Alice Munro: Kerjäläistyttö (Elina)

Alice Munro: Kerjäläistyttö. Tarinoita Flosta ja Rosesta.

Tammi 1985

suom. Kristiina Rikman

259 sivua

Alkuteos: The Beggar Maid. 1977. 

(Kanadassa ensin nimellä Who Do You Think You Are?)

Nobel-kirjailijoiden sarjaa jatkaa viime vuonna Nobelin saanut Alice Munro, jolta en ollut aiemmin lukenut vielä mitään. Aloitin tällä teoksella, jonka löysin vanhempieni kirjahyllystä ja ilmeisesti se on Munron tuotannossa hieman poikkeava. Munro kirjoittaa novelleja, mutta tätä kokoelmaa luin oikeastaan alusta loppuun romaanina, sillä novellit kertovat kaikki Rosesta ja kuroutuvat yhteen,  vaikkakin väliin jää myös pitkiä ajallisia harppauksia.

Rose syntyy Länsi-Hanrattyssä köyhään perheeseen, jossa äitipuolena on kokoelman alaotsikossakin mainittu Flo. Länsi-Hanrattyn asukkaat saattavat vain haaveilla Hanrattya halkovan joen toisella puolella asumisesta ja rikkaammasta elämästä. Rosen mennessä yliopistoon hän tutustuu Patrickiin, jonka vanhemmat omistavat tavarataloketjun ja elävät yläluokkaista elämää, mihin Rose ei ole tottunut. Epäonnistunut avioliitto ja lukuisat muut epäonnistumiset yhdessä erilaisten työtehtävien, uusien asuinpaikkojen ja arjen pienten ilojen kanssa jouduttavat Rosen elämää eteenpäin.

Onnistuneeksi koen juuri sen, että novellit tai tarinat sitoutuvat yhteen Rosen kautta, mutta ihan kaikkea ei silti selitellä. Välillä harpataan vuosia eteenpäin ja väliin putoavat tapahtumat on lukijan itse pääteltävä pienistä vihjeistä. Joitakin asioita jää myös kokonaan pimentoon. Munrolla on kuitenkin vaikuttava taito löytää jäljelle jääneistä tapahtumista pieniä merkittäviä yksityiskohtia, hetkiä jolloin päähenkilö häilyy elämän tienristeyksessä. Romaanin kielikin on vertaansa vailla ja Munron kuvailut ovat arkisia ja väliin inhottavankin realistisia, mutta myös niin todentuntuisia ja inhimillisiä, että niihin on monissa kohtaa helppo samastua.

Hän oli tehnyt Simonista itselleen pyykkinarun, johon oli ripustanut toiveensa ja nyt hän ei enää osannut muuttaa miestä takaisin omaksi itsekseen. Oli ollut erehdys ostaa viini, Rose ajatteli. Ja lakanat ja juusto ja kirsikat. Valmistautumista ruhtinaalliseen katastrofiin. Hän ei ollut tajunnut sitä ennen kuin oli avannut oven, ei ennen kuin hänen sydämensä tykytys oli muuttunut riemusta pettymykseksi, niin kuin täysillä pauhaavien kirkonkellojen kumu olisi hupaisesti muuttunut (vaikka ei Rosen mielestä) ruosteiseksi sumutorveksi.

Toisaalta Rosen hahmo jää jollakin tapaa etäiseksi, ehkä juuri siksi, että hänen tarinansa ovat niin katkonaisia ja niin suuri osa hänen elämästään ja ajatuksistaan jää kuitenkin pimentoon. Lisäksi paljon on hänen omien tarinoidensa varassa, hän kertoo nimittäin muille entisestä elämästään ja tekee köyhyydestä lähes taidetta tai ainakin jonkin halutun tilan. Hän saa kertomuksensa pyykkikoneeseen joutuneesta kissasta ja muista kommelluksista tuntumaan hauskoilta, vaikka ne ovatkin pikemminkin surullisia. Vielä pienempään rooliin kuin Rose jää kuitenkin mielestäni Flo, johon en saanut juuri mitään otetta. Hän jää etäiseksi pahan äitipuolen kuvaksi, joka on jumissa Hanrattyssä kun taas Rose on päässyt sieltä kauas pois.

Tarinoita Rosesta oli miellyttävää lukea enkä yhtään ihmettele minkä vuoksi Munro on Nobelinsa saanut, sillä hänen taitonsa kirjoittaa on ihailtava. Seuraavaksi lukulistalle meneekin kyllä myös muuta Munron tuotantoa, ehkäpä seuraavaksi jokin hieman perinteisempi novellikokoelma.