Juha Itkonen: Ajo
Otava 2014
283 sivua
Menetyksellä on elämän mittaisen jäljet.
Tähän ajatukseen tarrautuu myös Juha Itkosen tänä syksynä
julkaistu romaani Ajo.
On vuosi 1966. Perheenäiti Heljä totuttelee suruunsa, joka
on asettunut hänen ylleen kuin ihonmyötäinen paita. Paita, jonka ahdistava tunne
ulottuu syvälle sisimpään asti. Syytä ei lukijalle heti paljasteta, vaan
menetyksen verhoa raotetaan vähitellen. Surun keskellä Heljän elämää värittää usko, joka ei kuitenkaan aina tunnu omalta.
Vuoden 1965 kuvaus tarkentaa Heljän nuorimmaiseen poikaan
Joukoon, jolta odotetaan paljon mutta joka haluaa itse vielä enemmän:
ylioppilaskirjoitukset lähestyvät mutta pojan sormet näppäilevät vain kitaran
kieliä. Isä kannustaa, äiti ei. Ensimmäisen persoonan kerronnalla toteutettu
kuvaus Joukosta tuo 60-luvun nuorison elämän lähelle mutta jättää sen samalla
kauas. Keskiössä ei ole Jouko, jonka haaveissa kaikuu sähkökitaran särö mutta
jonka lyhyt elämä päättyy liian aikaisin auto-onnettomuudessa, vaan Heljä joka
kamppailee pojan taakseen jättämän tyhjiön kanssa.
Menetys ja sen pelko iskevät kiilan ihmisten väliin.
2000-luvulla keski-ikäinen Aino kaasuttaa Saksan autobahnia
nuori poikansa mukanaan. Pojan isän kenties jossain vasta aavistelee, että sekä
vaimo että lapsi ovat kadonneet sen sileän tien. Ahdistus ajaa Ainoa eteenpäin, mutta naisen
ahdingon syyt jäävät hämärän peittoon. Vain rivien välistä on luettavissa, että
onneton avioliitto ja menneisyyden haamut ajavat autoa enemmän kuin Aino itse.
Paluu Saksaan, menneisyyden paratiisiin, on itsestään selvä mutta ei tuo sekään
lopulta täyttymystä.
Ainon hahmo tuo esille, miten ihminen kokee menettäneensä,
pelkää menettävänsä ja kun menettäminen on lopulta käsillä, ymmärtää että
menettämisen pelko ei ole sama kuin menetys itse. Ahdistavan arjen näkee onnen
tyyssijana vasta, kun siitä on kaukana ja se ei olekaan enää samanlainen selviö
kuin ennen. Nykyihminen kiemurtelee ahdistuksessaan kaiken älyhälyn keskellä,
kun Facebookin valo vilkuttaa puhelimen nurkassa ja Whatsappin viestit
kilkuttelevat tunti toisensa jälkeen. Ahdistus tuntuu suurelta, kunnes sen
tilalle astuvat todelliset murheet.
Lapsen kuolema puolestaan iskee kiilan Heljän ja Onnin
parisuhteeseen. Tapahtumasta on vaikea päästä yli, ja sodan nähneet sukupolvet
vaikenevat tunteistaan. Vaatimattomuus ja puhumattomuus hiipivät sekä
pariskunnan välille että heidän muihinkin suhteisiinsa. Itkonen tavoittaa
uskottavasti ja koskettavasti tämän vaatimattomuuden mentaliteetin Heljän
kuvauksessa. Heljä on aito hahmo, joka virheistäänkin huolimatta vetää lukijan
sympatian puolelleen.
Menetys ja elämä kuitenkin myös yhdistävät.
Elämäntarinat kietovat Ainon ja Heljän yhteen. Yhteiset
ihmiset yhdistävät nämä kaksi eri sukupolven naista, ja tapaamisissaan he
löytävät yhteisen sävelen. Toinen kertoo, toinen kuuntelee; heidän
elämäntarinoidensa yhtäläisyydet rakentavat sillan, joka ylittää sukupolvien
välisen kuilun. Valitettavasti naisten välinen suhde jää kuitenkin
pinnalliseksi.
Ajo on ehtaa
Itkosta: sukupolviromaani kuvaa ihmisiä, jotka elämä on pettänyt, yhdistänyt ja
muokannut. He joutuvat elämään tekemiensä päätösten ja virheiden keskellä, eikä
kertynyt ikä useinkaan ole tuonut onnea. Romaanin nimen voi katsoakin viittavaan sekä kohtalokkaaseen auto-onnettomuuteen, Ainon matkaan Saksassa että ajelehtimiseen elämän virrassa. Itkonen maalaa esiin maailman, joka
vastaa todellisuutta: elämä ei ole surkeaa tai ihmeellistä, se vain on ja sitä
on elettävä vastoinkäymisistä huolimatta.
Ja kaiken takana välkkyy Hämeenlinna pilkahdellen rivien väleistä
niille, jotka sen tuntevat.
Uusin romaani on siis kirjailijalle omintakeinen tuotos,
mutta ei myöskään pelkkää samaa. Surukertomus pohjaa kirjailijan suvun vaiheisiin, mikä tekee tarinasta sitäkin riipaisevamman. Itkonen kohtaa kuitenkin tunnetun ja lahjakkaan
kirjailijan pulman: kun takana on jo monta mainiota teosta, miten voisi ylittää
itsensä kerta toisensa jälkeen?
Kommentit
Lähetä kommentti