Tove Jansson: Sommarboken (Hanna)

Tove Jansson: Sommarboken

Schildts & Söderströms 2014 / 1972, 1976

159 sivua

Tämän vuoden kesä ei ole ollut ilmoiltaan ihanteellinen, mutta siitä huolimatta lukaisin Tove Janssonin Sommarbokenin ensi kertaa elämässäni. Olin toivonut voivani nauttia Janssonin sanailusta ja kirjailijan maalaamista tunnelmakuvista kauniin kesäisissä puistoissa mansikoita ja herneitä napostellen. Toisaalta, hyvä kirja vie mukaansa toisiin maailmoihin, satoi tai paistoi.

Ja hyvä kirjahan Sommarboken on. Alkuun myönnänkin, että kaikki, mikä kirjassa minua vaivasi, liittyi enemmän siihen, että luin sen ruotsiksi, joka ei ole äidinkieleni, ja monet vivahteet menivät minulla sen vuoksi luultavastikin ohi. 

Sommarboken kuvaa erästä kesää, jonka nuori äitinsä menettänyt Sophia sekä hänen isoäitinsä ja poissaoleva isänsä viettävät mökillään saaristossa. Kesän hiljalleen edetessä Sophia ja hänen isoäitinsä kiertelevät saarta, tutkivat sen luontoa, tarkkailevat ympäristöään ja puuhailevat pikkujuttujaan. Isoäiti vastailee pojantyttärensä kysymyksiin kuolemasta, taivaasta ja elämästä: kesään, luontoon ja yksinäisyytensä sulkeutuneiden saaristolomailijoiden pieneen elämänpiiriin tiivistyvät monet kysymykset maailmasta.

Romaanissa ei sinällään ole juonta, vaan luvut ovat erillisiä pätkiä ja pieniä kohtauksia, jotka etenevät kesän mittaan. Voikin siis sanoa, että yhden suuren draaman kaaren sijaan kesä muodostaa Sommarbokenin juonen. Kesän eteneminen kevään kylmyydestä läpi lämpimien päivien ja kesämyrskyjen kohti elokuun haikeutta tuo kesän lähelle lukijaa: se ei ole mikään tietty kesä vaan kesä sellaisenaan (ainoastaan maatalousteknologian herättämä ihmetys muistuttaa siitä, ettei olla aivan nykypäivässä).

Perhesuhteiden vaikeus ja ristiriitaisuus ovat esillä teoksessa: äidin kuoltua Sophia tuntee itsensä orvoksi, ja isän vetäytyessä työhuoneeseensa päivä toisensa jälkeen Sophia viettää kesänsä enimmäkseen isoäitinsä kanssa – isoäitinsä, joka aika ajoin laukoo lapsenlapselleen totuuksia ja toisaalta ajoittain pehmentää elämän kovuutta tarinoillaan. Perhe liikuttaa, ilahduttaa ja raivostuttaa, ja ennen kaikkea perhe on suoja tuntematonta – jopa uusia ihmisiä – vastaan.

Sophian ja hänen isoäitinsä suhde korostaa myös iän merkitystä: lapsuus ja vanhuus nousevat esille keski-ikää edustavan isän pysytellessä toisaalla. Sommarboken tuo esille, että lapsuudessa ja vanhuudessa on eroavaisuuksistaan huolimatta myös paljon samaa. Lapsuuden naiivi tietämättömyys ja vanhuuden tuoma viisaus ja kyynisyyskin kolahtavat yhteen mutta yhdistyvät tuoden esille sen, että molemmissa ikävaiheissa ihmisellä on varaa pysähtyä ja tarkkailla. Isän hahmo sen sijaan kuvastaa keski-ikää ja kiireisyyttä: poissaolevuus on merkki siitä, että kiireen keskellä jää paljon näkemättä ja tekemättä. Tästä voi itse kukin ottaa onkeensa ja pyrkiä siihen, ettei elämä ainakaan omalla kohdalla vain hujahda ohi.

Ymmärrettävästi Sommarbokenin kauneus syntyy Janssonin oivaltavasta ja samaistuttavasta luontokuvauksesta: lukija tunnistaa ilmiöt, joita Jansson kuvaa samaan aikaan toteavasti mutta kauniisti. Oma henkilökohtainen suosikkini on kuvaus elokuusta, jolloin saaristomökin tavaroita aletaan pakata ja kasata syksyn ja talven tieltä piiloon. Kesä ei ole aivan vielä ohi, mutta ilmassa on jo syksyn tuntua. Kenties juuri tämä kuvaus ilahdutti minua siksi, että elokuu lähenee ja samainen vaihe on käsillä oikeastikin.

Sommarboken oli ihana ja tunnelmallinen lukukokemus, ja ymmärrän hyvin, miksi monet lukevat sen joka kesä. Kenties luen sen itsekin uudestaan ensi vuonna suomeksi, jotta pienimmätkään vivahteet eivät vilahda ohi silmieni. Koska luin Sommarbokenin tällä kertaa kuitenkin ruotsiksi, vuoden kirjahaasteessa se saa paikan kohdasta ”kirja, joka on kirjoitettu alun perin toisella kielellä kuin suomi tai englanti".