Älkää kumpikaan pyytäkö lisää. Ensinnäkin on jo myöhä, ja sinulla ja minulla, Pari, on huomenna edessämme pitkä matka. Sinun täytyy nukkua hyvin tänä yönä.
Khaled Hosseinin Ja vuoret kaikuivat alkaa syksystä vuonna 1952 ja siinä matkataan aina vuoden 2010 talveen saakka. Tarinan tärkeimmät henkilöt ovat pienessä Shadbaghin kylässä asuvat sisarukset Pari ja Abdullah, jotka joutuvat jo pienenä erotetuiksi toisistaan. Abdullah jää perheineen kylään ja Pari viedään Kabulin kaupunkiin rikkaan rouvan tyttäreksi ja sieltä edelleen Pariisiin. Romaanissa seurataan useita eri kohtaloita, joilla on kuitenkin kaikilla osansa Parin ja Abdullahin tarinassa.

Romaanin parasta, mutta myös ontuvinta antia on se, että se liikkuu ajassa ja paikassa koko ajan. Ollaan niin Afganistanissa, Pakistanissa, Pariisissa, Kreikassa kuin Yhdysvalloissakin. Liikutaan yli viisikymmentä vuotta eteenpäin. Koko ajan kerronnan keskiössä oleva hahmo vaihtuu. On tietenkin Pari ja Abdullah, mutta on myös heidän isänsä ja heidän setänsä Nabi, joka on autonkuljettajana rikkaan kabulilaisen herra Wahdatin luona. On Wahdatin kaunis runoilijavaimo Nila, rikkauden keskellä elänyt tylsistynyt poika Adel, veljekset Timur ja Idris, Wahdatin taloon muuttanut lääkäri Markos ja muutamia muita...

Väliin tuntuu hieman hengästyttävältä lukea niin monesta kohtalosta ja romaanin ydin tuntuu häviävän. Toisaalta täytyy antaa pisteitä Hosseinille, että romaani yleensä pysyy mitenkään kasassa, vaikka aineksia on niin paljon. Tässä olisi ollut ainekset jo melkein kymmeneen eri romaaniin, mutta jostakin syystä on tehty silti tämä ratkaisu. Kreikkalaisen Markoksen tarina on yksi mielenkiintoisimmista, ehkä sen takia, ettei hän oikein tunnu kuuluvan minnekään. Hän etsii itseään useasta eri paikasta ja opiskelee itsekseen valokuvausta. Lopulta hän päätyy lääkäriksi ja auttamaan sodan uhreja Kabuliin, missä hän asettuu Wahdatin taloon.

Hosseinin edelliset romaanit Leijapoika ja Tuhat loistavaa aurinkoa olivat mieleenpainuvia. Niissä molemmissa oli vangitseva tunnelma. Ne olivat niitä kirjoja, joiden jälkeen piti vain olla pari päivää ja miettiä kaikkea lukemaansa. Jostakin syystä Ja vuoret kaikuivat ei tuonut minulle yhtään samanlaista tunnelmaa. Ehkä olin odottanut taas kuvausta yhdestä maasta, yhdestä kansasta tai yhdestä henkilöstä. Yhteen pisteeseen keskittynyttä kertomusta. Tämä teos rönsyili niin moneen suuntaan, ettei siitä lopulta saanut otetta. Hosseini on taitava kertoja, mutta tämä teos ei ole hänen parhaimpansa.

keskiviikko 24. joulukuuta 2014

Joulukalenteri: luukku 24

Viimeinen luukku avautuu hiljalleen. Satumaista joulua lukijoillemme!

Tuutikki Tolonen & Liisa Kallio (kuv.):
Joulusatuja. 24 satua joulun odotukseen


HANNA:

Jouluaaton kruunaa Tuutikki Tolosen kirjoittama ja Liisa Kallion kuvittama Joulusatuja. 24 satua joulun odotukseen. Tästäkin kirjasta olen aiemmin kirjoittanut toisaalle, mutta lisään sen mielelläni varsin osuvasti viimeiseen luukkuumme. Kirjassa on nimenmukaisesti 24 satua, jotka voi lukea yksi kerrallaan kuin joulukalenterina. Kaunis kuvitus ja klassiset sadut todella tuovat mieleen lapsuuden joulun. Ja mistäs muusta tässä ihanassa juhlassa olisikaan kyse (paitsi ruuasta, läheisistä ja hyvästä mielestä). ;)

tiistai 23. joulukuuta 2014

Saku Heinänen: Zaida ja lumienkeli (Hanna)



Saku Heinänen: Zaida ja lumienkeli
Tammi 2014
207 sivua


Tämän kirjoituksen saaminen blogiin onkin vienyt enemmän aikaa kuin aavistin. Tarkkaavaiset lukijat ehkä muistavat, että luin tämän kirjan marraskuun lukuhaasteen ja Finlandia Junior -ehdokkuuden yhteydessä, ja mainitsin joulukuun alussa arvostelun olevan tulossa. Ja tässähän se on, joten parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Myönnän, että en olisi välttämättä tarttunut teokseen aivan heti, ellei se olisi ollut kilpailemassa Finlandia Junior -palkinnosta – joka lopulta jaettiin Maria Turtschaninoffin fantasiakirjalle Maresi. Olen kirjoittanut Turtschaninoffin voittajasta lastenkirjallisuuslehti Onnimanniin, joten siitä en valitettavasti jaa näkemyksiäni blogissamme (vaikka voin sanoa, että palkinto meni mielestäni oikeaan osoitteeseen). Kiinnostuneet voivat etsiä uusimman lehden (numeron 4/2014) käsiinsä ja lukaista arvostelun sieltä.

Mutta sitten tämän kertaisen teoksen eli Saku Heinäsen lastenromaanin Zaida ja lumienkeli pariin. Zaida on Intiasta suomalaisperheeseen adoptoitu tyttö, joka käy ala-astetta ystävineen. Eräänä jouluna Zaidan elämä mullistuu, kun hän löytää uuden ystävän koirapuistosta, jonne hän on hiipinyt vanhemmiltaan salaa keskellä taianomaisen lumisateen halkomaa jouluyötä. Lumisade ei kuitenkaan ole ainoa taianomainen asia tuona yönä, sillä koirapuistossa on toinen tyttö: vaalea Ainu, jonka kanssa Zaida ystävystyy mutta jota Zaida ei jostain kumman syystä näe muualla kuin öisessä koirapuistossa, jossa uusi ystävä esittelee hänelle sen salaisimpia sopukoita.

Ainun lisäksi Zaidan elämää sävyttävät ystävät koulussa, rinnakkaisluokkalainen Otto, isän hulttioveli Aimo sekä koulun kaksostytöt, jotka kiusaavat Zaidaa tämän erilaisen ulkonäön vuoksi. Erilaisuus ja toisten hyväksyminen sellaisinaan ovatkin teoksen pääteemoja. Toisaalta Zaida ja lumienkeli tuo esille myös sen, että kiusaamisessakin, kuten kaikessa mitä elämän aikana tulee vastaan, on aina kaksi puolta: pahansuopuus harvoin kumpuaa läpimädästä pahuudesta vaan jokaisen käytökselle on aina jokin syy, vaikka se ei aina ulospäin näykään.

Myös perhe ja joulun taika ovat mukana teoksessa, minkä vuoksi se surumielisyydestään huolimatta on oiva teos, josta blogata näin joulun alla. Aimosetä on perheen musta lammas, ja jokaisessa perheessä on ongelmansa, joiden juuret ulottuvat usein kauas menneisyyteen.

Joulu puolestaan tupruttaa ensilumen juuri ajallaan, miltei kuten se on tänä vuonna tehnyt todellisuudessakin ympäri Suomen. Lumen mukana maan päälle leijailee myös joulun lumo ja rauha, jotka pääsevät liian usein unohtumaan – erityisesti aikuisilta.

Zaida ja lumienkeli on helppo- ja miellyttävälukuinen teos. Sen yksinkertainen kieli tekee siitä helppoa seurattavaa ja luettavaa lapsille, mutta huolimatta omasta kiinnostuksestani lastenkirjallisuutta kohtaan teoksen kieli ei kietonut minua pauloihinsa. Olenkin sitä mieltä, että lasten- ja nuortenkirjallisuudessa liian usein vältetään kerrontaa ja sanavalintoja, jotka poikkeavat arkikielestä, vaikka nimenomaan sanavalinnat johdattavat lukijan toiseen maailmaan ja auttavat tarkastelemaan asioita uudesta näkökulmasta. Kirjallisuuden hienous piilee juuri siinä, että siinä on mahdollista tehdä valintoja, jotka eivät istu arkiseen puhekieleen.

Vaikka yksinkertainen kieli ei minua henkilökohtaisesti valloittanutkaan, Heinäsen lastenromaani onnistui kuljettamaan minut omaan lapsuuteeni. Zaidan mietteiden, hänen ystäviensä, joulunviettonsa ja koulunkäyntinsä muistuttivat mieleeni sen, millaista oli itse olla ala-astelainen. Erityisesti näin joulun tienoilla.

Joulukalenteri: luukku 23

Yksi yö jouluun on...


China Miéville: Toiset


HANNA:

23. luukun numeroa kaksi edustaa China Miévillen Toiset. En ole tätä uuskumman genreen sijoittuvaa dekkaria vielä ehtinyt lukea, mutta olen kuullut siitä ja kirjailijasta paljon hyvää, joten eiköhän tämäkin teos jossain vaiheessa blogiimme ilmesty. Jos vain malttaisi ola haalimatta jatkuvasti lisää luettavaa.




Kolme venäläistä klassikkoa



ELINA:

Numero kolme tulee sen sijaan kirjasta Kolme venäläistä klassikkoa. Teos sisältää Fjodor Dostojevskin Kellariloukon, Nikolai Gogolin Muotokuvan ja Ivan Turgenevin Tarpeettoman ihmisen päiväkirjan. Teos on päätynyt hyllyyni muistaakseni jonkun alennusmyynnin kautta niihin aikoihin kun luin yliopistolla venäläisen klassikkokirjallisuuden kurssia. Enpä enää muista edes luinko tästä kirjasta kaikkia kolmea osaa, ehkä olisi kertauksen paikka. Ainakin Gogolia olisi mukavaa lukea pitkästä aikaa.

maanantai 22. joulukuuta 2014

Joulukalenteri: luukku 22

22. luukku auetkoon! Luvassa on tuplasti Tolkienia.

J.R.R. Tolkien: Taru sormusten herrasta (Kaksi tornia).
HANNA:

Kuvassa näkyy Tolkienin Taru sormusten herrasta, jonka kohdalla on tietenkin syytä kiinnittää huomio trilogian toiseen osaan Kaksi tornia. Kalenterissa on ollut jo aiemmin puhetta nostalgisista fantasiasarjoista, ja tämä opus jos mikä loistaa kruununa muistojen yllä. Kaksi tornia puolestaan oli osista se, joka lähti kunnolla kuljettamaan tarinaa eteenpäin. Siksi suosittelen, Elina, että sinnittelisit sinne saakka! ;)





J.R.R. Tolkien: Kaksi tornia



ELINA:

Kuten Hannan tekstistä voi päätellä, niin minulle tämän trilogian lukeminen ei ole ollut helppoa. TSH nököttää kirjahyllyssäni nimellä ikuisuusprojekti. Olen nimittäin aloittanut kyseisen teoksen lukemisen ensimmäisen kerran yli kymmenen vuotta sitten ja lukuisten yrityskertojen jälkeen olen päässyt parhaimmillaankin vain Sormusten ritareiden loppupuolelle. En edes tiedä, miksi trilogian lukeminen on ollut niin hankalaa, koska esimerkiksi Hobitin olen lukenut ja siitä nauttinut. Ehkä tässä olisi tavoitetta alkavalle vuodelle!

sunnuntai 21. joulukuuta 2014

Joulukalenteri: luukku 21

Neljäntenä adventtina aukeaa 21. luukku

Suzanne Collins: Gregor ja Turman ennustus. Alismaan tarinat 2.


 HANNA:

Luukun 21 lukua 2 edustaa Suzanne Collinsin Gregor ja Turman ennustus. Alismaan tarinat 2. Edellisessä luukussa mainitsin Suzanne Collinsin Nälkäpeli-sarjan, joka teki minuun vaikutuksen. Alismaan tarinat on sarja, jonka Collins kirjoitti ennen supersuosittua Nälkäpeliä, ja se on suunnattu hieman nuoremmalle lukijakunnalle. Sarjan miljöö eroaa tavallisesta fantasiasta ja sarja on miellyttävää luettavaa, mutta ei kuitenkaan yllä mielestäni Nälkäpelin tasolle.





Alexander McCall Smith: Naisten etsivätoimisto nro 1

ELINA:

Joululahjojen keskeltä pilkottaa luukun 21 toinen romaani, nimittäin Alexander McCall Smithin Naisten etsivätoimisto nro 1, Mma Ramotswe tutkii. Smithin dekkarisarjaa löytyy hyllystäni useammankin teoksen verran. Kirjat kuvaavat etsivätoimistoa, jonka on perustanut Precious Ramotswe esikuvanaan neiti Marple ja apunaan sihteeri Mma Makutsi. Ramotswe on ihanan iloinen etsivä, jonka päättelykyky tarvitsee avukseen paljon rooibos-teetä. Näissä kirjoissa on mahtavaa paitsi hauskat henkilöhahmot myös Botswanan historian ja luonnon kuvaus.