keskiviikko 26. marraskuuta 2014

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys (Hanna)







 Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys
WSOY 2014
334 sivua

Huomenna torstaina 27.11.2014 palkitaan tämän vuoden Finlandia-palkinnon voittaja. Ehdokasteoksista en ole ehtinyt lukaista kuin Tommi Kinnusen Neljäntienristeyksen, josta ehdin nyt näin sopivasti viime hetkellä kynäilemään. Arviossa saattaa ilmetä juonipaljastuksia, joten mikäli blogin lukija mielii pysytellä varmasti pimennossa, kannattaa tekstiin palata vasta, kun romaanin on lukenut.

Neljäntienristeys on osuvasti omistettu ”talolle jonka huoneissa asuu monta tarinaa”: teoksen näkökulma nimittäin vaihtuu, mutta kotitalon, sen sodan jälkeisten raunioiden sekä uudelleen rakennetun kodin paikka pysyttelee sukupolvia halkovan tarinan näyttämönä. Romaani kerrotaan neljän eri hahmon näkökulmista, jotka kietoutuvat yhteen. 

Toisin kuin monen näkökulman teoksissa yleensä, Kinnusen teoksessa jokaisen hahmon elämäntarinat kuvataan kuitenkin yksi kerrallaan: Ensin ääni annetaan kätilö Marialle 1800-luvun viimeisellä vuosikymmenellä, toiseksi Marian yksin kasvattamalle tyttärelle Lahjalle, sitten Lahjan miniälle Kaarinalle ja lopulta Lahjan miehelle Onnille. Sekä hahmojen psykologian että heidän välistensä suhteiden kuvaus on ilmiömäisen tarkkanäköistä. Ihmiset heitetään yhteen joko perhe- tai muiden suhteiden seurauksena, mutta vuosien mittaan tunteet muuttuvat suuntaan jos toiseenkin eikä sodanjälkeinen keskenkasvuinen Suomi suo ulospääsyä ajoittain jopa kuristavista ihmissuhteista.

 Eikä siinä kaikki. Jokainen luku kuvaa tilannetta yhtenä hetkenä yhtenä vuonna, ja lukujen välillä saattaa vierähtää siis useitakin vuosia, jopa vuosikymmeniä. Näistä ajallisista harppauksista huolimatta Kinnunen pitää ohjat käsissään ja romaaninsa taitavasti koossa. Vaikka edellisestä luvusta saattaa olla kulunut useita vuosia, kaikki vuosien mittaan tapahtunut käy lukijalle kuitenkin rivien välistä selväksi. Tällainen menetelmä korostaa sitä, kuinka merkityksettömiä suurin osa ihmiselämän tapahtumista loppujen lopuksi on: tärkein on kerrottavissa vuosienkin jälkeen. (Mielenkiintoista muuten näin Facebookin aikakaudella, kun jokainen elämänkäänne toitotetaan ilmoille sekunteja sen jälkeen, kun se on tapahtunut.)

Koska hahmojen elämäntarinat kerrotaan yksi kerrallaan sen sijaan, että niiden kerronta limittyisi toistensa lomaan – mikä on yleistä sukupolviromaaneille – jokaisen hahmon tarina rakentaa edellisen tarinan päälle ja tarkentaa esiin nousseita mutta hämäräksi jääneitä seikkoja. Näistä tärkeimpänä esiin nousee Lahjan ja Onnin onneton avioliitto sekä Onnin salainen tuska, joka vain tiivistyy tiivistymistään miehen selvittyä sodasta. 

Lahjan näkökulmasta lukija jo aavistelee, mikä avioliitossa aiheuttaa murhetta, mutta elleivät epäsuorat viitteet avaa ongelmaa, iskee totuus viimeistään, kun teoksessa ennätetään Onnin tarinaan. Lukijaa ei siis todellakaan aliarvioida, eikä asioita tavata liian selväsanaisesti auki. Lukijan omille tulkinoille, oivalluksille ja arvauksille annetaan riittävästi tilaa, mutta kuitenkin siten, ettei kukaan jää lopultakaan pimentoon.

Tematiikaltaan teos on yhtenäinen eikä liian rönsyilevä. Suomalainen mielenmaisema, elämän myötä kasvava ahdistus, naisten itsenäisyys sekä miestenkin asema nostavat päätään. Myös suomalaisen yhteiskunnan kyräilevyys ja rajoittavuus ovat esillä, ja teos on erityisen ajankohtainen tulevana perjantaina eduskunnassa tehtävän äänestyksenkin valossa.

Kotitalon merkitys Neljäntienristeyksessä on selvä, mikä käy ilmi jo romaanin miljöötä kuvaavasta nimestä. Marian rakennuttamassa ja sodan jälkeen Onnin uudelleen pykäämässä talossa tiivistyvät samanaikaisesti ihmisen suuruudenhulluus, pesänrakentaminen, unelmien epätoivoinen täyttäminen ja murheiden hukuttaminen. Puhumattakaan onnettomista perhekohtaloista, joissa sukupolvet erkaantuvat sekä syyttelevät toinen toistaan ja joista hiljaisen talon seinistä kajahteleva hiiskumattomuus kertoo enemmän kuin sanat kykenevät ilmaisemaan. Talo kiteytyykin lopulta tavallaan koko romaanin äänekkäimmäksi kertojaksi.


tiistai 18. marraskuuta 2014

Ulf Stark & Linda Bondestam: Min egen lilla liten (Hanna)






Ulf Stark & Linda Bondestam (kuv.): Min egen lilla liten
Schildts & Söderströms 2014
44 sivua
 
 Kuvakirjassaan Min egen lilla liten kirjoittaja Ulf Stark ja kuvittaja Linda Bondestam kertovat tarinan Olennosta, joka asuu synkeässä luolassa eikä voi poistua sieltä päiväsaikaan lainkaan. Iltaisin hän hiipii ulos synkästä kolostaan, katselee hämärään peittyvää maisemaa ja haaveilee jostakusta omasta, jota rakastaa. Haave onkin toteutua, kun illansuussa luolaan singahtaa pienen pieni Kipinä auringosta. Kipinä ei kuitenkaan voi elää pimeydessä, mutta sen pienen hetken, joka hänelle suodaan Olennon seurassa, hän kertoo tälle maailman ihmeistä.

Koska Olento asustaa pimeässä luolassa eikä voi nauttia ulkomaailmasta kuin vasta hämärän tullen, on myös Bondestamin kuvitus synkkää. Synkkyys näkyy kuitenkin vain värisävyissä, sillä harmaudessaankin kuvat ovat kauniita ja vetävät lukijat empatian yksinäisen Olennon puoleen.

Keltaista ja oranssia hohkaava Kipinä puolestaan tuo synkkyyteen pilkahduksen valoa, ja erityisesti kuvat, jotka kulkevan rinnan Kipinän matkatarinoiden kanssa, hehkuvat väriloistossaan. Sielunsa silmin Olentokin näkee kaiken, mitä maailmalla on tarjottavanaan. Tällainen kuvituksen ja kerronnan yhdistäminen on nerokas keino sovittaa yhteen Olennon haaveet ja Kipinän kokemukset. Lisäksi on nokkelaa hyödyntää auringon kulkua maailman ympäri sen ihmeiden kuvaamiseen.

Min egen lilla litenillä on selkeä yhteys Yrjö Kokon rakastettuun satuun Pessi ja Illusia, mutta vielä selkeämpiä yhteyksiä punotaan tunnettuun kappaleeseen ”Päivänsäde ja menninkäinen”. Nämä kaikki kolme taideteosta kuvaavat vaikeaa ja miltei mahdotonta rakkautta vastakohtien välillä. Näin ollen Starkin ja Bondestamin teos puhuu erilaisuuden ja sen arvostamisen puolesta.

Tärkeimpinä teemoina esiin nousevat kuitenkin elämä, sen hetkellisyys ja yksinäisyys. Kipinä voi elää vain hetken, ellei pääse takaisin aurinkoon, ja Olento puolestaan ei kestä päivänvaloa. Pienen kipinän elämä on tuomittu vain hetkelliseksi, ellei hän selviä pimeästä luolasta pois, ja myös Olennon ja Kipinän välinen suhde päättyy ennen kuin on alkanutkaan. Hetkellisyys ja yksinäisyys ovat osa elämää, ja teos osoittaa, ettei toista kannata karsastaa vain erilaisuuden vuoksi: kuorensa allakin jokainen saattaa olla yksinäinen.

Ulf Starkin ja Linda Bondestamin teos on Finlandia Junior -ehdokkaana 2014. Voittaja julkistetaan torstaina 20.11.

Mila Teräs & Karoliina Pertamo: Olga Orava ja metsän salaisuus (Hanna)






Mila Teräs & Karoliina Pertamo (kuv.): Olga Orava ja metsän salaisuus
Lasten Keskus 2014
24 sivua

Mila Teräksen kirjoittama ja Karoliina Pertamon kuvittama kuvakirja Olga Orava ja metsän salaisuus saa alkusysäyksen, kun pikkuorava Olga kysäisee äidiltään, mikä on metsän salaisuus, mutta äiti kehottaa salaperäisesti Olgaa etsimään arvoitusta itse. Niinpä Olga lähtee matkaan, ja kohtaa metsässä kaikenlaista kulkijaa aina Toukka Perhosesta Hekla Hämähäkkiin. Metsän arvoitus jää kuitenkin hämärän peittoon: vai voisiko siinä kiteytyä koko päivän seikkailut metsän peitossa?

Pertamon kuvitus myötäilee sopusointuisasti Teräksen tekstiä. Miltei retronveikeä sävymaailma pysyttelee miellyttävästi maanläheisissä väreissä, mutta pientä leikittelyäkin tosimaailmalla on luvassa: osa havuista ja lehdistä saa nimittäin turkoosin sävyjä, mutta väri sulautuu niin kauniisti metsän muuhun väritykseen, ettei poikkeamaa edes huomaa.

Olga Oravassa hyödynnettään lastenkirjallisuudelle tyypillistä keinoa inhimillistää luontokappaleita. Eläimet puhuvat ja heidän toimilleen annetaan merkityksiä, jotka ovat lukijalle tuttuja: perinteisimpien esimerkkien joukkoon lukeutuu Hekla Hämähäkki, jonka puikot helisevät hänen kutoessaan pitsiliinaa. 

Omiin suosikkeihini kuuluu puolestaan nokkela sanojen kaksimerkitysten käyttö, kun Toukka Perhonen lukee uutisia puiden lehdistä: kuvassa uutistekstit ovat painettuna puiden vehreisiin lehtiin, totta kai. Tällaiset monimerkityksisyydet sanojen ja kuvituksen välillä tuovat mieleen minulle niin rakkaan Beatrix Potterin.

Tematiikaltaan teos kietoutuu luonnon mystiikkaan: sitä ei voi selittää, eikä yksinkertaisia vastauksia metsän arvoitukseen ole. Itsekin olen usein taipuvainen yhtäältä-mutta-toisaalta-ajatteluun, joten minua miellytti, ettei kirja anna suoria vastauksia vaan nimenomaan korostaa, että metsän merkitys on jokaisen itse tulkittavissa. Yhdellä yksilöllä ei ole yksinoikeutta nimetä maailman merkitystä vaan se on jokaisen silmin erilainen – ja tästä erilaisuudesta muodostuvat ne palaset, jolla maailmaa rakennetaan.

Teräksen ja Pertamon teos on Finlandia Junior -ehdokkaana 2014. Voittaja julkistetaan torstaina 20.11.