keskiviikko 12. marraskuuta 2014

Sophie Hannah: Nimikirjainmurhat (Elina)


Sophie Hannah: Nimikirjainmurhat
Wsoy 2014
331 sivua
suom. Terhi Vartia
Alkuteos: The Monogram Murders. 2014.

Hercule Poirot istuu kaikessa rauhassa Pleasantin kahvilassa juomassa Lontoon parasta kahvia kun sisään ryntää ilmiselvästi hädissään oleva nainen vaaleanruskeassa takissaan. Nainen kertoo Poirot'lle, että hän kuolee pian ja kun hän on kuollut, on oikeus viimein tapahtunut. Samana iltana Poirot kuulee, että hotelli Bloxhamissa on tapahtunut kolme murhaa. Kaikki murhatut löytyvät eri huoneista asetettuina säntillisesti maahan ja suussaan kalvosinnappi, jossa on nimikirjaimet PIJ. Poirot tietää heti, että hänen kahvilassa tapaamansa nainen liittyy arvoitukseen.

Alkuasetelma on kuin mistä tahansa Agatha Christien dekkarista. Kun avaa Sophie Hannahin romaanin, saattaa tuntea palanneensa takaisin Christien maailmaan. Christien perilliset ovat antaneet luvan koskea kirjailijattaren henkilöhahmoihin ja kirjoittaa uuden Poirot-seikkailun. Hannahilla on varmasti ollut kirjoittaessaan aikamoiset paineet saada tuloksesta likimainkaan Christien tasoinen, ja siihen nähden teos on mielestäni varsin mainiosti onnistunut. Eri asia on sitten se, minkä vuoksi uusi Poirot-kertomus yleensäkään tarvitsi kirjoittaa. Eikö Christien tuotanto ole ennestään tarpeeksi laaja?

Tietenkin Hannahin romaanista huomaa samantien, ettei sitä ole kirjoittanut Christie. Ensinnäkin kieli ja tyyli ovat tietoisesti erilaisia (toki osa johtuu kääntäjästäkin, mutta eroavaisuudet huomaa joka tapauksessa). Hannah painottaa turhan paljon Poirot'n omituisuuksia: pienet harmaat aivosolut ja Poirot'n belgialaisuus tuntuvat vilahtelevan joka toisella sivulla. Tuntuu, että Hannah yrittää muistutella lukijalle tuon tuostakin, että kyseessä on sama vanha Hercule Poirot, vaikka vähempikin riittäisi.

Romaanin kertojaratkaisuna on käytetty paitsi kaikkitietävää kertojaa myös Poirot'n poliisiystävää Scotland Yardista. Ei suinkaan Hastingsia, jonka nimi tosin mainitaan kerran ohimennen, vaan Edward Catchpoolia. Edward toimii kertojana oikeastaan hyvin, koska hän muistuttaa Hastingsia ja siten tarinaan tulee christiemäistä tuntua. Edward on Hastingsin tavoin täysin pihalla Poirot'n ajatustenjuoksusta, ja se alleviivaa Poirot'n erinomaisuutta. Onpahan romaanin lopussa vielä Christien dekkareille ominainen kokoontuminen, jolloin Poirot paljastaa ratkaisunsa koko hotellin väelle.

Monissa asioissa Hannah on päässyt varsin lähelle Christietä. Suljettua hotellimiljöötä on Christiekin käyttänyt useissa teoksissaan (kuten Bertramin hotellissa, Varjossa auringon alla) ja Hannah liikuttaa henkilöitään myös pienessä Great Hollingin kylässä, joka muistuttaa hahmoineen ja taloineen mitä tahansa Christien luomaa kylää. Hahmogalleria niinikään on Christielle varsin tyypillinen ja sisältää niin hienoja seurapiirirouvia kuin palvelijattariakin. Kiinnitin huomiota oikeastaan vain siihen, että Christie olisi todennäköisesti murhannut uhrit yksitellen eikä kolmea ruumista olisi suinkaan löytynyt kerralla. Sen sijaan uhrien suista löytyneet kalvosinnapit kuulostivat täysin Christieltä. Onhan hän piilotellut uhriensa taskuihin kaikenlaista rukiinjyvistä alkaen.

Romaanin loppuratkaisuun olin hivenen tyytymätön, se oli sekava ja epäuskottava. Jouduin jokusen sivun lukemaan useampaan kertaan ymmärtääkseni kaiken. Väsymyksen piikkiin voi tietysti laittaa vähän, mutta olisin kaivannut silti selkeämpää loppua. Totta kai Christielläkin on muutamaan otteeseen ollut hieman järjettömiä loppuratkaisuja, mutta ainakin niihin johtava selitys tuntuu useimmiten selkeältä. Christien juonet ovat yleensäkin hänen romaaneissaan taidokkainta, joten niiden jäljittely nyt on aika mahdotonta.

Sophie Hannahin romaania lukiessa tuli tuttu ja kotoisa tunnelma, mutta silti jokin tuntui koko ajan olevan hieman pielessä. Pieni pohjavire kertoi tuon tostakin, että kyseessä ei ole Christien kirja. Vähän kuten Hercule Poirot'sta mahtaa tuntua kun hän astelee huoneeseen, jonka takanreunuksella olevat tavarat eivät ole ihan viivasuorassa.

Nautin kuitenkin siitä, että pääsin palaamaan jälleen tutun henkilöhahmon pariin. Lisäksi marraskuun lukuhaaste meni oikein urakalla eteenpäin, sillä kirjan puolivälissä juoni vei mennessään ja huomasin lukeneeni romaanin yhdessä illassa loppuun. Jos olet tahkonnut jo kaikki Christien dekkarit läpi niin suosittelen tutustumaan tähän. Muussa tapauksessa kannattanee ensin lukea alkuperäiset Poirot-kirjat.

2 kommenttia:

  1. Olen hyvin samoilla linjoilla kanssasi. Toisiksi viimeisessä kappaleessa varsinkin tiivistit hyvin minunkin ajatukseni kirjasta. Loppuratkaisu oli todellakin melko sekava ja ei tämä vain ollut Christie. Sen huomasi alusta lähtien, ja vaikka monet asiat oli toteutettu christiemäisesti, ei kirja vain tuntunut oikealta. Silti ihan hyvä ja vetävä kirja. En ole varma, luenko seuraavia Hannahin Poirot-kirjoja, jos sellaisia ilmestyy.

    VastaaPoista
  2. Juurikin näin, olin vähän ristiriitaisissa tunnelmissa, koska kirjoitin Christiestä graduni ja kyseessä on itselleni niin läheinen kirjailija, että oli vaikeaa lukea jonkun muun kirjoittamaa Poirot'ta. Toisaalta romaani ei kuitenkaan ollut mielestäni ihan huonokaan.

    Minäkään en ole varma lukisinko jatkossa Hannahin romaaneja, mikäli hän kirjoittaa vielä lisää. Nyt ainakin tuli sellainen olo, että pitää seuraavana tarttua ihan aitoon ja alkuperäiseen Christien kirjoittamaan Poirot-kirjaan! :)

    VastaaPoista