perjantai 3. heinäkuuta 2015

Riina Katajavuori: Wenla Männistö (Hanna)


Riina Katajavuori: Wenla Männistö
Tammi 2014
272 sivua 


Oletko koskaan miettinyt, millaista olisi, jos Aleksis Kiven seitsemän veljestä olisivatkin eläneet nykypäivää?

Tähän kysymykseen Riina Katajavuoren Wenla Männistö tarjoaa vastauksen.
Toimeen Katajavuori tarttuu kuitenkin esittelemällä maailmaa Seitsemän veljeksen naisten kautta – erityisesti kauniin ja halutun Wenla Männistön silmin. Kirjailija antaa ääneen hahmoille, jotka alkuperäisessä romaanissa pyörivät taustalla ikään kuin statisteina.

Jukolan sijaan koko konkkaronkka elelee Kumpulassa, ja veljesten pahimmat viholaiset asustavat – yllätys yllätys – Toukolassa, kuten Kiven alkuperäisessä romaanissakin. Veljeksillä on yhteensä kaksi eri äitiä ja kolme eri isää, ja kansalaisuuksiakin vanhemmilla on enemmän kuin yksi ja sama. Katajavuori sekoittaa täten pakkaa siten, että Seitsemän veljestä sujahtaa uskottavasti nykymaailmaan. Kuka nyt uskoisi, että samat äiti ja isä olisivat putkauttaneet maailmaan seitsemän yhteistä lasta? Uusioperhe, sen sijaan, on nykypäivää.

Kaikki pojat ovat kuitenkin kasvaneet saman äidin – Allin – hoteissa, mutta surullista kyllä, äiti ei ole enää poikiensa turvana vaan sen sijaan tarkkailee heitä pilven longalta. Allin ääni saa suuremman tai ainakin yhtä suuren osan kuin Wenlan kertomus: äiti tarkkailee poikiaan, jotka höseltävät menemään äidiltä jälkeen jääneessä talossa. Pojat sekoilevat ja aiheuttavat pahennusta, totta kai, eikä Wenlan äiti Marja Männistö katsele lainkaan riemastuneena tyttärensä kilpakosijoita.

Kuten asiaan kuuluu, veljet juovat, vetävät muitakin aineita, harrastavat pikkurikollisuutta ja päivittelevät elämän menoa, mutta ovat kuitenkin loppujen lopuksi hyväsydämisiä. Wenla, hänen bestiksensä Ansku ja Seunalan siskokset pörisevät poikien ympärillä, ja viettävät nuorten arkipäivää televisiota katsellen, ees sun taas kuherrellen ja tulevaisuudesta haaveillen.

Romaani muistuttaa rakenteeltaan osittain näytelmää: dialogi erotetaan kaksoispistein ja hahmojen puuhat on sijoitettu sulkeisiin. Toisaalta välillä myös Alli ottaa kertovan ääneen puhuen menneisyydestään miestensä tai poikiensa kanssa tai ylipäätään kuvaten aatoksiaan siitä, mitä maan päällä sillä hetkellä toopeillaan. Alli muistuttaa siis eräänlaista ulkopuolista ja kaikkitietävää kertojaa, mutta hänen kertomustensa harhailevuus ja katsontakantansa subjektiivisuus tekevät hänestä ennen kaikkea kertojana epäluotettavan. 

Wenla sen sijaan nautiskelee omasta nuoruudestaan ja kauneudestaan, paistattelee poikien suosiossa – kunnes valitsee suosikkinsa, arvatkaapa kuka se on ;) – ja siinä sivussa etsiskelee omia juuriaan. Wenla ei nimittäin ole ikinä tuntenut isäänsä. Näin Katajavuori todella antaa romaanin naisille paitsi äänen, myös menneisyyden ja persoonan. 

Allin ja Wenlan lisäksi myös Kajsa Rajamäki saa osansa tarinassa. Hän toimii pesijänä Harjun saunassa, missä hän luotaa maailmaa ja ihmisluontoa. Saunomisessa ja alastomuudessa on jotain todella aitoa, joka saa Kajsan muistelemaan omia rakkauksiaan, menneisyyttään ja lapsiaan. Jukolan veljekset (vaikka pojat eivät asu Jukolassa, on alkuperä yhä kuultavissa heidän sukunimessään) eivät myöskään välty Kajsan teräväkatseiselta analyysilta hänen seuraillessaan, kuinka veljekset ja naapuruston tytöt hölisevät ja pölisevät ympäri Kumpulaa.

Wenla Männistö seurailee löyhästi Seitsemän veljeksen rakennetta, ja elementtejä siitä on löydettävissä jännittävistä paikoista: sen sijaan että pojat pakenisivat härkiä suurelle kivelle, he istuvat kiven päällä syömässä kuivattua häränlihaa. He joutuvat myös pakenemaan maailmaa luontoon, tietenkin. Lisäksi romaanissa on lauluja toisensa perään, mikä yhdistää teosta edeltäjäänsä, eivätkä huumori ja jatkuva meno ja meininki jää nekään uupumaan.

Wenla Männistö on jännittävä ja kiinnostava versio tutusta klassikosta, ja toivoa sopii, että nyky-yhteiskunnan ilmiöihin sidottu versio toisi romaanin lähemmäs myös nykynuoria. Tämä on objektiivinen mielipiteeni. Minulle henkilökohtaisesti romaanissa on liikaa adhd-meininkiä ja sekavaa kerrontaa, jotta olisin itse nauttinut siitä täysin rinnoin. Puolueettomasti sanottuna romaani ansaitsee kyllä kunniamaininnan ja myönnän sen ansiot täydestä sydämestäni.

Kirjahaasteessa Wenla Männistö komeilee kohdassa ”kirja, joka on mukaelma jostakin klassisesta tarinasta tai sadusta”.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti