Philip Teir: Talvisota - avioliittoromaani (Hanna)

Philip Teir: Talvisota - avioliittoromaani

Otava 2013

Suom. Jaana Nikula

347 sivua

Alkuperäinen teos: Vinterkriget. En äktenskapsroman.

Philip Teirin Talvisota – avioliittoromaani on suomalainen (tai oikeammin suomenruotsalainen) perhetarina, jollaiset ovat varsin suosittuja aiheita kotimaisessa kirjallisuudessa. Toisaalta useimmin kyseiset romaanit keskittyvät moneen sukupolveen ja ajallisiin hyppäyksiin, kun taas Teirin romaani puolestaan keskittyy puoleen vuoteen yhden perheen elämässä. Tämä ero ei kuitenkaan ole ainoa, joka Teirin romaanissa on suhteessa suomaisiin perheromaaneihin: Teir kirjoittaa teoksensa humoristisella otteella asettaen ironian kautta lukijan eteen peilin.

Romaanin suomenruotsalainen Paulin perhe koostuu 60 vuotta täyttävästä Maxista ja hänen vaimostaan, päsmäröivästä Katriinasta, sekä heidän tyttäristään: Helenistä perheineen ja omia teitään kulkevasta Evasta. Sosiologian professori Max yrittää kirjoittaa tunnetun tutkijan elämäkertaa, kun hän tapaa nuoren toimittajan, jonka kanssa pyrkii lähempiin tekemisiin – tylsästä ja ongelmallisesta avioliitostaan huolimatta (tai siitä johtuen). Helen puolestaan elelee miehineen ja lapsineen Espoossa tapoihinsa urautuneena, ja 29-vuotias pikkusisko Eva lähtee tavoittelemaan unelmiaan taideopiskelijana Lontooseen.

Teirin romaani pohjaa jo Tolstoin tunnettuun sitaattiin siitä, että jokainen onnellinen perhe on toisensa kaltainen, mutta jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan. Suomenruotsalaisella Paulin perheellä on paineita pitää kulissia yllä tuttaviensa edessä, mutta siitä huolimatta pienet teot ja elämäntapahtumat johdattavat vääjäämättä kohti tiettyjä lopputuloksia. Teos osoittaa, että onnellisuus on vain näennäistä eikä sen olemassaoloa edes tajua, ennen kuin sen menettää. Elämään tottuu ja se solahtaa helposti uomiinsa, kunnes havahtuu myöhemmin siihen, mitä elämästä on vuosien mittaan muodostunut.

Evan hahmon on jossain määrin suosikkini siitä huolimatta, että olemme persooniltamme melko erilaisia. Evassa kiteytyy se, että elämä ei ikinä ole sitä, mitä sen on kuvitellut olevan: Taideopinnot Lontoossa eivät ole sen kummempia kuin elämä yleensä. Ei ole jotain yhtä upeaa tunnetta, joka valtaa koko sielun ja elämän, kunhan vain tietyt kriteerit täyttyvät. Lontoon sinkkukokemuksetkin ovat yhtä inhottavia ja tavanomaisia kuin muuallakin – mutta koska ne tapahtuvat Lontoossa, ne ovat osa ”Evan tarinaa”, ja niiden pitäisi siis olla jotain suurempaa kuin ovat. Loppujen lopuksi elämä on kuitenkin elämää, ja ihminen on itse vastuussa sen sisällöstä omassa maailmassaan.

Helenin ja hänen miehensä Christianin avioliitossa ilmenee taas itsensä hukuttaminen toiseen ihmiseen, avioliittoon ja perheeseen. Kun elää yhdessä toisen ihmisen kanssa, on helppo unohtaa, mistä itse nauttii ja kuka on. Pitäisi aina pitää kiinni omista jutuista ja muistaa, kuka on ihmisneä perheen ulkopuolella, ja yrittää yhdistää eri rooleista saumaton kokonaisuus. Tämä neuvo kuulostaa  naurettavan helpolta ja itsestäänselvältä, mutta loppujen lopuksi se valitettavan harvoin on sitä.

Maxilla on samankaltaisia ongelmia. Hän täyttää 60, aiemmat menestykset alkavat painua unholaan ja kirjankaan kirjoittaminen ei edisty. Nuoremman naisen ihailu hivelee itsetuntoa. Jälleen kuitenkin nousee esiin kysymys, pitäisikö ihmisen olla näin riippuvainen toisten huomiosta. Oman elämän, sen onnistumisten ja tappioiden, kanssa on tultava sinuiksi omillaan, jotta voisi oikeasti arvostaa itseään ja kokemuksiaan.

Maxin ja Katriinan avioliitto puolestaan tuo esille keskustelun merkityksen parisuhteessa. Ongelmakohdat on havaittava ja niistä on kyettävä keskustelemaan rakentavasti, jotta vältyttäisiin ongelmien kasvamiselta siihen pisteeseen, että on jo liian myöhäistä. Ei pitäisi käydä asemasotaa eikä väsytystaistelua. Parisuhteissa ei ole kysymys häviämisestä tai voittamisesta, ja tästä ajatuksesta löytyy myös eräs syy romaanin ehkä kummalliselta vaikuttavaan nimeen Talvisota – avioliittoromaani.

Rakenteellisesti romaani on jaettu kahteen osaan: syksy- ja kevätpuolelle. Kuten vuodenajoissakin, syksy on se aika, jolloin kuolema – synkät tunteet ja katastrofien ainekset – saa alkunsa. Kevät puolestaan on aikaa, jolloin kuoleman kautta tai sen jälkeen syntyy uutta: elämässä syttyy toivo.

Teirillä on aiheeseensa humoristinen ote. Kerrontatyyli on kepeä, ja erityisesti Ruotsin-risteilyn muumihumppakohtaus aiheutti nauruntyrskähdyksen jos toisenkin. Huumorin ja itseironian kautta lukijan on mahdollista tarkastella itseään romaanihahmojen kautta ja toivottavasti ottaa myös opikseen. 

Romaani tulvii teemoja. Esimerkiksi Evan taideopinnot Lontoossa esittelevät nykytaiteen asemaa ja luonnetta, ja Lontoon mielenosoitukset – eräänlaista väsytystaistelua nekin – vertautuvat romaanin erilaisiin avioliittoihin ja ihmissuhteisiin. Monista teemoista huolimatta Teir ei kadota punaista lankaa, vaan romaani pysyy kasassa eikä pääjuonesta ja -tematiikasta poiketa. 

Kuten alussa jo totesin, romaanit joissa perataan suomalaisia perheitä, ovat melko tavallisia, ja siksipä Talvisota ei tästä joukosta erityisesti erotu muuten kuin juuri komedian keinoin. Elämän ikävätkin seikat käsitellään kevyesti, ja tämä keveys näkyy myös romaanin värikkäässä ja kiinnostavassa kansisuunnittelussa. 

Olin kuullut Talvisodasta paljon hyvää, ennen kuin sen luin, mutta seikka, joka sai minut aikoinaan nappaamaan sen kaupasta kirjahyllyyni, oli juuri sen kaunis ja huomiota herättävä kansi (sekä sen yhteensopimattomuus erikoisen nimen kanssa). Tästä syystä kirjan paikka kirjahaasteessa on kohdassa ”kirja, jonka olet valinnut pelkästään kannen perusteella” (vaikka en yleisesti ostakaan kirjoja vain ja ainoastaan kannen perusteella).