keskiviikko 29. heinäkuuta 2015

Tove Jansson: Sommarboken (Hanna)



Tove Jansson: Sommarboken
Schildts & Söderströms 2014 / 1972, 1976
159 sivua


Tämän vuoden kesä ei ole ollut ilmoiltaan ihanteellinen, mutta siitä huolimatta lukaisin Tove Janssonin Sommarbokenin ensi kertaa elämässäni. Olin toivonut voivani nauttia Janssonin sanailusta ja kirjailijan maalaamista tunnelmakuvista kauniin kesäisissä puistoissa mansikoita ja herneitä napostellen. Toisaalta, hyvä kirja vie mukaansa toisiin maailmoihin, satoi tai paistoi.

Ja hyvä kirjahan Sommarboken on. Alkuun myönnänkin, että kaikki, mikä kirjassa minua vaivasi, liittyi enemmän siihen, että luin sen ruotsiksi, joka ei ole äidinkieleni, ja monet vivahteet menivät minulla sen vuoksi luultavastikin ohi. 

Sommarboken kuvaa erästä kesää, jonka nuori äitinsä menettänyt Sophia sekä hänen isoäitinsä ja poissaoleva isänsä viettävät mökillään saaristossa. Kesän hiljalleen edetessä Sophia ja hänen isoäitinsä kiertelevät saarta, tutkivat sen luontoa, tarkkailevat ympäristöään ja puuhailevat pikkujuttujaan. Isoäiti vastailee pojantyttärensä kysymyksiin kuolemasta, taivaasta ja elämästä: kesään, luontoon ja yksinäisyytensä sulkeutuneiden saaristolomailijoiden pieneen elämänpiiriin tiivistyvät monet kysymykset maailmasta.

Romaanissa ei sinällään ole juonta, vaan luvut ovat erillisiä pätkiä ja pieniä kohtauksia, jotka etenevät kesän mittaan. Voikin siis sanoa, että yhden suuren draaman kaaren sijaan kesä muodostaa Sommarbokenin juonen. Kesän eteneminen kevään kylmyydestä läpi lämpimien päivien ja kesämyrskyjen kohti elokuun haikeutta tuo kesän lähelle lukijaa: se ei ole mikään tietty kesä vaan kesä sellaisenaan (ainoastaan maatalousteknologian herättämä ihmetys muistuttaa siitä, ettei olla aivan nykypäivässä).

Perhesuhteiden vaikeus ja ristiriitaisuus ovat esillä teoksessa: äidin kuoltua Sophia tuntee itsensä orvoksi, ja isän vetäytyessä työhuoneeseensa päivä toisensa jälkeen Sophia viettää kesänsä enimmäkseen isoäitinsä kanssa – isoäitinsä, joka aika ajoin laukoo lapsenlapselleen totuuksia ja toisaalta ajoittain pehmentää elämän kovuutta tarinoillaan. Perhe liikuttaa, ilahduttaa ja raivostuttaa, ja ennen kaikkea perhe on suoja tuntematonta – jopa uusia ihmisiä – vastaan.

Sophian ja hänen isoäitinsä suhde korostaa myös iän merkitystä: lapsuus ja vanhuus nousevat esille keski-ikää edustavan isän pysytellessä toisaalla. Sommarboken tuo esille, että lapsuudessa ja vanhuudessa on eroavaisuuksistaan huolimatta myös paljon samaa. Lapsuuden naiivi tietämättömyys ja vanhuuden tuoma viisaus ja kyynisyyskin kolahtavat yhteen mutta yhdistyvät tuoden esille sen, että molemmissa ikävaiheissa ihmisellä on varaa pysähtyä ja tarkkailla. Isän hahmo sen sijaan kuvastaa keski-ikää ja kiireisyyttä: poissaolevuus on merkki siitä, että kiireen keskellä jää paljon näkemättä ja tekemättä. Tästä voi itse kukin ottaa onkeensa ja pyrkiä siihen, ettei elämä ainakaan omalla kohdalla vain hujahda ohi.

Ymmärrettävästi Sommarbokenin kauneus syntyy Janssonin oivaltavasta ja samaistuttavasta luontokuvauksesta: lukija tunnistaa ilmiöt, joita Jansson kuvaa samaan aikaan toteavasti mutta kauniisti. Oma henkilökohtainen suosikkini on kuvaus elokuusta, jolloin saaristomökin tavaroita aletaan pakata ja kasata syksyn ja talven tieltä piiloon. Kesä ei ole aivan vielä ohi, mutta ilmassa on jo syksyn tuntua. Kenties juuri tämä kuvaus ilahdutti minua siksi, että elokuu lähenee ja samainen vaihe on käsillä oikeastikin.

Sommarboken oli ihana ja tunnelmallinen lukukokemus, ja ymmärrän hyvin, miksi monet lukevat sen joka kesä. Kenties luen sen itsekin uudestaan ensi vuonna suomeksi, jotta pienimmätkään vivahteet eivät vilahda ohi silmieni. Koska luin Sommarbokenin tällä kertaa kuitenkin ruotsiksi, vuoden kirjahaasteessa se saa paikan kohdasta ”kirja, joka on kirjoitettu alun perin toisella kielellä kuin suomi tai englanti".

maanantai 20. heinäkuuta 2015

Elaine Aron: Erityisherkkä ihminen ja parisuhde (Hanna)

Elaine N. Aron: Erityisherkkä ihminen ja parisuhde
Nemo 2014
Suom. Kirsimarja Tielinen
286 sivua



Aiemmin kirjoitin erityisherkkyydestä Elaine Aronin uraauurtavan teoksen Erityisherkkä ihminen tiimoilta. Samaisen kirjailijan teos Erityisherkkä ihminen ja parisuhde keskittyy samaan aiheeseen mutta pureutuu syvemmälle yhteen elämän osa-alueista: parisuhteeseen, joka on varmasti kaikille yksi elämän tärkeimmistä asioista. Teos rakentuu enimmäkseen parisuhteen eri puolien ympärille, mutta siitä huolimatta teosta voi hyödyntää myös erityisenherkän muiden ihmissuhteiden kartoittamiseen.

Yhtenä olennaisimmista lähtökohdista parisuhteiden tarkastelulle otetaan kiintymyssuhteet, jotka ihmiset muodostavat jo varhain lapsuudessaan. Kiintymyssuhteet jakautuvat kahteen ja laajemmin neljään tyyppiin: turvattomaan (näihin lukeutuvat pelokas, välttelevä ja takertuva) ja turvalliseen. Kiintymyssuhde vaikuttaa suuressa määrin siihen, miten ihminen lähtee muodostamaan ihmissuhteita ja miten hän niihin suhtautuu.

Aronin kirjassa on mielestäni epäjohdonmukaista se, että Aron toteaa monien erityisherkkien olevan enemmän tai vähemmän turvattomasti kiintyneitä mutta hän myös varoittaa ryhtymästä suhteeseen turvattomasti kiintyneen kanssa. Aron kuitenkin korostaa keskustelun merkitystä: mikäli toinen ei ole valmis keskustelemaan ongelmistaan ja muuttumaan, on suhde tuhoon tuomittu. Mielestäni tämä neuvo koskee suhdetta kenen tahansa kanssa – oli kyse sitten turvattomasti tai turvallisesti kiintyneestä ihmisestä. Kukaan ei ole täydellinen ja ongelmakohtien myöntäminen on lähtökohta terveelle muutokselle.

Teos ottaa huomioon, että pariskunnat ovat luonnollisesti erilaisia: joko molemmat ovat erityisherkkiä, vain toinen on erityisherkkä tai kumpikaan ei ole. Lisätekijöitä syntyy, kun huomioi, että erityisherkän ja ei-erityisherkän sukupuolet vaikuttavat, ja myös elämyshakuisuudella on vaikutusta pariskunnan dynamiikkaan. Aron ei arvota mitään vaihtoehtoatoist paremmaksi, vaan hän tuo esille ongelmat, joita syntyy kahden erityisherkän välille ja vastaavasti ei-erityisherkän ja erityisherkän välille. Ongelmien luettelemisen lisäksi hän antaa neuvoja, miten näitä ongelmia voi lähteä korjaamaan siten, että yhteiselosta tulee miellyttävää molemmille. Ei ole lainkaan yllättävää, että vuoropuhelu ja kompromissit nousevat suureen osaan.

Lisäksi Aron korostaa, millaisia positiivisia puolia erityisherkkä ja ei-eritysherkkä kummatkin suhteeseen tuovat. Kolikossa on aina kaksi puolta, ja ei-erityisherkkä saattaa suhteen alussa rakastua erityisherkän herkkään sieluun mutta huomata ajan saatossa herkkyyden kääntöpuolen. Samoin erityisherkkä voi rakastua ei-erityisherkän ”helppouteen” ja spontaaniuteen mutta alkaa karsastaa niitä myöhemmin suhteessa. Sama pätee mielestäni luonnollisesti kaikkiin suhteisiin: luonteenpiirteillä on sekä hyvät että huonot puolensa, jotka tulevat esiin tilanteesta riippuen, ja on täysin normaalia, että kun ihminen käy tutuksi, hänen aluksi niin ihmeellistä piirteensä alkavatkin ärsyttää. Sinällään Aron ei tuo esiin juurikaan uutta, mutta kyseessä on toki ilmiö, jota kaikki eivät ole tulleet miettineeksi.

Erityisen positiivista Aronin teoksessa on se, että hän huomioi sukupuolistereotypiat. Herkät miehet saattavat kieltää herkkyytensä, koska yhteiskunta ei perinteisesti ole hyväksynyt miehiltä samanlaista herkkyyttä kuin naisilta. Näin ollen erityisherkät miehet saattavat tuntea itsensä vähäpätöisiksi, ja perinteiset sukupuoliroolit vaikuttavat luonnollisesti myös parisuhteeseen. Lisäksi Aron tuo esille perheen perustamisen sekä työelämän ja vapaa-ajan välillä tasapainottelun vaikeuden: erityisherkille voi olla erityisen hankalaa pitkän työpäivän päätteeksi jaksaa ylimääräisiä perhe-elämän ärsykkeitä kotona. Seikka, joka jokaisen pariskunnan on ratkaistava itse kullekin sopivimmalla tavalla.

Teos saa minulta eniten tunnustusta siitä, että siinä käsitellään elämyshakuisuutta ja sen vaikutusta erityisherkkiin enemmän kuin aiemmassa teoksessa Erityisherkkä ihminen. Elämyshakuisia voivat olla niin erityisherkät kuin ei-erityisherkätkin, mutta piirteen vaikutus erityisherkkiin on monitahoinen ja ristiriitainen: on vaikeaa samaan aikaan janota uusia kokemuksia sekä kaivata tuttua ja turvallista rauhaa.

Kuten aiemmassakin teoksessa, myös tässäkin kirjassa minua häiritsivät erityisesti kohdat, joissa keskityttiin henkisyyteen. Erityisherkät ovat toki syvällisempiä ja henkisempiä kuin ihmiset keskimäärin, ja filosofisuus on allekirjoittaneellekin aika ajoin keskusteluissa ensisijaista, mutta joissain kohdin henkisyys menee liialti uskonnollisuuden puolelle, vaikka Aron puhuukin uskonnon sijaan vain suuremmista voimista ja korkeasta ajattelun tasosta.

Aron hyödyntää paljon tosielämän esimerkkejä, joita on kuullut terapeuttina toimiessaan, ja näiden esimerkkien avulla hän kuvaa erityisherkkien erilaisia parisuhteita ja niiden keskeisimpiä ongelmia. Esimerkit kyllä havainnollistavat, mutta ne ovat myös hyvin tapauskohtaisia ja lukijalta vaaditaan soveltamistaitoa voidakseen liittää esimerkkitapaukset omaan elämäänsä. Toisaalta, soveltamiskykyä ja syvällistä ajatteluahan erityisherkillä – kirjan todennäköisimmällä lukijakunnalla – riittää.

Erityisherkkä ihminen ja parisuhde voi tarjota oivalluksia paitsi erityisherkille myös heidän kumppaneilleen, mikäli he ovat kyllin kiinnostuneita kirjaan tarttumaan.
Teos päättyy kirjahaasteessa kohtaan ”tietokirja”.

lauantai 18. heinäkuuta 2015

J.K.Rowling: Fantastic Beasts & Where to Find Them (Elina)


J.K.Rowling: Fantastic Beasts & Where to Find Them 
Bloomsbury 2001/2009
88 sivua

Rowlingin Harry Potterit ovat ehdottomasti eräitä suosikkikirjojani. Jostakin syystä tämä oheisteos on kuitenkin jäänyt lukematta. Ensimmäisellä Lontoon reissullani (muistaakseni vuonna 2007 tai 2008) kävin King's Crossin asemalla ja siellä oli vihoviimeisessä nurkassa pieni kärry puoliksi seinässä kiinni yllään 9 3/4 -kyltti. Vaikka olen vieraillut sittemmin Lontoossa useita kertoja niin vasta viime vuonna kävin uudelleen King's Crossilla ja tällä kertaa siellä olikin kaikenmaailman valokuvausmahdollisuudet ja pieni putiikki täynnä Harry Potter -aiheista tavaraa. Voin suositella mikäli sinne päin on asiaa! Itse ostin kaupasta tämän hyllystä uupuneen opuksen.

Fantastic Beasts on suunnattu ennenkaikkea Harry Potter -faneille, en usko että kukaan muu pääsee tämän kirjan kanssa kovinkaan pitkälle. Taikamaailman omituiset otukset tai niiden olinpaikat tuskin kiinnostavat niitä, jotka eivät ole ensin syventyneet Harryn tarinaan. Tämän asian sanottuani, oli lukukokemus hauska. Kirja on todella muotoiltu kuin tietokirjat yleensä ja mikäli vain kirjan sisältämiä otuksia todella olisi olemassa, voisi se olla yhtä uskottava kuin mikä hyvänsä koulukirja. Löytyy niin esipuheet, aakkosellinen listaus otuksista ja niiden luokittelu vaarallisuuden mukaan, tietoja otusten ruokavaliosta ja taikakyvyistä, tarkat alaviitteet ja viittaukset muuhun alan kirjallisuuteen sekä pieni esittely kirjailijasta (Newt Scamanderista siis). 

Teoksesta erityisen hauskan tekee se, että siellä sun täällä on Harryn ja Ronin "kirjoittamia" lisäyksiä liittyen heidän omiin seikkailuihinsa Tylypahkassa (ks kuva). Kommentteja on niin basiliskin kuin lohikäärmeidenkin kohdalla ja onpahan kirjan takasivuilla pelattu hirsipuuta ja ristinollaakin. Näitä hauskoja lisäkommentteja olisi voinut olla enemmänkin, ne mielestäni sitoivat kirjan kaikista parhaiten Harry Pottereihin.

Joillakin sivuilla on myös pieniä piirroksia kyseessä olevasta otuksesta (ks kuvassa billywig). Näitäkin olisi mielestäni saanut olla vaikka jokaisesta otuksesta, sillä välillä tuntui vähän vaikealta kuvitella hurjimpia otuksia ja niiden mahdollista ulkonäköä. Tietenkin Rowlingin kieli on myös hyvin rikasta ja antoisaa, mutta tuottaa toisinaan ymmärtämisongelmia varsinkin kun kyseessä on taikamaailman sanasto. Kuvien avulla olisi ollut helpompi ymmärtää englanninkielistä teosta. Mielenkiintoista olisi lukea myös Jaana Kaparin suomennos (Ihmeotukset ja niiden olinpaikat, 2001).

Mitä tulee itse ihmeotuksiin: kirja sisälsi vaikka minkälaista otusta. Toki osa oli tuttuja jo Harry Pottereista kuten peikot, ihmissudet, lohikäärmeet ja kentaurit. Monilla tietenkin on juurensa myös kaikenlaisissa mytologioissa ja taruissa, vilahtaapa kirjan sivuilla niin sfinksit kuin Loch Nessin hirviökin (joka ei suinkaan ole sitä mitä luulet). Osa tuttavuuksista on taas aivan uusia kuten quintaped, plimpy tai erumpent (joiden suomennoksia en valitettavasti tiedä).

Ehdottomasti siis mainiota oheisluettavaa Harry Pottereiden kylkeen, varsinkin kun ohuen kirjan lukaisi helposti yhdessä illassa. Seuraavaksi vuorossa olisikin kahlata Harry Pottereiden ensimmäinen osa ruotsiksi, katsotaan miten selviän siitä. Tämä kirja sijoittuu vuoden kirjahaasteessamme osuvasti kohtaan 15: kirja, jossa kaikki hahmoista eivät ole ihmisiä. Vielä osuvampi saattaisi olla kirja, jossa juuri kukaan hahmoista ei ole ihminen.

perjantai 17. heinäkuuta 2015

Sophie Kinsella: Cocktails for Three (Elina)




















Sophie Kinsella writing as Madeleine Wickham:
Cocktails for Three
Black Swan 2000
301 sivua

Olen lukenut kaikki Sophie Kinsellan kirjat lukuunottamatta näitä hänen itse asiassa omalla nimellään (Madeleine Wickham) kirjoittamia kirjoja. Nämäkin tosin ovat sittemmin ilmestyneet painoksina, joissa Sophie Kinsella lukee isolla printillä kannessa. Nyt kuitenkin kesälomalle halusin jotain kevyttä lukemista, joten tämä valikoitui kirjakaupan hyllystä mukaan. Ainakin tämä teos hieman erosi esimerkiksi Shopaholic-sarjasta. Cocktails for Three on aikuisempi ja sisältää enemmän syviä teemoja, vaikka ei sitäkään voi luetella kuin chick litiksi.

Romaani kertoo kolmesta ystävyksestä, jotka työskentelevät Londoner-lehdessä ja käyvät kerran kuussa cocktailbaarissa juoruilemassa. Candice on juuri eronnut poikaystävästään ja asuu yksin. Hänen edesmennyt isänsä on ollut suurissa talousvaikeuksissa ja suistanut useita muitakin perheitä konkurssiin, kuten Heatherin perheen. Kun Candice baari-iltana kohtaa luokkatoverinsa Heatherin uudelleen vuosien jälkeen, tuntee hän tarvetta hyvitellä isänsä tekoja. Roxanne sen sijaan rakastaa freelancerina toimimista ja aurinkolomiaan, mutta hän on sotkeutunut myös varattuun mieheen, jolla on kotona vaimo ja lapset. Maggie taas on varsinainen uraohjus, mutta miten hän tuleekaan selviämään vauvasta? Valtava talo tontteineen kaukana Lontoosta tuntuu eristäytyneeltä maailmalta eikä hän tunne olevansa vielä valmis äidiksi.

Kolmen ystävättären vaiheita seuraillaan romaanin edetessä ja välillä tapahtumissa on synkkiäkin sävyjä. Ystävykset riitaantuvat pahasti kun Candice tuo heidän yhteiseen iltaansa mukaan uuden kämppäkaverinsa Heatherin. Roxanne ei uskalla paljastaa muille tulleensa hylätyksi ja Maggie taas ei kehtaa millään myöntää, ettei arki vauvan kanssa olekaan niin helppoa kuin voisi kuvitella. Toisaalta kun pallotellaan kolmen päähenkilön välillä, ei kehenkään ehditä syventyä turhan paljon ja etenkin osa sivuhenkilöistä jää mielestäni vähän latteiksi, kuten tapahtumiin mukaan tuleva Heather, Candicen pomo ja ex-poikaystävä Justin tai Candicen naapuri Ed. Hahmot eivät ole myöskään aivan yhtä naurettavia kuin Shopaholic-sarjan Becky, jonka toilailut ovat aina yhtä hupaisia.

Chick litiksi tämän romaanin tekee kyllä etenkin kolme ystävystä drinkkeineen sekä chick lit -genreen kuuluvine ongelmineen (rakkaus, työ, avioliitto, vauva). Myös juonikuviot olivat toki hyvin ennalta-arvattavia ja tuttuja, lukija ymmärtää heti ettei Roxannen suhde voi toimia, Maggielle tulee vielä ongelmia vauvan kanssa ja että Candice luottaa aivan liikaa uuteen ystäväänsä Heatheriin. Ainakin tämän romaanin perusteella Wickhamin omalla nimellä kirjoittamat romaanit eroavat hieman Kinsella-kirjoista, mutta ei liikaa. Jos on kaikki shopaholicit jo luettuina, niin tästä kyllä varmasti nauttii. Todennäköisesti aion siis lukea Wickham-romaaneja lisääkin, tämän lisäksi niitä on ilmestynyt kuusi kappaletta. Cocktails for Three on juuri tarpeeksi kevyt kesälukemista ajatellen. Mikäs sen parempaa kuin hömppäkirja aurinkoisena kesäpäivänä kylmän juoman kanssa ;)

maanantai 6. heinäkuuta 2015

William Shakespeare: Myrsky (Elina)






William Shakespeare: Myrsky
Wsoy 2010
157 sivua
suom. Matti Rossi
Alkuteos: The Tempest










Viimeksi olen lukenut Shakespearea kun kirjoitimme Hannan kanssa blogin alkutaipaleella näytelmästä Paljon melua tyhjästä, josta blogimme nimikin tulee (minun postaukseni löydät täältä ja Hannan kirjoituksen täältä). Tutkiessani kirjahyllystä löytyviä lukemattomia teoksia törmäsin Shakespearen Myrskyyn, jonka olen joskus haalinut omakseni, mutten ole lukenut. Tämä menikin dekkareiden jälkeen oikein mainiosti!

Myrsky sijoittuu pienelle syrjäiselle saarelle jossakin päin Välimerta. Milanon herttua Prospero on karkotettu saarelle kauniin tyttärensä Mirandan kanssa. Prospero huolehtii siitä, että henkihahmo Ariel synnyttää hurjan myrskyn ja merellä oleva laiva ajaa karille saaren lähellä. Laivalta haaksirikkoutuvat saarelle niin Prosperon veli Antonio, joka on kaapannut vallan Milanossa kuin Napolin kuningas Alonso poikansa Ferdinandin kanssa. Prospero juonittelee Arielin kanssa myös Mirandan yhteen Napolin prinssin Ferdinandin kanssa, joten romantiikkaakin näytelmässä on.

Näytelmän esipuheessa dosentti Marjo Kaartinen kirjoittaa teoksessa olevan teemoina niin valloittamisen, vapauden kuin eläimellisyyden ja outouden. Valloittamisen teema tulee esille monella tapaa. Prospero on valloittanut "aution" saaren, jolla kuitenkin on häntä ennen asunut jo Caliban, ruma puoli-ihminen, josta Prospero on tehnyt orjansa sekä henki Ariel, jota Prospero niin ikään käskyttää. Laivasta haaksirikkoutuneet haluavat myös ensitöikseen valloittaa saaren, kun eivät vielä tiedä sen asukkaista.

Vapautta kaipaavat nuo kaikki neljä saaren asukasta: Caliban, Ariel, Miranda ja Prospero. Mielestäni Arielin vapaudentahto tulee parhaimmin esille, kun hän jatkuvasti taikoja tehtyään viittaa sopimukseen Prosperon kanssa, jossa hän lopulta tehtävät suoritettuaan pääsee vapaaksi. Näkyypä vapauden kaipuu myös Mirandassa, joka ei ole koskaan nähnyt muita ihmisiä ja rakastuu suoraa päätä prinssi Ferdinandiin. Prosperolle vapaus on kenties hieman erilaista. Kaipaako hän takaisin Milanoon vai ei? Kenties hän elää enemmän valloittamisen kuin vapauden kautta.

Saari itsessään on kuin toinen maailma, jossa eivät päde samat lait normaalin valtakunnan kanssa. Tällä saarella on satumaisia omituisuuksia. Myrsky nousee kuin itsestään, osa haaksirikkoutuneista vaipuu uneen, villi-ihminen Caliban on sukua noidille tai paholaisille kun taas Ariel tekee taikojaan kuin haltija. Arielin näen pikemminkin hyvänä hahmona, joka on vain kahlittu Prosperon valtaan. Jostakin syystä kuvittelen Arielin pieneksi punatukkaiseksi keijuksi (tiedättehän, jotain Helinä-keijun ja merenneito Arielin väliltä...) kun taas Caliban on mielikuvissani hirviömäinen ja kammottava ilmestys (jollaiseksi häntä näytelmässä kuvaillaan). Caliban ja Ariel muodostavat joka tapauksessa mielenkiintoisen vastaparin.

Kuten taisin edellisessäkin Shakespeare-postauksessani mainita niin näytelmät ovat ennen kaikkea hyviä lavalla, niiden lukeminen tuntuu aina tietyllä tavalla haastavalta. Tällä kertaa kompastuin pitkälti henkilöhahmogallerian laajuuteen ja olin välillä vähän sekaisin siitä kuka olikaan Alonso ja kuka Adrian ja Antonio. Samoin tuntuu haasteelliselta yrittää kirjoittaa Shakespearen näytelmistä mitään uutta ja oivaltavaa, sillä nämä teokset ovat klassikoita ihan syystä ja lähestulkoon kaikki sanottava on jo sanottu. Nautin kuitenkin tämän näytelmän lukemisesta, se oli takakantta kompaten lumoava ja salaperäinen.

Olen kieltämättä hieman huonosti muistanut merkitä postauksiin vuoden 2015 kirjahaasteen, vaikka jokaisella kirjalla olenkin siihen osallistunut. Jonkun kirjan paikkaa olen haasteessa tosin joutunut muuttamaan, jotta olen saanut kaikki lukemani sopimaan. Myrsky sijoittuu kirjahaasteessa joka tapauksessa kohtaan 31. näytelmä.

perjantai 3. heinäkuuta 2015

Riina Katajavuori: Wenla Männistö (Hanna)


Riina Katajavuori: Wenla Männistö
Tammi 2014
272 sivua 


Oletko koskaan miettinyt, millaista olisi, jos Aleksis Kiven seitsemän veljestä olisivatkin eläneet nykypäivää?

Tähän kysymykseen Riina Katajavuoren Wenla Männistö tarjoaa vastauksen.
Toimeen Katajavuori tarttuu kuitenkin esittelemällä maailmaa Seitsemän veljeksen naisten kautta – erityisesti kauniin ja halutun Wenla Männistön silmin. Kirjailija antaa ääneen hahmoille, jotka alkuperäisessä romaanissa pyörivät taustalla ikään kuin statisteina.

Jukolan sijaan koko konkkaronkka elelee Kumpulassa, ja veljesten pahimmat viholaiset asustavat – yllätys yllätys – Toukolassa, kuten Kiven alkuperäisessä romaanissakin. Veljeksillä on yhteensä kaksi eri äitiä ja kolme eri isää, ja kansalaisuuksiakin vanhemmilla on enemmän kuin yksi ja sama. Katajavuori sekoittaa täten pakkaa siten, että Seitsemän veljestä sujahtaa uskottavasti nykymaailmaan. Kuka nyt uskoisi, että samat äiti ja isä olisivat putkauttaneet maailmaan seitsemän yhteistä lasta? Uusioperhe, sen sijaan, on nykypäivää.

Kaikki pojat ovat kuitenkin kasvaneet saman äidin – Allin – hoteissa, mutta surullista kyllä, äiti ei ole enää poikiensa turvana vaan sen sijaan tarkkailee heitä pilven longalta. Allin ääni saa suuremman tai ainakin yhtä suuren osan kuin Wenlan kertomus: äiti tarkkailee poikiaan, jotka höseltävät menemään äidiltä jälkeen jääneessä talossa. Pojat sekoilevat ja aiheuttavat pahennusta, totta kai, eikä Wenlan äiti Marja Männistö katsele lainkaan riemastuneena tyttärensä kilpakosijoita.

Kuten asiaan kuuluu, veljet juovat, vetävät muitakin aineita, harrastavat pikkurikollisuutta ja päivittelevät elämän menoa, mutta ovat kuitenkin loppujen lopuksi hyväsydämisiä. Wenla, hänen bestiksensä Ansku ja Seunalan siskokset pörisevät poikien ympärillä, ja viettävät nuorten arkipäivää televisiota katsellen, ees sun taas kuherrellen ja tulevaisuudesta haaveillen.

Romaani muistuttaa rakenteeltaan osittain näytelmää: dialogi erotetaan kaksoispistein ja hahmojen puuhat on sijoitettu sulkeisiin. Toisaalta välillä myös Alli ottaa kertovan ääneen puhuen menneisyydestään miestensä tai poikiensa kanssa tai ylipäätään kuvaten aatoksiaan siitä, mitä maan päällä sillä hetkellä toopeillaan. Alli muistuttaa siis eräänlaista ulkopuolista ja kaikkitietävää kertojaa, mutta hänen kertomustensa harhailevuus ja katsontakantansa subjektiivisuus tekevät hänestä ennen kaikkea kertojana epäluotettavan. 

Wenla sen sijaan nautiskelee omasta nuoruudestaan ja kauneudestaan, paistattelee poikien suosiossa – kunnes valitsee suosikkinsa, arvatkaapa kuka se on ;) – ja siinä sivussa etsiskelee omia juuriaan. Wenla ei nimittäin ole ikinä tuntenut isäänsä. Näin Katajavuori todella antaa romaanin naisille paitsi äänen, myös menneisyyden ja persoonan. 

Allin ja Wenlan lisäksi myös Kajsa Rajamäki saa osansa tarinassa. Hän toimii pesijänä Harjun saunassa, missä hän luotaa maailmaa ja ihmisluontoa. Saunomisessa ja alastomuudessa on jotain todella aitoa, joka saa Kajsan muistelemaan omia rakkauksiaan, menneisyyttään ja lapsiaan. Jukolan veljekset (vaikka pojat eivät asu Jukolassa, on alkuperä yhä kuultavissa heidän sukunimessään) eivät myöskään välty Kajsan teräväkatseiselta analyysilta hänen seuraillessaan, kuinka veljekset ja naapuruston tytöt hölisevät ja pölisevät ympäri Kumpulaa.

Wenla Männistö seurailee löyhästi Seitsemän veljeksen rakennetta, ja elementtejä siitä on löydettävissä jännittävistä paikoista: sen sijaan että pojat pakenisivat härkiä suurelle kivelle, he istuvat kiven päällä syömässä kuivattua häränlihaa. He joutuvat myös pakenemaan maailmaa luontoon, tietenkin. Lisäksi romaanissa on lauluja toisensa perään, mikä yhdistää teosta edeltäjäänsä, eivätkä huumori ja jatkuva meno ja meininki jää nekään uupumaan.

Wenla Männistö on jännittävä ja kiinnostava versio tutusta klassikosta, ja toivoa sopii, että nyky-yhteiskunnan ilmiöihin sidottu versio toisi romaanin lähemmäs myös nykynuoria. Tämä on objektiivinen mielipiteeni. Minulle henkilökohtaisesti romaanissa on liikaa adhd-meininkiä ja sekavaa kerrontaa, jotta olisin itse nauttinut siitä täysin rinnoin. Puolueettomasti sanottuna romaani ansaitsee kyllä kunniamaininnan ja myönnän sen ansiot täydestä sydämestäni.

Kirjahaasteessa Wenla Männistö komeilee kohdassa ”kirja, joka on mukaelma jostakin klassisesta tarinasta tai sadusta”.