Saku Heinänen: Zaida ja lumienkeli
Tammi 2014
207 sivua
Tämän kirjoituksen saaminen blogiin onkin vienyt enemmän
aikaa kuin aavistin. Tarkkaavaiset lukijat ehkä muistavat, että luin tämän
kirjan marraskuun lukuhaasteen ja Finlandia Junior -ehdokkuuden yhteydessä, ja
mainitsin joulukuun alussa arvostelun olevan tulossa. Ja tässähän se on, joten
parempi myöhään kuin ei milloinkaan.
Myönnän, että en olisi välttämättä tarttunut teokseen aivan
heti, ellei se olisi ollut kilpailemassa Finlandia Junior -palkinnosta – joka
lopulta jaettiin Maria Turtschaninoffin fantasiakirjalle Maresi. Olen kirjoittanut Turtschaninoffin
voittajasta lastenkirjallisuuslehti Onnimanniin,
joten siitä en valitettavasti jaa näkemyksiäni blogissamme (vaikka voin sanoa, että palkinto meni mielestäni oikeaan osoitteeseen). Kiinnostuneet voivat etsiä uusimman
lehden (numeron 4/2014) käsiinsä ja lukaista arvostelun sieltä.
Mutta sitten tämän kertaisen teoksen eli Saku Heinäsen
lastenromaanin Zaida ja lumienkeli
pariin. Zaida on Intiasta suomalaisperheeseen adoptoitu tyttö, joka käy
ala-astetta ystävineen. Eräänä jouluna Zaidan elämä mullistuu, kun
hän löytää uuden ystävän koirapuistosta, jonne hän on hiipinyt vanhemmiltaan
salaa keskellä taianomaisen lumisateen halkomaa jouluyötä. Lumisade ei
kuitenkaan ole ainoa taianomainen asia tuona yönä, sillä koirapuistossa on
toinen tyttö: vaalea Ainu, jonka kanssa Zaida ystävystyy mutta jota Zaida ei
jostain kumman syystä näe muualla kuin öisessä koirapuistossa, jossa uusi
ystävä esittelee hänelle sen salaisimpia sopukoita.
Ainun lisäksi Zaidan elämää sävyttävät ystävät koulussa,
rinnakkaisluokkalainen Otto, isän hulttioveli Aimo sekä koulun kaksostytöt,
jotka kiusaavat Zaidaa tämän erilaisen ulkonäön vuoksi. Erilaisuus ja toisten
hyväksyminen sellaisinaan ovatkin teoksen pääteemoja. Toisaalta Zaida ja lumienkeli tuo esille myös sen,
että kiusaamisessakin, kuten kaikessa mitä elämän aikana tulee vastaan, on aina
kaksi puolta: pahansuopuus harvoin kumpuaa läpimädästä pahuudesta vaan jokaisen
käytökselle on aina jokin syy, vaikka se ei aina ulospäin näykään.
Myös perhe ja joulun taika ovat mukana teoksessa, minkä
vuoksi se surumielisyydestään huolimatta on oiva teos, josta blogata näin
joulun alla. Aimosetä on perheen musta lammas, ja jokaisessa perheessä on
ongelmansa, joiden juuret ulottuvat usein kauas menneisyyteen.
Joulu puolestaan tupruttaa ensilumen juuri ajallaan, miltei
kuten se on tänä vuonna tehnyt todellisuudessakin ympäri Suomen. Lumen mukana
maan päälle leijailee myös joulun lumo ja rauha, jotka pääsevät liian usein
unohtumaan – erityisesti aikuisilta.
Zaida ja lumienkeli
on helppo- ja miellyttävälukuinen teos. Sen yksinkertainen kieli tekee siitä helppoa
seurattavaa ja luettavaa lapsille, mutta huolimatta omasta kiinnostuksestani
lastenkirjallisuutta kohtaan teoksen kieli ei kietonut minua pauloihinsa.
Olenkin sitä mieltä, että lasten- ja nuortenkirjallisuudessa liian usein
vältetään kerrontaa ja sanavalintoja, jotka poikkeavat arkikielestä, vaikka
nimenomaan sanavalinnat johdattavat lukijan toiseen maailmaan ja auttavat
tarkastelemaan asioita uudesta näkökulmasta. Kirjallisuuden hienous piilee
juuri siinä, että siinä on mahdollista tehdä valintoja, jotka eivät istu
arkiseen puhekieleen.
Vaikka yksinkertainen kieli ei minua henkilökohtaisesti
valloittanutkaan, Heinäsen lastenromaani onnistui kuljettamaan minut omaan
lapsuuteeni. Zaidan mietteiden, hänen ystäviensä, joulunviettonsa ja
koulunkäyntinsä muistuttivat mieleeni sen, millaista oli itse olla
ala-astelainen. Erityisesti näin joulun tienoilla.
Kommentit
Lähetä kommentti