keskiviikko 31. joulukuuta 2014

Gösta Ågren: Tääl (Hanna)

Ruotsinkielinen alkuteos Jär voitti Finlandian 1988, mutta suomenkielisen käännöksen kanteen on näemmä päässyt lipsahtamaan väärä vuosiluku.
Gösta Ågren: Tääl
WSOY 1989
Suom. Caj Westerberg
75 sivua
Alkuteos: Jär. 1988 (Söderströms)


Heti alkuun minun on myönnettävä, että runous ei todellakaan kuulu erikoisalueisiini. Ei sillä, ettenkö ajoittain nauttisi runojen lukemisesta, sillä ne herättävät tunteita ja kutkuttavat ajatuksia eri tavoin kuin muut kirjallisuuden lajit. Runojen tulkinta minulta ei kuitenkaan luonnistu, joten lukijat toivottavasti voivat armahtaa, jos arvostelussani harhaudun välillä metsään.

Huolimatta amatööriydestäni runouden saralla halusin kuitenkin käsitellä vielä tämän vuoden puolella yhtä Finlandia-voittajaa, sillä onhan vuosi 2014 ollut Finlandia-palkinnon 30-vuotisjuhlavuosi. Uusin voittaja, Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät, ilmestyi jouluna pukin kontista ja onkin nyt hyvässä vauhdissa, mutta tälle vuodelle en valitettavasti ehdi laatia siitä arvostelua. Nyt vuorossa on siis Gösta Ågrenin Finlandia-voittaja vuodelta 1988.

Muisti suojaa meitä
kivulta. Haavojen vielä
hysteerisesti vuotaessa
alamme muistella niitä.

Ei, itse asiassa me alamme
unohtaa. Emme
muista muistojamme, vain
tapahtuneen. Me muistamme,

koska emme osaa unohtaa
toisin. Emme
kuule kelloa; me muistamme sen

ja kun tikitys lakkaa
ja huoneessa tulee hiljaista
se on jo tapahtunut.
(Läsnäoleva hetki, s. 24)


Gösta Ågrenin runokokoelmaa Tääl  käsittelen enimmäkseen runoesimerkkien kautta. Valikoin kokoelmasta runot, jotka vetoavat minuun ja saavat jotenkin kiinni siitä, miten itse maailmaa katselen. Kokoelma tai ainakin osa runoista vetosivatkin minuun varsin voimakkaasti. Elämä ja muistot sekä ajan kulun käsittämättömyys – se, että jokin hetki on tässä ja kohta poissa eikä mikään hetki lopulta ole nyt vaan aina mennyt tai tuleva – ovat teoksessa esiin nousevia teemoja. Sama ajatus esiintyy yllä lainaamassani runossa ”Läsnäoleva hetki”.

Toisaalta, kun koko elämä muodostuu näistä valheellisesti läsnäolevista hetkistä, on koko elämäkin samaan aikaan sekä mennyt, tuleva että läsnä. Elämään voi olla yhtä vaikea tarttua kuin yhteen hetkeen: elämänvaiheet singahtavat ohi sellaisella vauhdilla, että kehdosta siirtyy hautaan pikemminkin kuin huomaakaan. Elämän ja kuoleman erottamattomuus on alituisesti läsnä, mikä tulee esille myös alla olevassa runossa ”Etsiminen”.

Hän etsii elämässään,
mutta löytää vain
elämänsä. Kaikki, jota käytetään,
muuttuu esineeksi, myös
elämä. Avuttomana hän lehteilee
kirjoittamatonta kirjaa.

Keskellä yötä hän herää. Tummat
vartijat ovat piirittäneet sängyn;
turhaan hän levittää
siipensä. Elämän käyttäminen
on sen kieltämistä. Hän sytyttää
valon valkoisen suolan, mutta näkee
suljetuin silmin, kuulee
avoimin kämmenin. Vuodet
pimenevät. Joku lähestyy
hämärästä; jokin olento
erkanee lähteestään. Hetki
on käsillä. Hetki
on aina käsillä.
(Etsiminen, s. 31)

Elämän ja kuoleman ainaisen läsnäolon lisäksi yllä olevassa runossa kiteytyy modernin länsimaisen ihmisen ahdistus. Ohikiitävä elämä kulutetaan jonkin sellaisen etsimiseen, mitä ei ikinä saavuteta. Eksistentiaalinen ahdistus on arkipäivää – kenties nykyään jopa vielä enemmän kuin Ågrenin runokokoelman julkaisuvuonna.

Modernin ihmisen eksistentiaalinen puntarointi näkyy myös vapaudenkaipuussa. Halutaan kaikkimulleheti ja janotaan vapautta, mutta työnnetään pois se vastuu, joka on vapauden hinta. Toisaalta vapuas on myös pelkkä illuusio: elämä ja ruumiillisuus kahlitsevat ihmistä.

”Makaan sellissäni
ja kuulen kevään.” Niin kirjoitin
kerran. Kuvaaminen
on jonkin pienentämistä
kuvaukseksi, sitä että sammuttaa
todellisuuden häikäisevän
alastomuuden. Niin
minä
sen kestin.
(Sanojen tehtävä, s. 66)

Vapauden illuusio tulee esille runon ”Sanojen tehtävä” ensimmäisessä säkeessä. Elämä on selli, josta ihminen pyrkii moukaroimaan tiensä vapauteen käyttäen sanoja aseinaan. Sanat muodostavat sillan mielen ja fyysisen välille, ja siksi ne tuovat helpotusta siihen ahdinkoon, jota nykyihminen tuntee piehtaroidessaan elämän vaikeuden suossa. Sanojen mahti on kuitenkin rajallinen, sillä kuvaaminen / on jonkin pienentämistä / kuvaukseksi. Sama ajatus tulee esille runossa ”Nielu”.

On runoja, jotka ovat
niin suuria ja syviä ettei kukaan
osaa niitä kirjoittaa. Todistus
niiden olemassaolosta
on se, että niitä ei
ole kirjoitettu. Me
haromme muuria, jonka taakse
ne kätkeytyvät, mutta emme löydä
aukkoa valkoisesta paperista.
Meidän runoharjoitelmamme, sormenjäljet
muurilla, todistavat siitä jälkeenpäin,
että se on.
(Nielu, s. 23)

Tämä runo oli kenties suosikkini koko kokoelmasta, sillä koen sen koskettavan omaa kokemusmaailmaani. Sanat kykenevät tavoittamaan vain murto-osan siitä, mitä mielessä liikkuu ja millainen todellisuus on. Tässä mielessä runon voikin katsoa rinnastuvan myös Platonin luolavertaukseen: todellisuus ja ihmismieli ovat niin vaikeasti kuvattavissa, että sanat ovat vain varjoja niistä ilmiöistä, joista ne koettavat saada otteen. Tämä teema on osuva ja itselleni läheinen: maailma on usein niin kaunis tai niin hirveä ja ajatukset usein niin monisyisiä, että vain taitavimmat osaavat kirjata ne ylös latistamatta niiden merkitystä.

Ågrenin runot keskittyvät elämään ja kuolemaan, aikaan ja muistoihin, olemassaoloon ja sen vaikeuteen sekä sen tavoittamattomuuteen. Ågren onnistuu kuitenkin itse tavoittamattaan runoissaan elämän ja sanojen tavoittamattomuuden: kuvaamalla sitä, miten mikään ei ole kuvattavissa, Ågren onnistuukin kuvaamaan valitsemaansa teemaa osuvasti. Ehkä elämän kuvaamisen vaikeus onkin helpommin tavoitettavissa kuin elämä itse.

Runot eivät siis selvästikään käsittele konkreettisia maailman ongelmia, vaan eksistentiaalinen ahdistus ja mielensisäiset liikkeet valtaavat sivut. Näitä runoja lukee mielellään ja niistä saa jopa helpommin otteen, kun niitä selaa yön myöhäisinä tunteita – kuten itsekin tein. Ja mikä olisikaan sen parempi tapa siirtyä kohti uutta vuotta kuin syventyä ajatuksiin elämästä, vapaudesta ja ihmismielen syövereistä?

Onnellista uutta vuotta kaikille!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti