keskiviikko 31. toukokuuta 2017

Eowyn Ivey: Lumilapsi (Hanna)




Eowyn Ivey: Lumilapsi
Bazar 2013
417 sivua 
Suom. Marja Helanen 
Alkuteos: The Snow Child (2012)

Aloitin tämän teoksen maaliskuussa, jolloin oli vielä lunta, ja sain sen loppuun vapun tienoilla, jolloin silloinkin tuprutti vielä taivaan täydeltä. Kevään tulo kesti niin kauan – eikä tuo kesä vieläkään ole ottanut Suomea omakseen – niin Eowyn Iveyn Lumilapsesta sopii kirjoittaa näin toukokuun lopussakin. Teos sijoittuu nimittäin Alaskan talvisiin maisemiin ja ankaraan pohjoisen kesään, joka piirtyy suomalaisen mieleen helposti.

Mabel ja Jack ovat vanha pariskunta, joka on muuttanut Alaskan peräkylälle pitämään maatilaa. Lumilapsen alussa Mabel harkitsee itsemurhaa, mutta ei teekään sitä. Pariskunnan välillä vallitsee hiljaisuus, joka vetää vertoja jopa tuon karun maan ja armottoman luonnon hiljaisuudelle. Mabelin mieli vaipuu masennukseen, kun lumi ja pimeys peittävät koko tienoon vaippaansa ja kietovat Mabelin yksinäisyyteensä Jackin tehdessä päivät töitä.

Aikanaan Mabel ja Jack menettivät lapsen syntymässä eivätkä saaneet lapsia sen jälkeen. Vaitonaiset välit raastavat rakkautta, joka kuitenkin vallitsee yhä vanhan parin välillä. Kylällä käydessään Jack tutustuu Georgeen, joka asustaa ratsastusmatkan päässä heidän mökiltään, ja miehet sopivat oitis vierailusta. Herkkä ja hiljainen Mabel tutustuu Georgen vaimoon Estheriin, joka on rempseydessään täysin eri maata kuin Mabel itse. Naisten välille kuitenkin syntyy syvä ystävyys.

Tuttujen tuoma ilo tekee jopa Jackista ja Mabelista leikkisiä, ja eräänä yönä he rakentavat lumesta lapsen: pienen tytön, jolle he vaatettavat pipoin, takein ja lapasin. Aamulla lumilapsi lapasineen on kuitenkin poissa, ja samaan aikaan pihapiirin ympäristössä alkaa vilahdella vaaleahiuksinen tyttö, joka juoksee pitkin metsiä kettu rinnallaan. Tytön ilmestyminen muistuttaa Mabelia vanhasta venäläisestä kansantarusta, jossa vanha pari rakentaa itselleen lumesta lapsen – mutta loppu ei missään versiossa ole onnellinen.

Sillä ei kuitenkaan ole väliä.  Tytöstä tulee osa pariskunnan talvista arkea. Kesäisin Fainaksi esittäytyvä tyttö palaa vuorten lakeuksille, mutta talven tullen hän palaa takaisin. Kukaan muu ei kuitenkaan tiedä mitään tytöstä, joten Mabel ja Jack pitävät hänet omana salaisuutenaan suhteellisen pitkään, mutta kuten kaikki salaisuudet, tämäkin tulee julki eikä mikään ole enää samon.

Romaanin luonnonkuvaus on miltei vailla vertaa. Jopa suomalaiselle Alaskan vuodenaikojen ankaruudessa on omaa eksotiikkaansa. Toisaalta talven kylmä aurinko ja lumivaipan muassaan tuoma hiljaisuus ovat suomalaiselle tuttuja. Kuvaus saa arvostamaan myös oman maansa talvia, joita toki ihailee aina aikansa mutta joihin turhautuu kaiken pimeyden keskellä kenties liiankin nopeasti.

Realistisesta luonnonkuvauksesta huolimatta romaani edustaa myös maagista realismia. Kuvaus ja tarina huokuvat sadunomaisuutta – onhan romaanissa intertekstuaalinen viite venäläiseen kansansatuun. Luonnon mystisyys, Fainan taianomaisuus sekä tytön kyky selvitä karussa ympäristössä luovat erikoisen yhtälön, mutta lopputulos on kaunis. Herkkä luontokuvaus yhdistettynä sadun ja fantasian tunnelmaan iskee kyllä suoraan omien lukumieltymysteni ytimeen.

Rakenteellisesti romaani on suhteellisen ansiokas: tarina rytmittyy vuodenaikojen ja Fainan tulemisten ja menemisten kautta. Toisaalta romaanissa kuvataan toistamiseen tilanne, jossa Mabel ja Jack vaipuvat alakuloon ja heidän suhteensa kuihtuu Fainan ollessa poissa, mutta tytön saapuessa parista tulee jälleen leikkisä ja he muistavat keskinäisen hellyytensä. Tämä kuvio toistuu turhan monta kertaa; asia olisi tullut selväksi vähemmälläkin. Romaani on kuitenkin niin kaunista luettavaa, että en siltikään pistänyt pahakseni, että sain tästä syystä lukea viehättävää kuvausta joitakin kymmeniä sivuja enemmän.

Myös Lumilapsen ihmiskuvaus miellyttää. Pidän Mabelin ja Estherin, kenties hieman kärjistetystä mutta silti uskottavasta, vastakkainasettelusta. Mabel on herkkä ja pohdiskeleva taiteilijasielu siinä, missä Esther on rohkeasti toimeen tarttuvaa tyyppiä, joka naukkaa viinapullosta kuin miehet konsanaan ja pitää yllään miesten työhousuja käytännöllisyyden vuoksi. Molemmat ihmistyypit ovat hyvin tunnistettavia, eikä kumpaakaan arvoteta romaanissa korkeammalle kuin toista.

Kaiken kaikkiaan Lumilapsi oli lukukokemuksena niin tenhoava, että rohkenen suositella sitä kaikille, joita maagisuus ja luonto kiehtovat. Lukuhaasteessa asetan sen kohtaan 2. Kirjablogissa kehuttu kirja, sillä kuulin romaanista ensi kertaa luettuani siitä Lumiomenan kirjablogista. Tämän suosituksen perusteella ostin teoksen seuraavilta kirjamessuilta, joilta sen sattumalta löysin, ja siitä lähtien olen odottanut sopivaa hetkeä lukaista se.

sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Elena Ferrante: Loistava ystäväni (Elina)


Elena Ferrante: Loistava ystäväni
WSOY 2016
362 sivua
suom. Helinä Kangas
Alkuteos: L'amica geniale. 2011.

Olin lukenut paljon kehuja Elena Ferranten Loistavasta ystävästä ja siksi avasin sen hieman epäröiden. Pelko oli aivan turhaa, tässä oli kenties tämän vuoden suosikkini, vaikka monia hyviä olenkin jo lukenut (ja monia hyviä toki varmasti tänä vuonna vielä edessä). Sen verran olen tietysti myöhässä, että nythän on ilmestynyt seuraava suomennos sarjasta eli Uuden nimen tarina. Toisaalta on hienoa, että pääsen lukemaan sen suoraan tämän jälkeen. 

Loistava ystäväni kertoo sotien jälkeisestä Napolista ja ystävyksistä (sekä naapureista) Elena eli Lenù ja Raffaella eli Lila. He kasvavat ympäristössä, jossa tyttöjen koulutuksessa ei juuri piitata. Elena on kuitenkin lahjakas ja saa vanhemmat puolelleen eli pystyy jatkamaan koulunkäyntiä. Lila sen sijaan päätyy toiselle reitille.

Romaanin prologi kuvaa tyttöjen ystävystymistä, lapsuutta ja koulunkäyntiä. Oikeastaan lämpenin romaanille hieman hitaasti, alku ei ollut minusta kovinkaan kiinnostava. Prologin jälkeen tarina lähti mielestäni kunnolla lentoon enkä olisi malttanut lopettaa lukemista alkuunkaan, luinkin loppuromaanin yhdeltä istumalta (tosin oli vähän pakkokin kun kirja piti palauttaa kirjastoon seuraavana päivänä, mutta olisin lukenut joka tapauksessa kirjan nopeasti). 

Ferrante kuvaa paitsi Elenan ja Lilan ystävyyden alkua myös yleisemmin Italian ilmapiiriä, kulttuuria ja tilannetta. Koko ajan lukiessa tuntuu siltä kuin näkisi napolilaisen rähjäisen kerrostalon pihoineen edessään, pienet kadut ja kujat, putiikit sekä kuulisi ihmisten äänet, haistaisi tuoksut ja hajut. Tämä romaani on italialaisen kulttuurin ystävälle varsinaista herkkua. Ferranten teksti on sujuvaa ja suomennostyö palkintonsa ansainnutta. Romaania lukiessa todella tuntuu kuin olisi pienellä Italian-matkalla, siitä huolimatta ettei Ferrante varsinaisesti tee Napolista mitään houkuttelevaa kiiltokuvamaista lomakohdetta vaan kuvaa nimenomaan sen kurjia puolia.

Elena pohtii koko ajan, miten voisi irtautua kasvuympäristöstään eikä ymmärrä miksi Lila haluaisi jäädä siihen asemaan. Toisaalta Elena myös kadehtii ystäväänsä, tämän kauneutta ja kykyä kietoa kaikki pojat pikkusormensa ympärille. Elena pitää kouluja käymätöntä Lilaa aina viisaampana eikä luota itseensä. Ympäristö ei ole kaikin puolin aivan suotuisa sillä naisen tehtävä on olla kotona, miehet tappelevat keskenään ja perheet ovat väkivaltaisia. 50-luvun suutareiden tai vahtimestarien lapsista ei odoteta kovinkaan suuria. Näistä asioista huolimatta Elena ja Lila luovivat tiellään eteenpäin. Romaanissa on paljon sivuhenkilöitä ja pakko myöntää, että välillä jokunen Antonio ja Stefano saattoivat hieman mennä sekaisin, mutta pääasiassa Ferrante pitää henkilöhahmogalleriansa hyvin kasassa.

Lila on kaikin puolin hyvin karismaattinen ja valovoimainen hahmo. Välillä en kuitenkaan ymmärrä miksi Elena jaksaa olla hänen ystävänsä. Lila on kenties hyvin älykäs ja sosiaalisesti taitava, mutta toisaalta myös hieman ristiriitainen ja välinpitämätön eikä aina kaikessa "loistava ystävä". Mietin tarkoitetaanko romaanissa loistavalla ystävällä kuitenkin nimenomaan kertojaa eli Elenaa. Mielenkiinnolla jään ainakin odottamaan seuraavan osan lukemista sekä tietenkin romaanisarjan muitakin osia.

Helmetin lukuhaasteessa sijoitan romaanin kohtaan 7. salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja. Sen kummemmin en tosin aio osallistua Ferranten todellisen henkilöllisyyden arvailuun. 

tiistai 16. toukokuuta 2017

Liane Moriarty: Hyvä aviomies (Elina)


Liane Moriarty: Hyvä aviomies
WSOY 2014
444 sivua
Alkuteos: The Husband's Secret. 2013.
suom. Helene Bützow

Kirjoittaminen laahaa sikäli jäljessä, että luin Liane Moriartyn Hyvän aviomiehen jo useita viikkoja sitten, mutta ehdin siihen palata vasta nyt. Hyvä aviomies on hyvin samantyylinen romaani kuin aiemmin lukemani Nainen joka unohti, sen tunnistaa selvästi saman kirjailijan kynästä lähteneeksi. Romaaniin myös upposi samalla tavalla ja juonenkäänteiden ansiosta se jaksoi pitää imussaan siihen asti kunnes viimeinen sivu oli käännetty.

Päähenkilö on perheenäiti Cecilia Fitzpatrick, jonka aviomies John-Paul on komea ja muutenkin lähentelee täydellistä. Heillä on kolme kaunista tytärtä ja äiti pyörittää paitsi kotitaloutta ja koulun tapahtumia myös menestyy Tupperware-myyjänä. Kaikki on hyvin kunnes Cecilia eräänä päivänä löytää ullakolta omituisen kirjeen, johon hänen miehensä on kirjoittanut, että sen saa avata vasta hänen kuoltuaan. Cecilia jahkailee, mutta päättää lopulta aukaista kuoren ja arvata saattaa, että hän järkyttyy kirjeen sisällöstä.

Takakannen perusteella voisi ajatella romaanin kertovan lähinnä Ceciliasta, mutta näkökulma vaihtuu romaanissa tiuhaan ja Cecilian perheen kohtalo kietoutuu yhteen monien muiden kanssa. Yksi näkökulmista on melbournelaisen Tessin, joka on saanut juuri selville, että hänen aviomiehensä Will on ihastunut hänen parhaaseen ystäväänsä Felicityyn. Tess ottaa heidän poikansa Liamin mukaan ja lähtee äitinsä luokse Sydneyyn laittaakseen Liamin omaan vanhaan kouluunsa. Kyseisessä koulussa toimii sihteerinä Rachel, joka on menettänyt oman tyttärensä ja jonka pojan perhe on muuttamassa Amerikkaan mukanaan Rachelin ainoa lapsenlapsi. Tässäkin romaanissa on siis myös kepeytensä lisäksi painavia teemoja ja kohtaloita: uskottomuutta, suuria elämää mullistavia salaisuuksia, yksinäisyyttä ja murheellisuutta. Silti se onnistuu olemaan jollakin tavalla hyvin lohdullinen, kuin osoituksena siitä että kaikki me olemme inhimillisiä.

Useiden näkökulmien tiuha vaihtuminen pitää lukijan otteessaan ja mitään ei paljasteta heti vaan vihjeitä ripotellaan vähitellen. Moriarty on taitava pitämään jännitystä yllä viimeiseen hetkeen asti. Tapahtumat sijoittuvat vain muutamaan päivään pääsiäisen ympärille, mutta tuntuu kuin romaanin kuvaama aika olisi vuosikausia pidempi. Itse luinkin tätä juuri pääsiäisen tienoilla, hauska yhteensattuma. Salaisuudet, niiden paljastuminen ja syiden sekä seurausten suhteet tuntuvat olevan tässä romaanissa päällimmäisenä tematiikkana. Alkaahan romaani viittauksella Pandoran lippaaseen.

Liane Moriarty ei siis mielestäni pettänyt tälläkään kirjalla vaan se oli oikein mainiota viihdettä. Seuraavana lukupinossa onkin siis Mustat valkeat valheet. Hyvä aviomies sijoittuu Helmetin lukuhaasteessa kohtaan 28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan. Se sopisi mielestäni myös kohtiin: 2. Kirjablogissa kehuttu kirja, 10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis, 23. Käännöskirja ja toki 46. Oseanialaisen kirjailijan kirjoittama kirja, johon sijoitin edellisen Moriartyn romaanin.

torstai 4. toukokuuta 2017

Mira Ahjoniemi: Loistava järjestys (Elina)


Mira Ahjoniemi: Loistava järjestys
Otava 2017
124 sivua

Konmarin innoittamana päätin tutustua myös suomalaiseen vastineeseen eli Mira Ahjoniemen kirjaan Loistava järjestys, jossa kerrotaan miten suomalainen koti kannattaa järjestää. Teos on visuaalisesti kaunis ja houkuttavakin, sivuilla on kauniita kuvia ja värejä, mutta valitettavasti asiapuoli jää laihaksi verrattuna Konmariin.

Ajoniemi aloittaa omista lähtökohdistaan ja mainitsee toki innoituksensa olevan Konmarilta, mutta myös esimerkiksi omalta äidiltään sekä Tavarataivas-dokumentista. Kirjan ensimmäinen osio käsittelee mitä pitää tehdä ennen kuin aloittaa tavaroidensa raivauksen. Ahjoniemi esittelee lyhyesti mitä hyötyä on vähemmästä tavaramäärästä, millaisen aikataulun projekti vaatii ja kehottaa luomaan vision elämästään ennen kuin aloittaa. Tätä varten on yksi kirjansivu, jolle voi kirjoittaa mitä arvostaa elämässä ja mitä kaipaisi siihen lisää (toki kirjaston kirjaan en voinut tätä visiota lähteä rustailemaan, muuten aivan kelpo idea). Lisäksi hän on lyhyesti kertonut loistavan järjestyksen kaavan eli siivouksen etenemisen askel askeleelta. Parasta siinä mielestäni on kahvitauko ja pala suklaata (eli pieni pilke silmäkulmassa ja realistinen ote).

Seuraavaksi Ahjoniemi kertoo omien tavaroiden järjestämisestä, jossa pääpaino on vaatteissa. Yleisesti ottaen hänen esiin tuomansa ideat ovat minulle jo tuttuja Konmarilta ja osin myös Rinna Saramäen Hyvän mielen vaatekaapista. En siis kokenut saavani uusia hyviä vinkkejä. Eräästä kyllä olen aivan samaa mieltä - minäkään en kivan vaatteen nähtyäni osta sitä heti vaan menen kotiin ja mietin yön yli. Jos vielä seuraavana päivänä tuntuu siltä, että vaate on saatava niin haen sen. Ahjoniemi kommentoi myös keräilyä ja etenkin kirjoja, sillä hänen mielestään kirjat ovat turhia jos niitä ei aio lukea enää. Kirjallisuuden ystävänä asunnossani on varmasti kymmenittäin jos ei sadoittain sellaisia kirjoja, joita en välttämättä aio enää koskaan lukea, mutta rakastan niitä esineinä eikä koti ole mielestäni koti ilman kirjoja. On huojentavaa tietää, että kirjat ovat kirjahyllyssä ja minulla on mahdollisuus niitä lukea milloin vain. Toki aina välillä on olosuhteiden pakosta kirjoistakin luovuttava, mutta ei kaikista kuitenkaan.

Tämän jälkeen Loistava järjestys siirtyy muiden tavaroihin sekä kodin yhteisiin tavaroihin. On mielestäni hyvä, että Ahjoniemi kertoo yhteisten tavaroiden siivoamisesta. Hän ottaa esimerkeiksi myös lasten ja nuorten tavarat. Monet esimerkit ovatkin lähellä todellista suomalaista elämää. Konmarin tapauksessa kritisoin juuri kulttuurisidonnaisuutta, mutta Ahjoniemen teos sopii tietenkin juuri suomalaisten kotien järjestämisen avuksi. Yhteisten tilojen järjestämisosuudessa mielestäni parasta antia ovat keittiön järjestelyyn liittyvät vinkit. Olohuone-osiossa olin melkein kaikesta eri mieltä. Ahjoniemi esimerkiksi kehottaa luopumaan televisiosta, mutta mielestäni olohuone on rentoutumista varten ja mikäs mukavampaa kuin napsauttaa televisio päälle raskaan päivän jälkeen.

Konmariin verrattuna Loistavassa järjestyksessä on suomalaiseen kotiin sopivia esimerkkejä ja se on otteeltaan rennompi. Se toisaalta tarkoittaa sitä, ettei Loistava järjestys käsittele kodin järjestämistä ja siivousta aivan yhtä tarkasti ja systemaattisesti, monet osa-alueet jäävät läpikäymättä enkä usko että pelkillä Ahjoniemen neuvoilla saa aikaan samanlaista tarmokasta siivouspuuskaa kuin mitä Konmarin lukemisen jälkeen. Suosittelisinkin ensisijaisesti lukemaan Konmarin ensimmäisen opuksen, tämä ei mielestäni tuonut siihen kovasti lisättävää.

Lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 17. kirjan kannessa on sinistä ja valkoista. Se sopisi myös esimerkiksi kohtaan 49. vuoden 2017 uutuuskirja.

maanantai 1. toukokuuta 2017

Andrzej Sapkowski: Järven neito (Hanna)


Andrzej Sapkowski: Järven neito
WSOY 2016
Suom. Tapani Kärkkäinen
647 sivua
Alkuteos: Pani Jezora (1999)


Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Luin Järven neidon loppuun nimittäin jo parisen kuukautta sitten, mutta jostain syystä teoksesta oli vaikea alkaa kirjoittaa. Syy on varmasti kaksipiippuinen: Yhtäältä on yksinkertaisesti ollut kiirettä. Toisaalta kyseessä on Noituri-saagan viimeinen osa, ja koska saagasta on tullut kirjoitettua jo useamman kerran, on vaikea löytää uudenlaista sanottavaa hyvin samanlaisten teosten äärellä.

Romaanin alussa on pätkä, jossa Ciri on ajautunut kuningas Arthurin ja hänen pyöreän pöydän ritariensa maailmaan. Hän kertoo kohtaamalleen ritarille – joka erehtyy luulemaan Ciriä myyttiseksi Järven neidoksi – tarinan seikkailuistaan. Lukija tosin saattaa hetkellisesti eksyä tässä vaiheessa, sillä menneen ja nykyisyyden eroa ei ole merkitty selkeästi.

Ciri on keijujen maassa, johon hän on edellisen osan päätyttyä joutunut. Keijuilla on tytölle, Vanhemman Veren edustajalle, kohtalon määräämä tehtävä osoitettuna: Cirin on määrä synnyttää keijujen kuninkaan lapsi, joka on pelastava maailman. Ciri etsii epätoivoisesti pakotietä, mutta keijut pitävät häntä tiukasti tarkkailussaan. Lopulta tehtävä kuitenkin onnistuu yllättävän avun saapuessa paikalle. Vanhan tuttavan avulla Ciri matkaa maailmasta ja ajasta toiseen etsien Geraltia ja Yenneferiä, joita hän ei ole nähnyt aikoihin.

Geralt ja hänen satunnainen matkaseurueensa puolestaan etsivät Ciriä, mutta he joutuvat pitämään majaa usean kuukauden ajan Toussaintissa. Tämä pieni kreivikunta on tunnettu viineistään, vehreydestään sekä ailahtelevasta ja iloluontoisesta hallitsijattarestaan. Geralt on kärsimätön ja haluaisi jatkaa matkaa, mutta olosuhteiden pakosta Toussaintiin on pysähdyttävä pidemmäksi aikaa, eikä Geraltillakaan lopulta ole vaikeuksia viihdyttää itseään erään kauniin velhottaren sylin lämmössä. Myös Valvatti, tapojensa mukaisesti, löytää viihdykettä – kenestä muustakaan kuin Toussaintin kreivittärestä itsestään, minkä ansiosta seurue nauttii suurta suosiota.  Yennefer on puolestaan Skellenin vankina.

Koko romaani kietoutuu sen ympärille, että päähahmot Geralt, Yennefer ja Ciri yrittävät kiihkeästi löytää tietään toistensa luo. Sikäli ei siis yllätä, että romaani kulminoituu siihen, kun kaikki löytävät toisensa ja yrittävät selvitä sodan runtelemassa ja muukalaisvihamielisessä maassa – toiset paremmin, toisen huonommin seurauksin. Selkeänä teemana teoksessa on kohtalo, jota hoetaan useaan otteeseen liiankin osoittelevasti. Jokaisen tien määrää heidän kohtalonsa, jonka he kaikki ennen pitkää täyttävät, halusivat tai eivät.

Saagan loppupään teosten tavoin myöskään Järven neito ei keskity pelkästään päähenkilöiden ympärille. Sudenosan teoksesta vie nimittäin sota, johon kaikki saagan valtataistelut ovat johdattaneet. Tässä viimeisessä teoksessa näkökulma vaihtelee eri hahmojen välillä vielä enemmän kuin edellisissä osissa. Sotakuvaukset eri näkökulmista osoittavat todella sodan mielettömyyden: harvat kentällä taistelevista sotilaista edes tietävät, minkä vuoksi sotivat. Nopeat näkökulman vaihdokset tukevat täten rakenteellisella tasolla sodan hektisyyden ja mielettömyyden teemaa: hahmojen tavoin myös lukijan on välillä vaikea pysytellä perässä siitä, mitä tapahtuu. Yhtäältä tämä on hyvä taktiikka yhdistää sodan teema ja teoksen rakenne toisiinsa, mutta toisaalta se lisää epäselvyyttä, mikä on kuitenkin loppujen lopuksi epätoivottavaa.

Lisäksi Järven neidossa on Kuningar Arthur -tarinan lisäksi toinenkin kehyskertomus, jossa kaksi velhotarta selvittää Geraltin ja Cirin seikkailuja. He elävät ajassa vuosikymmeniä tapahtumien jälkeen, mutta uniensa ja näkyjensä avulla he tutkivat historiaa, ja siten heidänkin kauttaan luodataan tapahtumia. Osaltaan he myös sotkeutuvat pienesti historian vaiheisiin. Heidän läsnäolonsa romaanissa korostaa maailman jatkuvuutta ja historian kerroksellisuutta: kaikki on vain hetkellistä, mutta sankariteot ja ihmiset jäävät elämään historiaan ja tarinoihin.

Huolimatta siitä, että jokaisella uudella hahmolla on tavallaan temaattinen ja symbolinen rooli teoksessa, hahmoja on kuitenkin turhan paljon. Eri näkökulmat ja jatkuvasti esiteltävät uudet hahmot haittaavat merkittävät romaanin seurattavuutta, ja lukijan on vaikea pysytellä perässä eri hahmojen jatkuvasti vaihtuvien lojaliteettien ja valtataisteluiden viidakossa. Romaanit olisikin kenties parempi lukea kaikki putkeen, jotta yksityiskohtia ei pääse unohtumaan, minkä lisäksi suositut Witcher-tietokonepelit tukevat tarinan seuraamista ja ymmärtämistä. Täten Noituri-saagassa esiintyvä tapa tuoda jatkuvasti uusia hahmoja jo ennestään sekavaan hahmoverkostoon sekoittaa pakkaa lopulta liikaa.

Romaanin lopussa kaikki löytävät kuitenkin paikkansa tavalla tai toisella, ja lopulta palataan alun Kuningas Arthur -juonikuvioon. Järven neidossa ja Noiturissa yleensäkin on roimasti intertekstuaalisia viitteitä myytteihin ja muihin teoksiin, ja monet näistä viitteistä ovat mahdollisesti myös livahtaneet ohi silmieni. Saagan ensimmäiseen teokseen, novellikokoelma Kohtalon miekkaan nämä viitteet istuvat mainiosti, mutta Järven neidossa ne ovat hieman outoja, ja lopun kytkeytyminen Kuningas Arthuriin oli mielestäni hieman häiritsevä ja erikoinen veto.

Järven neito ei siis ollut suosikkini koko sarjassa, mutta koska se oli saagan viimeinen osa, jättää se kuitenkin jälkeensä haikean tunnun. Kaiken kaikkiaan koko tarina on lukemisen arvoinen, ja sen edustama fantasiamaailma uudenlainen kaikessa karuudessaan. Onneksi en ole vielä pelannut kaikki sarjasta tehtyjä tietokonepelejä, joten taru ei osaltani lopu vielä tähän.


Kirjahaasteessa sijoitan Järven neidon kohtaan 23. Käännöskirja, sillä tšekin kielestä suomeksi käännetty teos todella on sitä.

Hyvää vappua lukijoillemme!