tiistai 29. huhtikuuta 2014

Erin Morgenstern: Yösirkus (Hanna)




Erin Morgenstern: Yösirkus
Basam Books 2012
Suom. Hanna Toivonen
400 sivua
Alkuteos: The Night Circus. 2011.


Erin Morgensternin Yösirkus löytyi vuosi takaperin kirpputorin pöydältä, josta nappasin sen, sillä olin silmäillyt mielenkiintoista kantta ja nimeä jo jonkin aikaa. Vasta tänä keväänä sain kuitenkin avattua teoksen ensimmäisen sivun odottaen romaanilta paljon.

Jouduin kuitenkin pettymään odotuksissani, mikä ei niinkään johtunut siitä, että kirja olisi ollut erityisen huono, kuin siitä, että teoksen kutkuttava nimi oli ehtinyt luoda mielikuvia ja tunnelmia jo ennen kuin olin ehtinyt ensimmäisellekään sivulle. En menisi niin pitkälle, että sanoisin jokaisen lukijan ajattelevan samoin, sillä teoksella on varmasti ihailijansa, ja kun lopulta itsekin pistin pettymykseni syrjään ja totuin teoksen omalaatuiseen kerrontaan, pystyin uppoutumaan ja nauttimaan öisen sirkuksen mysteereistä.

Tarina alkaa, kun Prospero Lumoojana tunnettu taikuri – joka vastoin katsojiensa oletuksia todella hallitsee magian salat – saa odottamattoman vieraan: hänen luokseen tuodaan hänen tyttärensä, jonka äiti on hiljattain kuollut. Kun kärttyisä Prospero huomaa, että tytöllä on todellinen taikuuden lahja, saa hän itsekkään idean: hän ottaa yhteyden vanhaan tuttavaansa lyödäkseen viimeisen kerran vetoa siitä, kumman oppilas lyö toisen kokelaan taikavoimien mittelössä.

Areenaksi parivaljakko valitsee Yösirkuksen, jonka pystyttämiseen värvätään liuta värikkäitä ihmisiä eri elämänaloilta. Kun Prosperon tytär Celia on lopulta valmis nuori taikuri, hankkiutuu hän mukaan sirkukseen, joka kulkee maailmankolkasta toiseen hämmästyttävällä vauhdilla ja avaa iltaisin portit mustalla ja valkoisella sävytettyyn maailmaansa. Celian aavistamatta sirkuksen omistajan apulainen Marco on hänen vastustajansa, joka tarkkailee valloittavaa taikuria silmä kovana.

Vuosien ajan Marcon salaisuus pysyy piilossa, mutta kun Celia lopulta aavistaa totuuden, huomaa kaksikko välillään väreilevän romanttisen jännitteen, jota ei riko etäisyys eikä tieto siitä, ettei kisa heidän välillään voi loppua ennen kuin toinen heistä on mennyttä. Lopulta koko sirkus esiintyjineen on vaarassa tuhoutua ja jättää uskolliset vierailijansa pakahduttavan surun valtaan.

Kaiken tämän lomassa tapahtuu paljon, sillä teos rakentuu eri aikatasoihin ja kerrontatyyppeihin. Eri aikatasot ja kuvakulmat puolestaan tuovat teokseen monipuolisuutta – valitettavasti sekavuuteenkin saakka. Monet hahmot näkökulmineen sekä näiden näkökulmien siirtyminen ajasta toiseen johtaa siihen, että tarina juoksee epäjohdonmukaisesti eteenpäin.

Moniäänisyys johtaa lopulta siihen, ettei lukija ehdi luoda hahmoihin läheistä sidettä. Olennaista kuitenkin on, että jokaisen hahmon kohtalo kietoutuu sirkukseen ja jokaisen ajatukset pyörivät nimenomaan sirkuksessa ja sen selittämättömän kiehtovassa tunnelmassa. Näin ollen voikin todeta, että itse sirkus on teoksen ainoa todellinen päähenkilö, johon lukija muodostaa syvemmän suhteen kuin yhteenkään henkilöhahmoista.

Kun sirkus ajatellaan teoksen keskiössä henkiväksi hahmoksi, on myös muiden hahmojen yksiulotteisuus helpommin siedettävissä. Lisäksi monet kuvakulmat taikovat (sananmukaisesti) sirkuksesta esille eri puolia. Se on arvoituksellinen, jännittävä, maaginen ja pelottavakin, kaukainen mutta silti kovin läheinen. Se edustaa unelmia, jotka kerrostuvat ihmismielen eri tasoihin. Näin ollen myös tekstin kerrostuvat tasot heijastelevat unelmien tematiikkaa, jonka näyttämönä sirkus toimii, ja kerronnan preesens tiivistää tätä jännitettä.

Huolimatta kerronnan ainutlaatuisuudesta ja kerroksellisuudesta, ja kenties juuri niiden takia, teos jää loppujen lopuksi melko pinnalliseksi. Mahdollisesti Yösirkus olisi jättänyt syvemmän jäljen, mikäli olisin lukenut sen nopeammin kuin mitä arjen kiireiltäni ehdin. Verkkainen lukutahti ei ole suositeltava, sillä siten teoksesta jää käteen sen epäjohdonmukaisuus, ja monet yksityiskohdat, tunnelma sekä tekstin pinnan alla sykkivä maagisuus vilahtavat helposti ohi.


Riemastuttavaa vappua kaikille!

keskiviikko 23. huhtikuuta 2014

Kirjan ja ruusun päivä (Elina)

Hyvää kirjan ja ruusun päivää!

Espanjasta lähtöisin oleva kirjan merkkipäivä 23.4 on kahden suuren kirjailijan, sekä Shakespearen että Cervantesin, kuolinpäivä. Päivän traditioon kuuluu, että miehet antavat naisille ruusuja ja naiset miehille kirjoja. Meillä tätä perinnettä toteutettiin tänään oikein mallikkaasti kun mies toi minulle töiden jälkeen kaksi punaista ruusua. Siitä sitten lähdettiin kirjaostoksille.



Miehelle ostin Zlatanin elämäkerran, koska hän halusi sen lukea. Melkein tekisi itsekin mieli se lukaista, vaikken juurikaan välitä elämäkerroista enkä varsinkaan urheilusta. Kirjasta olen kuitenkin kuullut paljon hyvää monilta yllättäviltä tahoilta.

Itsellekin piti jotain uutta kirjaa saada. Törmäsin kirjakaupassa Jo Bakerin romaaniin Longbournin talossa ja päätin ostaa sen ihan mielenkiinnosta. Kaupan päälle ostoksista sai tietenkin Kirjan ja ruusun päivän erityisteoksen, joka on tänä vuonna Anna-Leena Härkösen Takana puhumisen taito. Sekin vaikutti pikaisella selailulla kiinnostavalta tapaukselta.

Näissä kirjallisisissa merkeissä siis hyvää päivänjatkoa, toivottavasti olette ehtineet tänään nauttia kirjallisuudesta ja ruusuista! Anna-Leena Härkösen teosta saa vielä kympin ostoksista kaupan päälle kampanjassa mukana olevista kirjakaupoista 23-25.4: http://www.kirjanjaruusunpaiva.fi/

tiistai 22. huhtikuuta 2014

Agatha Christie: Salainen vastustaja (Elina)



Agatha Christie: Salainen vastustaja
Wsoy 1974
suom. Eva Siikarla
294 sivua
Alkuteos: The Secret Adversary. 1922.

Salainen vastustaja on Agatha Christien toinen romaani ja ensimmäinen, jossa seikkailevat päähenkilöt Tommy ja Tuppence. Tämä romaani on myös yksi niistä Christien dekkareista, joita en ollut vielä lukenut graduani varten. Tämän lukemisessa vierähtikin tovi jos toinen, sillä aloitin lukemista jo aikaa sitten, mutta muita lukuprojekteja kiilasi dekkariraukan edelle. Nyt pääsiäislomalla oli vihdoin aikaa lukea tämä tarina loppuun asti.

Romaanin tapahtumat saavat alkunsa kun Amerikasta matkalla ollut alus Lusitania uppoaa vieden mennessään salaisia asiakirjoja kuljettaneen miehen. Paperit ovat kuitenkin päätyneet salaperäisen Jane Finnin käsiin, jota etsitään useiden eri tahojen kautta. Thomas eli Tommy ja Prudence eli Tuppence, nuori parivaljakko joka tuntee toisensa sodan aikaisten tehtäviensä kautta, saa käsiinsä ensimmäisen johtolangan ja kadonneen tytön etsiminen voi alkaa. Asiakirjojen perässä on kuitenkin myös salaperäinen vastustaja, Mr Brown. Sattumuksista ja usein epäuskottavista juonenkäänteistä toiseen Tommy ja Tuppence etsivät jutun konnaa ja tärkeitä asiakirjoja.

Salainen vastustaja eroaa mielestäni jonkin verran Christien monista muista romaaneista. Ensinnäkin se on hänen alkupään tuotantoaan ja se on kirjoitettu ennen kaikkea taloudellisen tilanteen pakosta, mikä näkyy myös lopputuloksessa, joka ei ehkä ole avoimen huolimaton, mutta ei kuitenkaan täysin Christien tyylinen harkittu kokonaisuus. Christien ensimmäinen romaani Stylesin tapaus on ihan eri maata kuin tämä toinen teos.

Tässä romaanissa ovat mukana ennen kaikkea seikkailu, poliittiset tapahtumat (vaikkei Christie niitä sen kummemmin analysoikaan) ja romantiikka. Salainen vastustaja ei ole tyypillinen Christien dekkari, jossa istutaan suuressa maalaiskartanossa ja pohditaan pienessä piirissä kuka murhasi kenet ja kuka rakasti ketä. Se on pikemminkin seikkailuromaani ripauksella romantiikkaa. Kuten romaanin alussa todetaankin, sopii se "kaikille niille jotka viettävät yksitoikkoista elämää, toivoen että he saisivat edes toisten kautta kokea seikkailun ilot ja vaarat". Ehkä tämä ei ollut minulle mieluisinta Christietä, mutta viihdyttävää vaihtelua. 

Ps. Romaanista on viime vuoden lopulla ilmestynyt pokkaripainos, joten sitä löytynee vielä kirjakaupoista! Oma kappaleeni on löytynyt divarista ja rumien paperikansien alta paljastui kaunis kuviointi etukannessa.

lauantai 12. huhtikuuta 2014

Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi (Hanna)





Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi
Tammi 2000
268 sivua 

Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi jatkaa Finlandia-voittajien sarjaa, jonka aloitin kirjoittamalla Riikka Pelon vaikuttavasta teoksesta Jokapäiväinen elämämme.  Romaani kuvaa eräänlaista todellisuutta, mutta teoksessa vilisee fantastisia elementtejä, kuten peikkoja, jotka nekin ovat osa Sinisalon maailmaa. Realistiset ja fantastiset piirteet kietoutuvat kiehtovin tavoin toisiinsa, ja taitavasti sommiteltu teos on mainio esimerkki paljon puhuttaneesta uuskummasta.

Romaanin päähenkilön Mikaelin tarina alkaa, kun kultakutrinen, enkeliä muistuttava Mikael löytää talonsa pihapiiristä pienen tumman hahmon, jonka silmät hehkuvat punaisina ja olemuksen kruunaa siimahäntä tupsuineen. Mikael vie otuksen kotiinsa ja päättelee pakonomaisesti lähteitä selattuaan, että kyseessä on toden totta peikonpoikanen.

Jouduttuaan emostaan ja kotimetsästään erilleen peikko – jonka Mikael nimeää kuvaavasti Pessiksi – voi silminnähden huonosti. Sen karva on harvaa ja huonokuntoista, eikä sille maistu ruoka. Pessi kuitenkin lumoaa Mikaelin täysin: miehen koko elämä pyörii uuden villilemmikin ympärillä, kun hän selaa teoksia sivu toisensa perään selvittääkseen peikon ruokavalion.

Mikael hyväksikäyttää tajuamattaan miehiä, jotka tekevät kaikkensa päästäkseen Enkelinä tunnetun kultakutrin suosioon, ja saa entiset vastahakoiset ihastuksensa turhautumaan huomionkaipuussaan. Peikkoa ei kuitenkaan ole mahdollista piilotella kauaa, sillä villieläimen elättäminen kerrostalohuoneistossa on kauaskantoisena suunnitelmana tuhoon tuomittu: katastrofi ei ole vältettävissä.

Ainoa, joka aluksi tietää Mikaelin oven taakse kätkeytyvän salaisuuden, on Palomita – naapurin rujon miehen ulkomailta tilaama vaimo, joka kärsii karun miehen käsittelyssä. Palomita auttaa Mikaelia saadessaan Pessin lopulta ruokailemaan, mutta avuttoman naisen hehkuvaposkinen ihastus ja kurjat kotiolot menevät nekin Mikaelilta ohi. Palomitan hahmo korostaa teoksen vanki-teemaa: sekä Palomita että Pessi ovat kerrostalonhuoneistojen vankeja. Herääkin kysymys, onko Mikael yhtään naapurin julmaa ukkoa hellämielisempi lukitessaan Pessin asuntoonsa, vaikka hänen toimensa ovatkin palavan rakkauden innoittamia.

Romaanin selkeä pohjateos on Yrjö Kokon Pessi ja Illusia, joka on tarina pikkupeikko Pessistä ja siipensä menettävästä vaaleakuontaloisesta keijusta Illusiasta. Yhteydet Sinisalon Pessi-peikkoon ja enkelimäiseen Mikaeliin ovat päivänselvät, vaikka Finlandia-voittajassa päinvastoin Pessi onkin se, joka kadottaa kotinsa ja tuo valoa Mikaelin elämään. 

Ennen päivänlaskua ei voi on rakenteeltaan varsin kiinnostava. Teos on tulvillaan lähdemateriaalia sekä fiktiivisistä että todellisista teoksista, jotka luovat peikoista kuvaa niin tarunhohtoisina kuin todellisinakin olentoina. Nämä lähteet rytmittävät kerrontaa omina, juonen sekaan ripoteltuina lukuinaan, jotka ilmavoittavat tekstiä. Näiden lainauksien lisäksi teoksessa vuorottelee monta eri näkökulmaa, ja fiktiivinen, realistinen ja tosipohjainen kuvaus kietoutuvat jännittävästi toisiinsa.

Lisäksi teoksessa on voimakas seksuaalinen pohjavire. Seksuaalisuus ei kuitenkaan ole teoksen teema itsessään, vaan se korostaa luonnon kahtalaista merkitystä: yhtäältä luonto tarkoittaa ulkomaailman ympäristöä ja toisaalta se merkitsee elävien olentojen sisäistä viettimaailmaa. Pessi on villi luontokappale, jota Mikael yrittää elättää  kaupunkiasunnossa yrittäen epätoivoisesti vangita palan luontoa. Vangitsemisen seurauksena Mikaelin omat vietit ja seksuaalisuus riistäytyvät käsistä. Metsä ja ihmisluonto rinnastuvat, sillä molempien kätköissä pilkottaa sekä valoisia sopukoita että pimeitä nurkkia. 

Tekstienvälisyys on se voimavara, jolla Sinisalo pelaa onnistuneesti: lainaukset eivät vähennä teoksen omalakisuutta vaan painottavat sitä. Teoksen moniäänisyys tuo siihen kaikuja, jotka jäisivät kuulumatta, mikäli teos keskittyisi pelkkään Mikaelin tarinaan. Taruista ja muusta kirjallisuudesta kumpuavat tekstikatkelmat, tieteelliset tekstilainat ja Sinisalon oma vahva kerronta yhdistävät Pohjolan myyttisen luonnon ja kaupungistuneen Suomen, ja metsän raikkaan havuinen tuoksu ulottuu lukijan kotisohvallekin. 

torstai 3. huhtikuuta 2014

Kuulumisia Korjaamon kirjamarkkinoilta (Hanna)


Viime viikonloppuna 29.–30.3. käväisin Korjaamon kirjamarkkinoilla, ja päätin samalla repäisyllä kirjoittaa markkinoiden tunnelmista blogiinkin. Tekstiä on tällä kertaa valitettavasti yhtä vähän kuin aikaakin, sillä huomenna aikaisin aamulla kutsuu Amsterdam ja kaikki pakkaaminen on jäänyt viime tinkaan, tietenkin.

Riikka Pulkkinen. Kuva: © Otava/Jouni Harala
Markkinalauantai alkoi minulla hieman myöhässä, sillä ehdin paikalle vasta loppupuolella, mutta pääsin silti vielä seuraamaan, kun Saska Saarikoski haastatteli Riikka Pulkkista kirjasta (sana, jota Pulkkinen itse mielellään teoksesta käyttää) Iiiris Lempivaaran levoton ja painava sydän, josta sekä minä että Elina olemme jo bloganneet. Haastattelussa nousi mielenkiintoisesti esille Y-sukupolvi – me 80-luvulla syntyneet, jotka nyt nuorina aikuisina haluamme jatkuvasti olla matkalla jonnekin ja silti janoamme jo perille. Tämä ajattelumaailma näkyy myös Iiriksessä, ja kenties se on juuri tämä itsensä hakemisen tematiikka, joka vetoaa niin moniin lukijoihin.
Lauantaina ehdin myös chick lit -paneelikeskusteluun, johon osallistuivat tyttökirjallisuudesta teoksessaan Rasavillejä ja romantikkoja (Avain) kirjoittanut Sara Kokkonen, chick lit -kirjailija Laura Paloheimo sekä jälleen Riikka Pulkkinen. Keskustelussa luodattiin tyttökirjallisuuden ja chick litin rajaa sekä molempien kirjallisuuden lajien lukijakuntaa: chick lit on suunnattu vanhemmalle lukijakunnalle, mutta yläikärajaa ei lukijoilla ole, sillä samastumiskohteita tarjotaan naisille kaikista ikäluokista, kuten uusin Bridget Jones -romaanikin osoittaa. Tyttökirjallisuuden chick litistä puolestaan erottaa jälkimmäisen emansipatorinen ote: teokset tarjoavat nuorille naisille voimaannuttavia kokemuksia siinä missä ainakin vanhemmat tyttökirjat (kuten Alcottin Pikku naisia) sysäävät naiset usein lopulta hellan ääreen.

Chick lit -keskustelussa ei tietenkään voinut välttyä Jane Austenin mainitsemiselta, mutta esille nousi mielestäni huomattava seikka: Jane Austen mielletään naisten kirjallisuudeksi ja kaiken chick litin äidiksi nimenomaan jälkeenpäin tarkasteluna. Avioliittojuonistaan huolimatta Austenin romaanit ovat kuitenkin paljon muutakin, eikä chick litin tarvitse aina keskittyä Sen Oikean metsästämiseen.
Heta Pyrhönen. Kuva:
© Katja Jalkanen
Sunnuntaini jatkoi sopivasti sitä, mihin lauantai jäi: kuuntelin keskustelua kirjallisuuden ikivihreistä, joista puhuivat yleisen kirjallisuustieteen professori Heta Pyrhönen sekä kääntäjät Martti Anhava (Dostojevski – Karamazovin veljekset) ja Kersti Juva (Austen – Ylpeys ja ennakkoluulo). Keskustelu painottui paljolti kääntämisen ympärille: monet klassikot tarvitsevat uusia käännöksiä, jotta niiden kieli ei jäisi vieraaksi nykylukijalle, mutta useat kääntämisen arvoiset teokset ovat jääneet Suomen pienten markkinoiden vuoksi myös kääntämättä. Vastausta siihen, mikä klassikoissa kiehtoo, ei valitettavasti löytynyt. Onko tosiaan Mark Twainin sanoin siten, että klassikot ovat niitä kirjoja, jotka kaikki haluavat olla lukeneet, mutta joita kukaan ei jaksa lukea?

Ennen viimeistä paneelikeskustelua käväisin sunnuntaina myös kuuntelemassa Susanna Kovasen ja Harri Lapinojan haastattelua Ruokapyramidihuijauksesta (Atena), joka vaikutti mielenkiintoiselta. Kovanen ja Lapinoja korostavat sitä, että kalorien laskeminen ei ole niin tehokas laihdutusmenetelmä kuin meuhkataan, ja kannustavat syömään mahdollisimman paljon prosessoimatonta ruokaa. Olen keskustelijoiden kanssa samaa mieltä siitä, että ruuasta ei pitäisi tehdä liian suurta numeroa, vaan vain syödä ja nauttia. Toisaalta olin eri mieltä väitteestä, että ruokaa pidetään pelkkänä polttoaineena: mielestäni asia on nimenomaan päinvastoin nykyään, kun julkkiskokit metelöivät televisiossa vuorokauden ympäri ja erilaisia ruokavalioita käytetään suorastaan itsensä brändäämiseen.
Omat Grantani, joista toinen osa juuri kesken: tällä hetkellä elän siis oudossa maailmassa.

Markkinat päätin kuuntelemalla haastattelua, jossa Suomen Granta-julkaisun päätoimittaja Aleksi Pöyry keskusteli julkaisun toiseen osaan (teemanaan ”Outo”) kirjoittaneiden Virpi Hämeen-Anttilan, Juhani Karilan ja Katja Ketun kanssa oudosta ja sen eri ilmentymistä nykykirjallisuudessa. Kirjailijat toivat esille tuntemuksiaan kirjoittamisesta ja siitä, millaista outoutta kirjailijuus itsessään vaatii. Keskustelussa luodattiin myös kauhun ja oudon eroa esimerkkeinä Lewis Carrollin Liisa Ihmemaassa ja Stephen Kingin tuotanto. Itse katson keskustelijoiden tavoin, että ero piilee kertojaäänessä: tuntematon pelottaa aina, mutta mikäli kertoja suhtautuu outouksiin rennoin ottein, voi lukijakin huokaista helpotuksesta ja hypätä mukaan ilotteluun. Grantasta puhutaan lisää Granta-klubilla 24.4. Tapahtumaan voi tutustua mm. Facebookissa.
Ostamani kirjakorvikset.
Eipä tästä niin nopsaa sitten tullutkaan, tällainen tarinoija kun olen. Loppuun haluan vielä lisätä, että vaikka kirjoja ei markkinoilta mukaan tarttunutkaan, löysin ihanat kirjakorvikset (jollaisia olen etsinyt – kirjakoruja on liian vähän). Mikäli teitä kiinnostaa, käykää tutustumassa tekijän sivuilla.

keskiviikko 2. huhtikuuta 2014

Teatterissa: Järki ja tunteet

Järki ja tunteet
Jon Jory / Jane Austen
Helsingin kaupunginteatteri / Pieni näyttämö
Ensi-ilta: 20.2.2014

Rooleissa: Sara Melleri, Kreeta Salminen, Pekka Strang, Heidi Herala/ Eija Vilpas, Kari Hevossaari, Sanna-June Hyde, Jouko Klemettilä, Mika Piispa, Jussi Puhakka, Ursula Salo, Aino Seppo, Ville Tiihonen, Leena Uotila

Suomennos: Aino Piirola
Ohjaus: Laura Jäntti
Lavastus ja puvustus: Sari Salmela
Valot: Mika Ijäs
Äänet: Antero Mansikka
Naamiointi ja kampaukset: Henri Karjalainen, Tuula Kuittinen, Taina Tervo

Kreeta Salminen, Sara Melleri
Helsingin kaupunginteatteri / Järki ja tunteet
Kuva © Charlotte Estman-Wennström

Tällä kertaa Paljon melua kirjoista vieraili Helsingin kaupunginteatterissa katsomassa Jane Austenin klassikkoromaanin näytelmäversion. Ilta oli osaltamme onnistunut, ja käymme tässä läpi mietteitämme näytelmästä - dialogimuotoa itsekin kokeillen.


ELINA: Ensimmäiseksi on sanottava, että IHANAA! Pitkästä aikaa näytelmä jostakin suosikkiromaanistani ja vieläpä Austenin klassikosta. Esitys oli noin kokonaisuudessaan hyväntuulinen, hyvällä tavalla raikas ja päivitetty versio romaanista, mutta noudatteli silti tiiviisti alkuteosta. Eli kaikin puolin hyvin onnistunut adaptaatio. Entäpä Hanna, mitä mieltä olit?

HANNA: Minullakin oli aivan loistava ilta - kiitos niin näyttelijöiden kuin teatteriseurankin. Mukavaa tosiaan nähdä Austenia lavalla monituisten elokuvien jälkeen - vaikka niistäkin meidän täytyy pitää leffailta, kuten puhetta oli! Sitten itse näytelmään: teatteriversio romaanista oli mielenkiintoinen yhdistelmä vanhaa ja modernia. Aikakaudessa pitäydyttiin sekä puvustuksen, puheenparren että sosiaalisten normien suhteen, mutta niukka lavastus ja efektit sen sijaan toivat teokseen uudenlaisen tulkinnan. Etkös kiinnittänyt samaan asiaan huomiota, kun tästä tuli väliajalla puhetta?

Kreeta Salminen, Sara Melleri
Helsingin kaupunginteatteri / Järki ja tunteet
Kuva © Charlotte Estman-Wennström

ELINA: Kyllä. Mielestäni puvustus oli onnistunut ja toi esiin eri yhteiskuntaluokkien väliset sosiaaliset erot, mitkä ovatkin  alkuteoksen kannalta merkittäviä. Ainoan miinuksen esitykselle tosiaan antaisin kuitenkin lavastuksesta, sillä se oli mielestäni turhan vaatimatonta ja askeettista. Varmastikin se oli tietoinen valinta, mutta mielestäni se ei sopinut esitykseen, joka muuten niin hyvin noudatti alkuteosta. Tietenkään Jane Austen ei juuri kuvaa teoksissaan ympäristöä eikä se ole lainkaan olennaista, mutta teoksen maailmankuva olisi mielestäni tullut paremmin esille runsaammalla lavastuksella. Tässä olisi ollut tilaisuus vaikka minkälaisiin kokeiluihin ja leikitteleviin lavasteisiin, mutta nyt tuntuu, että mentiin helpoimman kautta ja lavastuksen vähyys ei sopinut esitykseen.

HANNA: Autius ei minunkaan silmääni miellyttänyt, vaikka lavastus ja sen taitava sekä oivaltava käyttö ovatkin saaneet arvosteluissa kiitosta. Kenties omaan austenilaisuuteeni kuuluukin aikakauden oletetun hienostuneisuuden ihailu - niin naiivia kuin se onkin - eikä näistä hienouksista tällä kertaa päässyt nauttimaan. Niukkuudesta huolimatta tilan käyttö oli mielestäni vetoavaa, ja erityisesti tanssiaiskohtaus oli toteutettu nerokkaasti, kun lavalle onnistuttiin luomaan illuusio ruuhkaisesta tanssiaissalista. Harvakseltaan sijoitetut lavasteet sekä lavalla kohtauksesta toiseen pysyttelevä ovi puolestaan toivat esille siskosten läheisyyden sekä korostivat jännittävästi elämän vääjäämätöntä etenemistä. Näyttelijöiden roolisuoritukset pääsivät myös oikeuksiinsa kaiken turhan härpäkkeen puuttuessa.

Kreeta Salminen, Ville Tiihonen
Helsingin kaupunginteatteri / Järki ja tunteet
Kuva © Charlotte Estman-Wennström 

ELINA: Näyttelijöistä puheen ollen: Roolitöistä annan kiitosta etenkin Kreeta Salmiselle, joka esitti antaumuksella sisaruskaksikon järkeä eli Elinoria. (Hanna nyökyttelee.) Sen sijaan Mariannea näyttelevän Sara Mellerin työ oli paikoitellen hieman epätasaista ja jätti välillä toivomisen varaa. Hän näytteli tunnetiloja paljon äänenkäytöllä, mutta eleet eivät aina seuranneet mukana.

HANNA: Aivan!

ELINA: Myöskään Saran lyhyttukkaisuus ei minuun vedonnut. Miesnäyttelijöistä etenkin Mika Piispa Edwardina ja Ville Tiihonen Eversti Brandonina olivat loistavia. Samaten kehuja ansaitsevat koko puliseva ja höpisevä vanhempien näyttelijöiden kaarti kuten Lady Middleton (Aino Seppo), rouva Jennings (Leena Uotila) ja John Middleton (Jouko Klemettilä).

Jouko Klemettilä, Aino Seppo, Heidi Herala, Leena Uotila
Helsingin kaupunginteatteri / Järki ja tunteet
Kuva © Charlotte Estman-Wennström

HANNA: Olen täysin samaa mieltä näyttelijävalinnoista. Meuhkaava Sir John joukkioineen oli mitä mainioin, mutta Ville Tiihonen oli kenties aavistuksen nuori eversti Brandoniksi, vaikka roolissaan onnistuukin. Kreeta Salmisen suoritus oli myös vakuuttava: Salminen vangitsi hyvin Elinorin olemuksen järkevänä mutta pinnan alla herkkänä nuorena naisena. Sara Mellerin suoritus puolestaan oli minustakin vaihteleva: äänenkäytön ailahtelut korostivat  tunteiden ailahtelua, mikä sinänsä ilmentää Mariannen intohimoista luonnetta. Minua häiritsi kuitenkin se, että voimakkaat tunteet - olivat ne sitten positiivisia tai negatiivisia - tuotiin julki huudoilla, jotka toivat mieleen kapinoivan teinin. Tunteita kun voi ilmaista monilla muillakin tavoin! Mutta tulkintakysymys se on tämäkin: nykyaikana Marianne saattaisi ollakin kova kiukuttelija ja villi lapsi.



Kaiken kaikkiaan näytelmä tarjosi meille viihdyttävän illan ja mielenkiintoisen vertailukohdan romaanille sekä Ang Leen Oscar-palkitulle elokuvalle.

Näytelmää esitetään vielä syksylläkin, joten aikaa on yllin kyllin varata vielä liput ja käydä katsomassa. (Paljon melua kirjoista sai myös huomata, että väliaikatarjoilun kannalta paikat olisi voinut valita toisinkin. Mikäli väliajalla mielii nauttia jotain virvoketta tai hiukopalaa, kannattaa sijoittua sopivalle etäisyydelle sekä lavasta että ovesta tai tilata tarjoilut viisaana jo etukäteen. Tällä kertaa ehdimme saada hädin tuskin lasit käsiimme, kun ne pitikin jo heittää huiviin ja siirtyä seuraamaan toista näytöstä.)

Suosittelemme!