maanantai 30. kesäkuuta 2014

Riikka Ala-Harja: Reikä (Elina)


Riikka Ala-Harja: Reikä
Like 2013
154 sivua
Kurkin parvekkeelta, katson näkyykö pihassa liikettä.
Piha on tyhjä. Männyt huojuvat leikkikentän ympärillä. Lipputangossa ei liehu lippu, Eevertti ei juoksentele pihalla. Tähyilen ripustaako joku onnittelulakanaa, onko joku jo väijyssä, että tietäisin olla valmis yllätysjuhliin.
Ei ristin sielua.
Tarmon viisikymmenvuotispäivänä kukaan ei järjestä yllätysjuhlia. Hän on ottanut vapaapäivän työstään kirjastonhoitajana ja odottaa kotona puhtaassa silitetyssä paidassa. Vain naapurin vanha rouva Annikki ja hänen koiransa Eevertti käyvät oven takana ja minuutit matelevat eteenpäin. Tarmosta tuntuu, että hänen elämänsä suunta on ollut jo pitkään sama.

Tarmo on päähenkilö samannimisessä novellissa, joka on Riikka Ala-Harjan ensimmäisen novellikokoelman ehdoton helmi. Kokoelman pisin novelli pitää otteessaan ja vaikka se pelaa osin kliseisillä kuvilla kirjastonhoitajan elämästä niin se on mielenkiintoinen ja tarjoaa lukijalle koko ajan jotakin. Jos saisin valita, olisin lukenut kokonaisen romaanin Tarmosta ja jättänyt muut novellit sikseen.

Ei sillä, että Ala-Harjan muissa novelleissa olisi varsinaisesti mitään vikaa, mutta Tarmon jälkeen ne tuntuvat vähän yhdentekeviltä eivätkä aivan samalla tavoin saaneet minua kiinnostumaan ja eläytymään maailmaansa. Kaikkia kokoelman novelleja vaivaa pieni alakulo ja melankolia, vaikka Ala-Harjan kirjoitustyyli onkin kevyt ja raikas ja hänen kielikuvansa ovat kauniita.

Parissa novellissa päähenkilön sukupuoli valkeni minulle aivan lopussa ja vähän ärsyttikin, että olin lukenut koko ajan novellia "väärin", jos nyt niin voi sanoa. Joskus tuo keino on toimiva ja tekee tekstistä ennen kaikkea jännittävää, mutta näissä novelleissa en pitänyt ollenkaan siitä, että loppumetreillä huomaan ajatelleeni päähenkilön aivan erilaisena kuin hän on. Tiettyä yllätyksellisyyttä Ala-Harja onnistuu siis tarjoilemaan, mutta vakuuttunut en ole.

Jokaisessa novellissa on jonkinmoinen reikä: toimimattomia parisuhteita, yksinäisyyttä, kuolemia, hautoja ja avantoja. Päähenkilöiden sisällä on tyhjyyttä, jonka Ala-Harja saa kyllä välitettyä lukijalle asti, mutta joka jättää kokoelman suljettua hieman kylmän ja kolkon olon. Huomaan novellit luettuani, että useampi novelli teoksen alkupuolelta on jo unohtunut.

lauantai 28. kesäkuuta 2014

Alice Munro: Kerjäläistyttö (Elina)


Alice Munro: Kerjäläistyttö. Tarinoita Flosta ja Rosesta.
Tammi 1985
suom. Kristiina Rikman
259 sivua
Alkuteos: The Beggar Maid. 1977. 
(Kanadassa ensin nimellä Who Do You Think You Are?)

Nobel-kirjailijoiden sarjaa jatkaa viime vuonna Nobelin saanut Alice Munro, jolta en ollut aiemmin lukenut vielä mitään. Aloitin tällä teoksella, jonka löysin vanhempieni kirjahyllystä ja ilmeisesti se on Munron tuotannossa hieman poikkeava. Munro kirjoittaa novelleja, mutta tätä kokoelmaa luin oikeastaan alusta loppuun romaanina, sillä novellit kertovat kaikki Rosesta ja kuroutuvat yhteen,  vaikkakin väliin jää myös pitkiä ajallisia harppauksia.

Rose syntyy Länsi-Hanrattyssä köyhään perheeseen, jossa äitipuolena on kokoelman alaotsikossakin mainittu Flo. Länsi-Hanrattyn asukkaat saattavat vain haaveilla Hanrattya halkovan joen toisella puolella asumisesta ja rikkaammasta elämästä. Rosen mennessä yliopistoon hän tutustuu Patrickiin, jonka vanhemmat omistavat tavarataloketjun ja elävät yläluokkaista elämää, mihin Rose ei ole tottunut. Epäonnistunut avioliitto ja lukuisat muut epäonnistumiset yhdessä erilaisten työtehtävien, uusien asuinpaikkojen ja arjen pienten ilojen kanssa jouduttavat Rosen elämää eteenpäin.

Onnistuneeksi koen juuri sen, että novellit tai tarinat sitoutuvat yhteen Rosen kautta, mutta ihan kaikkea ei silti selitellä. Välillä harpataan vuosia eteenpäin ja väliin putoavat tapahtumat on lukijan itse pääteltävä pienistä vihjeistä. Joitakin asioita jää myös kokonaan pimentoon. Munrolla on kuitenkin vaikuttava taito löytää jäljelle jääneistä tapahtumista pieniä merkittäviä yksityiskohtia, hetkiä jolloin päähenkilö häilyy elämän tienristeyksessä. Romaanin kielikin on vertaansa vailla ja Munron kuvailut ovat arkisia ja väliin inhottavankin realistisia, mutta myös niin todentuntuisia ja inhimillisiä, että niihin on monissa kohtaa helppo samastua.

Hän oli tehnyt Simonista itselleen pyykkinarun, johon oli ripustanut toiveensa ja nyt hän ei enää osannut muuttaa miestä takaisin omaksi itsekseen. Oli ollut erehdys ostaa viini, Rose ajatteli. Ja lakanat ja juusto ja kirsikat. Valmistautumista ruhtinaalliseen katastrofiin. Hän ei ollut tajunnut sitä ennen kuin oli avannut oven, ei ennen kuin hänen sydämensä tykytys oli muuttunut riemusta pettymykseksi, niin kuin täysillä pauhaavien kirkonkellojen kumu olisi hupaisesti muuttunut (vaikka ei Rosen mielestä) ruosteiseksi sumutorveksi.

Toisaalta Rosen hahmo jää jollakin tapaa etäiseksi, ehkä juuri siksi, että hänen tarinansa ovat niin katkonaisia ja niin suuri osa hänen elämästään ja ajatuksistaan jää kuitenkin pimentoon. Lisäksi paljon on hänen omien tarinoidensa varassa, hän kertoo nimittäin muille entisestä elämästään ja tekee köyhyydestä lähes taidetta tai ainakin jonkin halutun tilan. Hän saa kertomuksensa pyykkikoneeseen joutuneesta kissasta ja muista kommelluksista tuntumaan hauskoilta, vaikka ne ovatkin pikemminkin surullisia. Vielä pienempään rooliin kuin Rose jää kuitenkin mielestäni Flo, johon en saanut juuri mitään otetta. Hän jää etäiseksi pahan äitipuolen kuvaksi, joka on jumissa Hanrattyssä kun taas Rose on päässyt sieltä kauas pois.

Tarinoita Rosesta oli miellyttävää lukea enkä yhtään ihmettele minkä vuoksi Munro on Nobelinsa saanut, sillä hänen taitonsa kirjoittaa on ihailtava. Seuraavaksi lukulistalle meneekin kyllä myös muuta Munron tuotantoa, ehkäpä seuraavaksi jokin hieman perinteisempi novellikokoelma.

sunnuntai 22. kesäkuuta 2014

Pablo Neruda: Kysymysten kirja (Elina)


Pablo Neruda: Kysymysten kirja
Loki-Kirjat 1999
suom. Katja Kallio
79 sivua
Alkuteos: Libro de las preguntas. 1974.

Toisinaan kirjastosta tarttuu mukaan jokin runokokoelma, tällä kertaa se oli Nerudan postuumisti julkaistu Kysymysten kirja. Runoja on mielestäni mukavinta lukea liikaa analysoimatta ja rauhassa jokunen runo kerrallaan, siksi mietinkin alkuun etten edes kirjoittaisi tästä kokoelmasta mitään. Päätin kuitenkin jokusen sanan koota ajatuksistani, sillä runoista ei tässä blogissa ole vielä kirjoitettu ja postaus avaa samalla Nobel-kirjailijoiden kategorian (Neruda sai Nobelin vuonna 1971).

Nerudaa olen lukenut sekä suomeksi käännettynä että joitakin runoja myös espanjaksi. Tämä kokoelma kääntyi mielestäni varsin vaivattomasti suomen kielelle, sillä runot on aseteltu kysymysten muotoon kuten kokoelman nimikin jo paljastaa. Välillä runot ovat kuin aforismeja, välillä taas ilkikurisia ja humoristisia huomioita maailmasta.

Jos olenkin huomaamattani kuollut 
keneltä kysyn kelloa?

Mikä on nimeltään se cocktail
joka sekoitetaan votkasta ja salamoista?

Eniten nautin niistä kysymyksistä, joihin sisältyy joko jotain ajateltavaa tai jotka saavat hymyilemään pienellä viekkaudellaan tai ironiallaan. Osa kysymyksistä on sen sijaan täysin absurdeja ja päättömiä, ja väliin ne käsittelevät myös Nerudaa itseään ja runoilijana olemista. Muuten aihepiirit pyörivät paljon luonnossa ja maantieteessä, mutta myös elämässä yleensä.

Kysymykset on ryhmitelty noin neljän ryppäisiin ja nuo kysymykset yhdessä muodostavat yhden kokonaisuuden. Välillä tuntui, että yhden kokonaisuuden kysymyksillä ei ollut mitään tekemistä keskenään kun taas toisissa jälkimmäinen kysymys jatkoi edellistä:

Kuinka suuri oli mustekala
joka synkensi päivän rauhan?

Olivatko sen lonkerot rautaa
ja silmät kuollutta tulta?

Tätä teosta lukisi mielellään viikkokausia, jotta pääsisi jokaisen runon ja jokaisen kysymyksen ytimeen. Pikaisella tarkastelulla voi vaan raapaista runojen pintaa. Runoja luen mielellään sillä kielellä kuin ne on kirjoitettu, jolloin näkee alkuperäisen kieliasun. Runossa sillä on niin paljon enemmän merkitystä kuin romaanissa. Pitäisikin varmasti muistutella mieliin espanjan kieltä ja avata seuraava Neruda espanjaksi.

keskiviikko 18. kesäkuuta 2014

Aino & Ville Tietäväinen: Vain pahaa unta (Hanna)





Aino & Ville Tietäväinen: Vain pahaa unta
WSOY 2013
47 sivua

Viimein pääsin tutustumaan teokseen, joka on herättänyt paljon keskustelua ja johon olen jo pidemmän aikaa – erityisesti niin kauan kuin teos on nököttänyt hyllyssäni – halunnut syventyä. Finlandia Junior-ehdokkaanakin ollut Aino & Ville Tietäväisen Vain pahaa unta on sarjakuvan ja kuvakirjan hybridi, jossa nämä kaksi kerronnan muotoa vaihtelevat joustavasti ja toisiaan tukien. 
 
Yleisesti en ole paljoakaan tutustunut sarjakuvaromaanien kerrontaan, jotakin hassua yliopiston kurssia lukuun ottamatta. Teos teki minuun siitä huolimatta vaikutuksen kaikessa lyhykäisyydessään, ja kykenin arvostamaan sen sekä sarjakuvakerrontaa että kuvakirjojen tekniikoita yhdistävää tyyliä.

Kuten tekijät jo teoksen alussa toteavat, kaikki kuvatut unet ovat todellisia ja yhtäläisyydet oikeisiin henkilöihin – tekijöihin itseensä – ovat täysin tarkoituksenmukaisia. Ville ja Aino Tietäväinen ovat isä ja tytär, jotka ovat koostaneet kirjan Ainon lapsuuden painajaisista käsitelläkseen niin unia kuin yleisestikin (lasten) painajaisten teemaa.
 
Rakenteen puolesta teos on sommiteltu enimmäkseen siten, että aukeamien alaosia linjaavat harmaasävyiset sarjakuvaruudut, joissa kerta ja yö toisensa jälkeen Aino huutaa isäänsä apuun painajaisten ahdistaessa häntä. Sarjakuvaosuudet keskittyvätkin nimenomaan isän ja tyttären keskusteluihin unista, peloista sekä pelkojen käsittelystä keskustelun avulla.

Sarjakuvia laajemmin aukeamia hallitsevat valtavat ja vaikuttavat kuvat Ainon painajaisista, ja kuvien rinnalla kulkee Ainon kertomus kustakin painajaisesta: teksti siis selittää, mitä suurissa painajaiskuvissa tapahtuu. Painajaisten värimaailma on myös erilainen kuin harmaasävytteisten sarjakuvien: harmaa sävy korostaa rauhallisuutta ja isän läsnäoloa, kun taas painajaisten tummat ja intensiiviset värit ilmentävät painajaisten kauhistuttavaa tunnelmaa.

Painajaiskuvien taustalla häilyy myös häivytettyjä ja kunkin painajaisen teemaan sopivia lainauksia erilaisista uniselityksistä, mikä tuo lisä-ääniä teoksen taustalle ja syventää teoksen säväyttävää vaikutelmaa. Taustoittaessaan unikuvia lainaukset vertautuvat myös alitajunnan viesteihin, ja se, että tekstit näkyvät vain osittain korostavat ihmismielen tuntemattomuutta. Sen, että tekstit eivät näy kokonaan, voi tulkita myös vertautuvan lapsen maailmaan: lapselle unen selityksillä ei ole yhtä suurta merkitystä kuin itse unella, eivätkä uni ja todellisuus rationaalisine selityksineen erotu toisistaan samoin kuin aikuisen mielessä.

Kuvat, sarjakuvat, teksti ja puhekuplat muodostavat puolestaan rakenteellisesti yhtenäisen jatkumon ja täydentävät toisiaan. Esimerkiksi kuvitukset koostuvat sekä isä Villen että tytär Ainon kuvituksista, jolloin lapsekkaat kuvitukset korostavat viattomuutta, jonka rinnalla aikuisen isän realistisemmat kuvitukset luovat kontrastin. Lopputulos ristiriitoineen on jännittävällä tavalla harmoninen.

Kuvien tavoin myös teemat ja teksti tuovat esiin lapsen ja aikuisen maailmojen erot. Lapsi muistaa unet erityisen hyvin, eivätkä pienetkään yksityiskohdat jää huomamaatta. Samoin Ainon ääni tulee ilmi realistisella otteella, kun painajaiset kerrataan lapsen kielellä ja puheenparrella. Vaikka osa painajaisista kumpuaakin lapsen irrationaalisiltakin vaikuttavista peloista, osa niistä käsittelee myös aiheita, jotka ovat aikuisellekin kauhistuttavia. Alkukantaiset pelot, kuten käärmeet, tuli ja hukkuminen kumpuavat syvältä inhimillisyyden syövereistä ja ovat samoja kaikille iästä riippumatta.

Lopussa odottaa kuitenkin katarttinen uni ja kuvitus: isä on lapsen mukana auttamassa selviämään peloista. Painajaisesta puhuminen on tärkeä selviytymiskeino, jossa vanhemmalla on olennainen rooli. Teoksen avulla sekä isä että tytär käsittelevät alitajunnan synkkiä viestejä, ja heidän hybridimuotoinen kirjansa tuo saman mahdollisuuden myös lukijan ulottuville: lasta ei pidä sulkea ulos ja pelkästään suojella pahalta vaan myös auttaa kohtaamaan pelot ja voittamaan ne.

maanantai 9. kesäkuuta 2014

Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi (Elina)


Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi
Tammi 2000
268 sivua

Sain Hannalta lainaan Sinisalon romaanin Ennen päivänlaskua ei voi ja Hannan arvion kyseisestä teoksesta voi lukea täältä. Parina helteisenä päivänä ehdin istua parvekkeella nauttimassa auringosta, jääkahvista ja romaanista, jonka luki suorastaan hetkessä.

Kuten Hanna jo omassa tekstissään kirjoitti, on Sinisalon Finlandia-palkittu teos yhdistelmä reaalimaailmaa ja fantasiaa. Siinä tuodaan tavallisen tamperelaisen kerrostaloyhtiön pihalle taruihin ja satuihin perinteisesti yhdistetty peikko, jonka kerrostalossa asuva Mikael eräänä iltana löytää ja vie kotiinsa. Tässä sadussa Mikael on kultakutrinen elovenapoika ja peikko taas Yrjö Kokon Pessistä ja Illusiasta nimensä saanut Pessi, mustaturkkinen, takkuinen siimahäntä, joka levittää ympärilleen peikon hajua ja nukkuu päivät. Muutaman käänteen jälkeen Mikael ymmärtää antaa sille ravinnoksi eläviä gerbiilejä ja marsuja ja piilottaa viiriäisenmunia pitkin asuntoa peikon löydettäviksi.

Romaanissa vuorottelevat erilaiset kertojat ja erilaiset tyylit. Kertojina ovat Mikaelin lisäksi hänen entisiä poikaystäviään kuten paikallinen eläinlääkäri, jota nimitetään Spidermaniksi, mainostoimistossa työskentelevä Martes, Mikaeliin ihastunut Ecke ja alakerrassa asuva filippiineiltä kotoisin oleva jalkavaimo Palomita. 

Tekstissä vuorottelevat myös erilaiset peikkoihin liittyvät tekstit, on niin Anni Swania, Eino Leinoa ja Yrjö Kokkoa kuin erilaisia lehtitekstejä, historiankirjoja ja tietokirjoja. Sinisalo häivyttää hyvin hellävaroen rajan faktan ja fiktion välille, väliin on mahdotonta sanoa mikä teksteistä on todellista ja lainattua, mikä vaan Sinisalon omaa tuotantoa. Tällä hän luo teokseen todellisuuden tunnun ilmapiirin ja kirjan luettuaan melkein voisi kuvitella läheiseen metsikköön peikon hiipimään. Tekstienvälisyys onkin Hannan sanoin teoksen voimavara.

Ainoa keskeinen hahmo, joka tarinassa ei saa ääntä on Pessi itse. Hänen roolikseen jää kerrostaloasunnossa vankina olo. Hän pitää Mikaelia laumanaan ja asuntoa reviirinään ja kuten arvata saattaa, ei se tarkoita kovin onnellista loppua. Hanna näkee teoksessa vanki-teeman, mutta minä näkisin sen lisäksi myös eräänlaisen kielletyn tunnun. Mikael ei saisi pitää peikkoa asunnossaan, Pessi ei saa toteuttaa eläimellisiä vaistojaan, Palomitalta on hänen miehensä kieltänyt kaiken mahdollisen, Spidermanilta, Martesilta ja Eckeltä on kiellettyä Mikaelin seura ja lopulta myös Mikaelin ja Pessin suhde muuttuu kielletyksi kahden lajin koskettaessa toisiaan liian läheltä. 

Romaanissa on myös useita erilaisia vastakkainasetteluja: Pessi ja Enkeli-Mikael, Pessi ja Palomita (molemmat lukittuina asuntoihinsa), Martes ja Ecke (toinen ei halua Mikaelia, toinen haluaa), fakta ja fiktio, todellinen maailma ja kuvitteellinen maailma. Kaikki nämä kietoutuvat romaanissa taitavasti keskenään ja tekevät siitä kaikkien muiden elementtien kanssa erittäin mielenkiintoisen luettavan.

torstai 5. kesäkuuta 2014

Andrzej Sapkowski: Halveksunnan aika (Hanna)






Andrzej Sapkowski: Halveksunnan aika
WSOY 2013
Suomentanut Tapani Kärkkäinen
388 sivua
Alkuteos: Czas pogardy. 1995. 


Moikka pitkästä aikaa, kaikki lukijamme!

Äänessä on jälleen kerran Hanna: kuukauden päivät ovat vierähtäneet edellisestä bloggailusta, ja niiden päivien aikana on ehtinyt sattua ja tapahtua niin paljon, etten ole juurikaan ehtinyt kirjojen saatikka blogin äärelle.

Nyt pääsen kuitenkin viimein korjaamaan tilanteen ja kirjoittamaan puolalaisen Andrzej Sapkowskin Noituri-saagan toisesta osasta Halveksunnan aika. Noituri on Sapkowskin fantasiasarja, johon lukeutuvat novellikokoelmat Viimeinen toivomus ja Kohtalon miekka sekä saagan ensimmäinen osa Haltiain verta. Noiturista on tehty myös kirjasarjalle perustuva tietokoneroolipeli, johon olen aikoja aiottuani vihdoin ja viimein saanut aikaiseksi tutustua. Siitäkin ehkä nyt tai myöhemmin, mikäli aikaa ja/tai tilaa riittää.

Sapkowskin kirjoista olen lukenut kaikki, jotka ovat ilmestyneet suomeksi sekä englanniksi. Koko sarjaan tutustuminen onkin ollut sikäli mielenkiintoista, että luin niitä ensin englanniksi – koska jossain määrin perusteettomistakin ennakkoluuloista johtuen englanti tuntui fantasian kohdalla luontevammalta valinnalta – mutta siirryin suomeen, kun sarja käännöstyö englanniksi jumitti. Ja nyt olen todennut, että luen sarjaa mieluummin suomeksi, koska haluan ensinnäkin tukea suomalaista kustannusalaa, toiseksi suomalainen käännös toimii ja kolmanneksi kyseessä on joka tapauksessa käännös, joten uskon, että maailma ja teksti vivahteineen upottavat syvemmälle, jos luen niitä äidinkielelläni.

Huh, mikä johdanto. Nyt siis itse kirjaan. Koska olen lukenut aiemmat osat ennen blogiaikoja, en perehdy niihin tässä sen enempää, mutta lyhyt tiivistelmä Sapkowskin maailmasta lienee tarpeen. Sarja keskittyy suurelta osin Geraltiin, valkohiuksiseen noituriin, joka ammattiinsa kuuluen kulkee  ympäri hirviöiden riivaaman maailman päästämässä hirviöitä päiviltään - maksua vastaan, tietenkin. Kuten fantasiasarjoissa yleensäkin, Noitureissa maailma on epätasa-arvon, sotien, vihan ja erimielisyyksien runtelema, kun maat, rodut ja ystävätkin käyvät toisiaan vastaan.

Halveksunnan aika jatkaa tarinaa nuoresta tytöstä Ciristä, joka on kuninkaallista syntyperää ja jonka tuottamasta tuhosta haltioiden muinainen ennustus povaa. Cirin kotimaa Cintra on hajonnut, ja maat jakautuvat kahtaalle sen suhteen, miten Cirin kanssa tulisi menetellä: hänet halutaan joko tapattaa ennustuksen välttämiseksi tai pakkonaittaa Cintran kruunun anastamiseksi.

Ciri puolestaan on saagan ensimmäisen osan jäljiltä Geraltin sekä noiturin on-off-lemmityn, lumoavan velhotar Yenneferin huostassa, ja hänet on tarkoitus viedä kaikessa hiljaisuudessa velhokouluun oppiin. Maailman jokainen kolkka kuhisee kuitenkin vakoojia ja salaliittolaisia, eikä Ciri ole kauaa turvassa vaan joutuu eroon sekä Geraltista että Yenneferistä. Esiteini-ikäisen tytön on löydettävä keino selvitä yksin rajussa maailmassa ja löytää tiensä läheistensä luo koko muun maailman kuhistessa ympärillä janoten hänen tuhoaan – tavalla tai toisella.

Sapkowskin kaikessa raadollisuudessaankin vetoava kerronta ei petä lukijaansa. Sarjan ja maailman hienous piilee nimenomaan sen (inho)realistisessa otteessa: maailma on täynnä korruptiota, väkivaltaa, seksiä, rasismia, hirvöitä ja ahneutta. Fantasiamaailmaan siirrettynä näitä ilmiöitä on mahdollista käsitellä ronskeinkin ottein, sillä etäännytys antaa lukijalle tilaa käsitellä asioita, jotka eivät loppujen lopuksi ole niin kaukana omasta todellisuudestamme kuin haluaisimme uskoa.

Huolimatta Geraltista, joka on sarjan keulakuva ja päähenkilö, Halveksunnan aika keskittyy kuitenkin äärimmäisen vähän Geraltin  sattumuksiin. Geralt on ikään kuin akseli, jonka ympärillä tapahtuu ja jonka korviin juorut maailmanmenosta ja politikoinnista kantautuvat. Merkittävin Geraltia itseään koskeva tapahtuma on lemmekäs jälleennäkeminen Yenneferin kanssa ja huvitusta aiheuttavat ihmissuhdekuviot, joissa jopa noiturin ja velhottaren välillä on havaittavissa hyvin inhimillisiä kaikuja.

Kirjasarjan (tai pelinkään) naiskuva ei puolestaan jätä epäilyksen varaa siitä, kumman sukupuolen silmää ja mielikuvitusta sen on tarkoitus hivellä. Naisiakin on kuitenkin erilaisia, eikä keskustelu naisten asemasta ja kohtelusta viriä ilman ajoittain raadollisiakin kuvauksia niistä kauheuksista, jotka naisia kohtaavat. Naisille tarjotaan teoksissa myös mahdollisuus taistella tiensä ulos vaikeuksista ja miekkaan tarttumalla raivata polkunsa kohti minuuttaan. Velhottaret puolestaan ovat sarjan kenties voimakkaimpia naisia: heillä on mahti, minkä lisäksi heillä on keinonsa kietoa miehet pauloihinsa – muutenkin kuin varsin anteliaiden asuvalintojensa avulla.

Teoksessa on myös puutteensa. Kuten aiemmissakaan Noitureissa, Halveksunnan ajassa ei ole kartan karttaa, jonka avulla lukija voisi suunnistaa sankareiden matkassa. Lisäksi ainakin itselläni oli jo vierähtänyt tovi siitä, kun olin lukenut edellisen osan, joten toisen osan alku olisi kaivannut runsaampaa ja hienovaraisesti toteutettua kertausta. Välillä tipahtelin kärryiltä, mutta osasyy on myös omani, sillä luin teosta melko epätasaista tahtia monen muun kanssa rinnan.

Olenkin jo sepustanut teoksesta sen verran, että jätän pelin kertaamisen minimiin ja toiseen kertaan. Pelissä olen muutenkin vielä melko alussa, joten tarkemmat mielipiteet tällaisen Noituri-noviisin kokemuksista onkin ehkä hyvä käydä läpi pelin jälkeen. Sen kuitenkin sanon, että grafiikka miellyttää silmää, äänimaailma hivelee korvaa ja huolimatta tyttömäisestä hätäännyksestäni jokaisen taistelun alkaessa tuottaa miekankäyttelykin iloa. Ja tietenkin, mikä parasta: pelissä on mukana edes auttava kartta. Peli ja kirjasarja täydentävät siis jännittävästi toisiaan, mikä jo ilmiönä on sellainen, että siitä riittäisi kokonaisen blogipäivityksen aiheeksi.

Kiitos ja kumarrus kaikille, jotka jaksoitte tänne asti. Seuraavan kerran tavataan varmaankin taas jo nopeammin!