lauantai 15. marraskuuta 2014

Juha Itkonen: Ajo (Hanna)




Juha Itkonen: Ajo
Otava 2014
283 sivua

Menetyksellä on elämän mittaisen jäljet.

Tähän ajatukseen tarrautuu myös Juha Itkosen tänä syksynä julkaistu romaani Ajo.
On vuosi 1966. Perheenäiti Heljä totuttelee suruunsa, joka on asettunut hänen ylleen kuin ihonmyötäinen paita. Paita, jonka ahdistava tunne ulottuu syvälle sisimpään asti. Syytä ei lukijalle heti paljasteta, vaan menetyksen verhoa raotetaan vähitellen. Surun keskellä Heljän elämää värittää usko, joka ei kuitenkaan aina tunnu omalta.

Vuoden 1965 kuvaus tarkentaa Heljän nuorimmaiseen poikaan Joukoon, jolta odotetaan paljon mutta joka haluaa itse vielä enemmän: ylioppilaskirjoitukset lähestyvät mutta pojan sormet näppäilevät vain kitaran kieliä. Isä kannustaa, äiti ei. Ensimmäisen persoonan kerronnalla toteutettu kuvaus Joukosta tuo 60-luvun nuorison elämän lähelle mutta jättää sen samalla kauas. Keskiössä ei ole Jouko, jonka haaveissa kaikuu sähkökitaran särö mutta jonka lyhyt elämä päättyy liian aikaisin auto-onnettomuudessa, vaan Heljä joka kamppailee pojan taakseen jättämän tyhjiön kanssa.

Menetys ja sen pelko iskevät kiilan ihmisten väliin.

2000-luvulla keski-ikäinen Aino kaasuttaa Saksan autobahnia nuori poikansa mukanaan. Pojan isän kenties jossain vasta aavistelee, että sekä vaimo että lapsi ovat kadonneet sen sileän tien.  Ahdistus ajaa Ainoa eteenpäin, mutta naisen ahdingon syyt jäävät hämärän peittoon. Vain rivien välistä on luettavissa, että onneton avioliitto ja menneisyyden haamut ajavat autoa enemmän kuin Aino itse. Paluu Saksaan, menneisyyden paratiisiin, on itsestään selvä mutta ei tuo sekään lopulta täyttymystä.

Ainon hahmo tuo esille, miten ihminen kokee menettäneensä, pelkää menettävänsä ja kun menettäminen on lopulta käsillä, ymmärtää että menettämisen pelko ei ole sama kuin menetys itse. Ahdistavan arjen näkee onnen tyyssijana vasta, kun siitä on kaukana ja se ei olekaan enää samanlainen selviö kuin ennen. Nykyihminen kiemurtelee ahdistuksessaan kaiken älyhälyn keskellä, kun Facebookin valo vilkuttaa puhelimen nurkassa ja Whatsappin viestit kilkuttelevat tunti toisensa jälkeen. Ahdistus tuntuu suurelta, kunnes sen tilalle astuvat todelliset murheet.

Lapsen kuolema puolestaan iskee kiilan Heljän ja Onnin parisuhteeseen. Tapahtumasta on vaikea päästä yli, ja sodan nähneet sukupolvet vaikenevat tunteistaan. Vaatimattomuus ja puhumattomuus hiipivät sekä pariskunnan välille että heidän muihinkin suhteisiinsa. Itkonen tavoittaa uskottavasti ja koskettavasti tämän vaatimattomuuden mentaliteetin Heljän kuvauksessa. Heljä on aito hahmo, joka virheistäänkin huolimatta vetää lukijan sympatian puolelleen.

Menetys ja elämä kuitenkin myös yhdistävät.

Elämäntarinat kietovat Ainon ja Heljän yhteen. Yhteiset ihmiset yhdistävät nämä kaksi eri sukupolven naista, ja tapaamisissaan he löytävät yhteisen sävelen. Toinen kertoo, toinen kuuntelee; heidän elämäntarinoidensa yhtäläisyydet rakentavat sillan, joka ylittää sukupolvien välisen kuilun. Valitettavasti naisten välinen suhde jää kuitenkin pinnalliseksi.

Ajo on ehtaa Itkosta: sukupolviromaani kuvaa ihmisiä, jotka elämä on pettänyt, yhdistänyt ja muokannut. He joutuvat elämään tekemiensä päätösten ja virheiden keskellä, eikä kertynyt ikä useinkaan ole tuonut onnea. Romaanin nimen voi katsoakin viittavaan sekä kohtalokkaaseen auto-onnettomuuteen, Ainon matkaan Saksassa että ajelehtimiseen elämän virrassa. Itkonen maalaa esiin maailman, joka vastaa todellisuutta: elämä ei ole surkeaa tai ihmeellistä, se vain on ja sitä on elettävä vastoinkäymisistä huolimatta.  Ja kaiken takana välkkyy Hämeenlinna pilkahdellen rivien väleistä niille, jotka sen tuntevat.

Uusin romaani on siis kirjailijalle omintakeinen tuotos, mutta ei myöskään pelkkää samaa. Surukertomus pohjaa kirjailijan suvun vaiheisiin, mikä tekee tarinasta sitäkin riipaisevamman. Itkonen kohtaa kuitenkin tunnetun ja lahjakkaan kirjailijan pulman: kun takana on jo monta mainiota teosta, miten voisi ylittää itsensä kerta toisensa jälkeen?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti