Paljon melua kirjoista

  Julkisia salaisuuksia on ensimmäinen Munron teos, jonka olen ikinä lukenut. Se valikoitui viime vuoden kirjamessujen antikvariaattipuolelta, kun etsin sieltä tarkoituksella jotain Munrolta ja tsekkasin Gooreadsista, mitkä tarjonnan kirjoista olivat saaneet parhaat arvostelut. Julkisia salaisuuksia tarttui siis mukaan, ja plussaa tuli siitä, että löysin siitä tällaisen vanhemman painoksen. Julkisia salaisuuksia koostuu kahdeksasta novellista, jotka sijoittuvat tavalla tai toisella samaan pikkukaupunkiin tai sen huudeille Kanadassa. Hahmot vaihtelevat kuitenkin novellista toiseen ja ajankohdatkin muuttuvat, joten jokainen tarina on itsenäinen ja täysin irrallinen muista – vaikka samoja nimiä saattaakin välillä vilahdella mukana. Tämä on kiinnostava tapa rakentaa fiktiivistä maailmaa: eri hahmot eri aikoina samassa paikassa, mutta rivien väleissä vilahtelevat vihjeet raottavan vähän ikkunaa myös muiden novellien tapahtumiin. Hienovaraisista vihjeistä voi päätellä niin paljon ta

  Feeniksin kilta oli raastavaa ja ristiriitaisia tunteita herättävää luettavaa. Se ei ole ikinä kuulunut Pottereista suosikkeihini, vaikka Potterina se tietenkin on jo sikäli ollut yksi ykköskirjojani maailmassa. Se on monilta osin hieman pitkitetty, mutta näin aikuisiällä moni niistä asioista, jotka tuntuivat pitkitetyiltä aikanaan, tarjoavat nyt mielenkiintoisen näkymän Potterien maailmaan. Aikuisena hahmoja tulee luettua hieman eri tavoin, ja hahmoanalyysit tuovat eniten sisältöä tähänkin kirjoitukseen. Ja näin joudunkin arvioimaan uudelleen, olisiko Feeniksin kilta sittenkin – ei sentään suosikkini mutta kärkikaksikossa tai -kolmikossa ainakin. Feeniksin kilta on itse asiassa se kirja, joka julkaistiin fanitukseni sydänaikana. Olin sen verran myöhäisherännäinen, että kun aloin lukea Pottereita , Liekehtivä pikari oli juuri julkaistu suomeksi ja ahmin ensimmäiset neljä kirjaa kerralla – muistaakseni joululomalla. Feeniksin kilta tuli tästä muutamaa vuotta myöhemmin ja olin

  Liekehtivä pikari on, kuten kaikki Potterit nautittavaa ja vauhdikasta, taattua laatua Potterien taikamaailmassa. Yllätyin silti siitä, miten hyvin tähänkin hyppäsi mukaan ja miten vauhdilla juonen kyytiin lennähti. Liekehtivä pikari sijoittuu nimittäin onnettomuudekseen suosikkini Azkabanin vangin sekä raastavan ja kattavan (ehkä liiankin pitkän) Feeniksin killan väliin. Näiden kahden tunnemylläkän välissä Liekehtivä pikari on jäänyt aina ehkä hieman paitsioon – vaikka sehän on suhteellisen tasainen sekä täynnä vauhtia ja jännittäviä käänteitä. Kova lukutahti, jonka sain Pottereille ensimmäisessä kolmessa kirjassa, hiipui Liekehtivän pikarin aikana. Hurahdukseni ei kuitenkaan hävinnyt mihinkään, vaan sen sijaan Azkabanin vangin innoittamana kanavoin innostustani yhä enemmän myös fanficeihin. Enpä olisi uskonut, että innostun Potter-ficeistä vielä vuosien jälkeen, mutta niin siinä vain pääsi käymään. Innostuin tosin jo kesällä Skam-fanficeistä, kiitos kyseisen norjalaise