maanantai 31. elokuuta 2015

Philip Teir: Talvisota - avioliittoromaani (Hanna)

Philip Teir: Talvisota - avioliittoromaani
Otava 2013
Suom. Jaana Nikula
347 sivua
Alkuperäinen teos: Vinterkriget. En äktenskapsroman.


Philip Teirin Talvisota – avioliittoromaani on suomalainen (tai oikeammin suomenruotsalainen) perhetarina, jollaiset ovat varsin suosittuja aiheita kotimaisessa kirjallisuudessa. Toisaalta useimmin kyseiset romaanit keskittyvät moneen sukupolveen ja ajallisiin hyppäyksiin, kun taas Teirin romaani puolestaan keskittyy puoleen vuoteen yhden perheen elämässä. Tämä ero ei kuitenkaan ole ainoa, joka Teirin romaanissa on suhteessa suomaisiin perheromaaneihin: Teir kirjoittaa teoksensa humoristisella otteella asettaen ironian kautta lukijan eteen peilin.

Romaanin suomenruotsalainen Paulin perhe koostuu 60 vuotta täyttävästä Maxista ja hänen vaimostaan, päsmäröivästä Katriinasta, sekä heidän tyttäristään: Helenistä perheineen ja omia teitään kulkevasta Evasta. Sosiologian professori Max yrittää kirjoittaa tunnetun tutkijan elämäkertaa, kun hän tapaa nuoren toimittajan, jonka kanssa pyrkii lähempiin tekemisiin – tylsästä ja ongelmallisesta avioliitostaan huolimatta (tai siitä johtuen). Helen puolestaan elelee miehineen ja lapsineen Espoossa tapoihinsa urautuneena, ja 29-vuotias pikkusisko Eva lähtee tavoittelemaan unelmiaan taideopiskelijana Lontooseen.

Teirin romaani pohjaa jo Tolstoin tunnettuun sitaattiin siitä, että jokainen onnellinen perhe on toisensa kaltainen, mutta jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan. Suomenruotsalaisella Paulin perheellä on paineita pitää kulissia yllä tuttaviensa edessä, mutta siitä huolimatta pienet teot ja elämäntapahtumat johdattavat vääjäämättä kohti tiettyjä lopputuloksia. Teos osoittaa, että onnellisuus on vain näennäistä eikä sen olemassaoloa edes tajua, ennen kuin sen menettää. Elämään tottuu ja se solahtaa helposti uomiinsa, kunnes havahtuu myöhemmin siihen, mitä elämästä on vuosien mittaan muodostunut.

Evan hahmon on jossain määrin suosikkini siitä huolimatta, että olemme persooniltamme melko erilaisia. Evassa kiteytyy se, että elämä ei ikinä ole sitä, mitä sen on kuvitellut olevan: Taideopinnot Lontoossa eivät ole sen kummempia kuin elämä yleensä. Ei ole jotain yhtä upeaa tunnetta, joka valtaa koko sielun ja elämän, kunhan vain tietyt kriteerit täyttyvät. Lontoon sinkkukokemuksetkin ovat yhtä inhottavia ja tavanomaisia kuin muuallakin – mutta koska ne tapahtuvat Lontoossa, ne ovat osa ”Evan tarinaa”, ja niiden pitäisi siis olla jotain suurempaa kuin ovat. Loppujen lopuksi elämä on kuitenkin elämää, ja ihminen on itse vastuussa sen sisällöstä omassa maailmassaan.

Helenin ja hänen miehensä Christianin avioliitossa ilmenee taas itsensä hukuttaminen toiseen ihmiseen, avioliittoon ja perheeseen. Kun elää yhdessä toisen ihmisen kanssa, on helppo unohtaa, mistä itse nauttii ja kuka on. Pitäisi aina pitää kiinni omista jutuista ja muistaa, kuka on ihmisneä perheen ulkopuolella, ja yrittää yhdistää eri rooleista saumaton kokonaisuus. Tämä neuvo kuulostaa  naurettavan helpolta ja itsestäänselvältä, mutta loppujen lopuksi se valitettavan harvoin on sitä.

Maxilla on samankaltaisia ongelmia. Hän täyttää 60, aiemmat menestykset alkavat painua unholaan ja kirjankaan kirjoittaminen ei edisty. Nuoremman naisen ihailu hivelee itsetuntoa. Jälleen kuitenkin nousee esiin kysymys, pitäisikö ihmisen olla näin riippuvainen toisten huomiosta. Oman elämän, sen onnistumisten ja tappioiden, kanssa on tultava sinuiksi omillaan, jotta voisi oikeasti arvostaa itseään ja kokemuksiaan.

Maxin ja Katriinan avioliitto puolestaan tuo esille keskustelun merkityksen parisuhteessa. Ongelmakohdat on havaittava ja niistä on kyettävä keskustelemaan rakentavasti, jotta vältyttäisiin ongelmien kasvamiselta siihen pisteeseen, että on jo liian myöhäistä. Ei pitäisi käydä asemasotaa eikä väsytystaistelua. Parisuhteissa ei ole kysymys häviämisestä tai voittamisesta, ja tästä ajatuksesta löytyy myös eräs syy romaanin ehkä kummalliselta vaikuttavaan nimeen Talvisota – avioliittoromaani.

Rakenteellisesti romaani on jaettu kahteen osaan: syksy- ja kevätpuolelle. Kuten vuodenajoissakin, syksy on se aika, jolloin kuolema – synkät tunteet ja katastrofien ainekset – saa alkunsa. Kevät puolestaan on aikaa, jolloin kuoleman kautta tai sen jälkeen syntyy uutta: elämässä syttyy toivo.
Teirillä on aiheeseensa humoristinen ote. Kerrontatyyli on kepeä, ja erityisesti Ruotsin-risteilyn muumihumppakohtaus aiheutti nauruntyrskähdyksen jos toisenkin. Huumorin ja itseironian kautta lukijan on mahdollista tarkastella itseään romaanihahmojen kautta ja toivottavasti ottaa myös opikseen. 

Romaani tulvii teemoja. Esimerkiksi Evan taideopinnot Lontoossa esittelevät nykytaiteen asemaa ja luonnetta, ja Lontoon mielenosoitukset – eräänlaista väsytystaistelua nekin – vertautuvat romaanin erilaisiin avioliittoihin ja ihmissuhteisiin. Monista teemoista huolimatta Teir ei kadota punaista lankaa, vaan romaani pysyy kasassa eikä pääjuonesta ja -tematiikasta poiketa. 

Kuten alussa jo totesin, romaanit joissa perataan suomalaisia perheitä, ovat melko tavallisia, ja siksipä Talvisota ei tästä joukosta erityisesti erotu muuten kuin juuri komedian keinoin. Elämän ikävätkin seikat käsitellään kevyesti, ja tämä keveys näkyy myös romaanin värikkäässä ja kiinnostavassa kansisuunnittelussa. 

Olin kuullut Talvisodasta paljon hyvää, ennen kuin sen luin, mutta seikka, joka sai minut aikoinaan nappaamaan sen kaupasta kirjahyllyyni, oli juuri sen kaunis ja huomiota herättävä kansi (sekä sen yhteensopimattomuus erikoisen nimen kanssa). Tästä syystä kirjan paikka kirjahaasteessa on kohdassa ”kirja, jonka olet valinnut pelkästään kannen perusteella” (vaikka en yleisesti ostakaan kirjoja vain ja ainoastaan kannen perusteella).

sunnuntai 30. elokuuta 2015

Steampunk! - Koneita ja korsetteja (Hanna)





 Steampunk! - Koneita ja korsetteja (toim. J.S. Meresmaa & Markus Harju)
Osuuskumma 2012
314 sivua


Koneita ja korsetteja -novellikokoelma on ensimmäinen teos, jonka tästä genrestä luen. Niille, jotka ovat onnistuneet steampunkin määritelmältä tähän asti välttymään, voidaan lyhyesti määritellä, että steampunk on eräänlainen scifin alalaji, jossa viktoriaanisen aikakauden visuaalisuus ja höyrykoneisto yhdistyvät tulevaisuuden tekniikkaan.

En jaksa tässä kerrata jokaista teoksen novellia juonineen kaikkineen, vaan puhun kokoelmasta enimmäkseen yleisesti. Alla ovat kuitenkin lueteltuina teoksen kirjailijat ja novellit:

Magdalena Hai: Vaskimorsian
Saara Henriksson: Arkistonhoitajan salaisuus
Heikki Nevala: Satatuhatjalkainen
J.S. Meresmaa: Augustine
Markus Harju: Prahan teurastaja
Shimo Suntila: Kruunun vihollinen
Jani Kangas: Kapina tunturilla
Christine Thorel: Viuhka käy kartanossa
Anni Nupponen: Joka ratasta pyörittää

Novellit ovat keskenään erilaisia ja käsittelevät erilaisia teemoja, mutta yhteisiä tekijöitä ovat tietenkin viktoriaanisuus ja koneet. Koneiden ylimahti ja hirviömäisyys tuodaan esille tavoin, jotka eivät olleet täysin tuntemattomia viktoriaanisen ajan kirjallisuudessakaan, eikä koneiden hallitseva ylivoima ole poistunut nykykirjallisuudestakaan, jos otetaan huomioon, että koneet hallitsevat elämäämme yhä enemmän, vaikkakin ovat kooltaan pienempiä. Hyvänä esimerkkinä nykykirjallisuudesta voi mainita JussiValtosen He eivät tiedä mitä tekevät.

Yritän nyt kuitenkin olla lähtemättä harhateille ja pysytellä steampunkissa. Osassa novelleja – erityisesti Magdalena Hain Vaskimorsiamessa – tulevat sille steampunkin velka Mary Shelleyn Frankensteinille, joka edusti aikansa tieteiskirjallisuutta: ihmisen taipumuksella leikkiä jumalaa voi olla tuhoisat ja arvaamattomat seuraukset. Sinänsä on hauskaa, että Shelley edusti ”tavallista” scifiä aikanaan, mutta jos se olisi kirjoitettu nykypäivänä eikä viktoriaanisena aikana, se olisi ollut täyttä steampunkia. 

Vaikka ajatuksena steampunkista pidänkin, osa novelleista ei tehnyt minuun vaikutusta, sillä kirjoitustyyli ja juonen rakenne eivät aina vedonneet minuun vaan häiritsivät kömpelyydellään. Novelli on vaativa laji, sillä lukija täytyy saada mukaan tarinaan nopeasti ja turhia selittelemättä: maailmanjärjestyksen ja hahmojen luonteineen on käytävä lukijalle ilmi pienistä vivahteista. Mukana on oltava yksityiskohtia ja informoivaa mutta luontevaa dialogia, jotka tarjoavat lukijalle jotain, mihin tarttua.

Heikki Nevalan novelli Hevostuhatjalkainen oli sikäli kiinnostava, että se sijoittui erilaiseen miljööseen: Suomen maaseudulle. Monesti steampunk viktoriaanisine elementteineen sijoitetaan Länsi- ja Keski-Eurooppaan, mutta Nevalan novellissa kuvataankin tuon ajan Suomea ja tavallisen kansan ennakkoluuloja uutta teknologiaa kohtaan.

J.S. Meresmaan Augustine miellytti minua eniten kirjotustyyliltään, ja pidin tavasta, jolla päähenkilö Augustinen maailmaan pääsi nopeasti sisään. Novellissa on sopivasti yksityiskohtia ja sopivasti vauhtia siten, että se vetää mukaansa, jännittää ja on nopea lukea.

Augustinen lisäksi toinen suosikkini oli kokoelman viimeinen novelli – Anni Nupposen Joka ratasta pyörittää. Se on viihdyttävästi ja hyvin kirjoitettu, eikä lukijalle selitellä turhia siitä, miten novellin maailma pyörii, vaan lukija pääsee oman päättelykykynsä avulla siihen vähitellen mukaan. Lisäksi novellin pääteema – eliniän kasvattaminen ja ikuisen elämän kysymys – on kiehtova ja alituisesti ajan hermollakin.

Yleisesti ottaen pidän steampunkista ja genre kiehtoo minua erityisesti visuaalisesti. Novellit ovat kuitenkin liian lyhyitä minun makuuni, sillä läheskään kaikki kokoelman novelleista eivät onnistuneet antamaan yhtä onnistuneita ja luontevia tietoja maailmanmenosta ja hahmoista kuin Nupponen. Ylipäätään novellit eivät taida olla ihan minun juttuni, joten ehkä seuraavaksi pitäisikin kokeilla jotain steampunk-henkistä romaania.

Arvatenkin sijoitan Koneita ja korsetteja kirjahaasteessa kohtaan ”novellikokoelma”.