Aino & Ville Tietäväinen: Vain pahaa unta (Hanna)

Aino & Ville Tietäväinen: Vain pahaa unta

WSOY 2013

47 sivua

Viimein pääsin tutustumaan teokseen, joka on herättänyt paljon keskustelua ja johon olen jo pidemmän aikaa – erityisesti niin kauan kuin teos on nököttänyt hyllyssäni – halunnut syventyä. Finlandia Junior-ehdokkaanakin ollut Aino & Ville Tietäväisen Vain pahaa unta on sarjakuvan ja kuvakirjan hybridi, jossa nämä kaksi kerronnan muotoa vaihtelevat joustavasti ja toisiaan tukien. 

 

Yleisesti en ole paljoakaan tutustunut sarjakuvaromaanien kerrontaan, jotakin hassua yliopiston kurssia lukuun ottamatta. Teos teki minuun siitä huolimatta vaikutuksen kaikessa lyhykäisyydessään, ja kykenin arvostamaan sen sekä sarjakuvakerrontaa että kuvakirjojen tekniikoita yhdistävää tyyliä.

Kuten tekijät jo teoksen alussa toteavat, kaikki kuvatut unet ovat todellisia ja yhtäläisyydet oikeisiin henkilöihin – tekijöihin itseensä – ovat täysin tarkoituksenmukaisia. Ville ja Aino Tietäväinen ovat isä ja tytär, jotka ovat koostaneet kirjan Ainon lapsuuden painajaisista käsitelläkseen niin unia kuin yleisestikin (lasten) painajaisten teemaa.

 

Rakenteen puolesta teos on sommiteltu enimmäkseen siten, että aukeamien alaosia linjaavat harmaasävyiset sarjakuvaruudut, joissa kerta ja yö toisensa jälkeen Aino huutaa isäänsä apuun painajaisten ahdistaessa häntä. Sarjakuvaosuudet keskittyvätkin nimenomaan isän ja tyttären keskusteluihin unista, peloista sekä pelkojen käsittelystä keskustelun avulla.

Sarjakuvia laajemmin aukeamia hallitsevat valtavat ja vaikuttavat kuvat Ainon painajaisista, ja kuvien rinnalla kulkee Ainon kertomus kustakin painajaisesta: teksti siis selittää, mitä suurissa painajaiskuvissa tapahtuu. Painajaisten värimaailma on myös erilainen kuin harmaasävytteisten sarjakuvien: harmaa sävy korostaa rauhallisuutta ja isän läsnäoloa, kun taas painajaisten tummat ja intensiiviset värit ilmentävät painajaisten kauhistuttavaa tunnelmaa.

Painajaiskuvien taustalla häilyy myös häivytettyjä ja kunkin painajaisen teemaan sopivia lainauksia erilaisista uniselityksistä, mikä tuo lisä-ääniä teoksen taustalle ja syventää teoksen säväyttävää vaikutelmaa. Taustoittaessaan unikuvia lainaukset vertautuvat myös alitajunnan viesteihin, ja se, että tekstit näkyvät vain osittain korostavat ihmismielen tuntemattomuutta. Sen, että tekstit eivät näy kokonaan, voi tulkita myös vertautuvan lapsen maailmaan: lapselle unen selityksillä ei ole yhtä suurta merkitystä kuin itse unella, eivätkä uni ja todellisuus rationaalisine selityksineen erotu toisistaan samoin kuin aikuisen mielessä.

Kuvat, sarjakuvat, teksti ja puhekuplat muodostavat puolestaan rakenteellisesti yhtenäisen jatkumon ja täydentävät toisiaan. Esimerkiksi kuvitukset koostuvat sekä isä Villen että tytär Ainon kuvituksista, jolloin lapsekkaat kuvitukset korostavat viattomuutta, jonka rinnalla aikuisen isän realistisemmat kuvitukset luovat kontrastin. Lopputulos ristiriitoineen on jännittävällä tavalla harmoninen.

Kuvien tavoin myös teemat ja teksti tuovat esiin lapsen ja aikuisen maailmojen erot. Lapsi muistaa unet erityisen hyvin, eivätkä pienetkään yksityiskohdat jää huomamaatta. Samoin Ainon ääni tulee ilmi realistisella otteella, kun painajaiset kerrataan lapsen kielellä ja puheenparrella. Vaikka osa painajaisista kumpuaakin lapsen irrationaalisiltakin vaikuttavista peloista, osa niistä käsittelee myös aiheita, jotka ovat aikuisellekin kauhistuttavia. Alkukantaiset pelot, kuten käärmeet, tuli ja hukkuminen kumpuavat syvältä inhimillisyyden syövereistä ja ovat samoja kaikille iästä riippumatta.

Lopussa odottaa kuitenkin katarttinen uni ja kuvitus: isä on lapsen mukana auttamassa selviämään peloista. Painajaisesta puhuminen on tärkeä selviytymiskeino, jossa vanhemmalla on olennainen rooli. Teoksen avulla sekä isä että tytär käsittelevät alitajunnan synkkiä viestejä, ja heidän hybridimuotoinen kirjansa tuo saman mahdollisuuden myös lukijan ulottuville: lasta ei pidä sulkea ulos ja pelkästään suojella pahalta vaan myös auttaa kohtaamaan pelot ja voittamaan ne.