tiistai 27. toukokuuta 2014

Anna-Leena Härkönen: Takana puhumisen taito (Elina)


Anna-Leena Härkönen: Takana puhumisen taito
Kirjakauppaliitto 2014
156 sivua

Alkuun tunnustus: en ole lukenut muutamaa hassua lehtikolumnia lukuunottamatta mitään Anna-Leena Härköseltä sitten yläasteella luetun Häräntappoaseen. Jostakin syystä tuo romaani ei uponnut minuun sitten millään, vaikka luin kouluaikoina lähestulkoon kaikkea mitä eteen sattui ja vietin useimmat kesälomani nenä kiinni kirjoissa. Tuosta romaanista jäi jonkinmoinen ennakkoluulo Härkösen teoksia kohtaan ja nyt tarttuessani Kirjan ja ruusun päivän teokseen en oikein tiennyt mitä odottaa. Siksi olinkin hyvin yllättänyt huomatessani oikein pitäväni tästä.

Maailmassa on paljon lentopelkoisia ihmisiä. Minä en pelkää lentämistä pätkääkään, sehän olisi nopea ja tyylikäs tapa kuolla, mutta sen sijaan pelkään lentokenttiä henkeni edestä.

Takana puhumisen taito on kokoelma lyhyitä tekstejä suoraan Härkösen elämästä. Ne ovat kolumnin- tai pakinanomaisia, lyhyitä ja nasevia ja Härkönen laittaa likoon oman persoonansa kirjailijana. Tekstien kertoja on keski-ikäinen nainen, jonka vaihdevuodet ovat alkaneet aikaisin, joka ei ymmärrä somea, pelkää lentokenttiä ja juoruilee selkien takana (sitähän kaikki naiset tekevät). Hän on nähnyt maailmaa usean avioliiton aikana, kasvattanut lapsen ja huomannut, että pilleri kannattaa ottaa jos sellaiseen on tarve. Tekstit väliin naurattivat ääneen, niin osuvaa on niiden huumori.

Monelle perheenäidille on varmasti tuttu seuraava tilanne: olet ostanut jotain erityisherkkua kaupasta ja odotat vesi kielellä iltaa saadaksesi maistaa sitä. Mutta sitten kun avaat tietyn kaapin oven, huomaat että herkku kuten vaikka suklaakeksipaketti on kadonnut. - - Tässäkään tilanteessa ei kannata ruveta marttyyriksi ja mouruta: "Olisin minäki niitä voinu vähän maistaa..." Mikä sitten kannattaa? Piilottaminen.

Vaikka päähenkilö on muutamia vuosikymmeniä vanhempi niin kaikkiaan aiheet olivat sen verran nykypäivään sidonnaisia, ettei näkökulma haitannut. Keksejä voi piilottaa myös kämppikseltä tai avomieheltä, kirjan päähenkilö piilottaa ne alusvaatelaatikon pohjalle tai siivouskaappiin Tolupullojen taakse - hyviä ideoita molemmat! Melkein kuka tahansa voi löytää samastumiskohteita, sillä juttuja on niin sosiaalisesta mediasta, miesten ja naisten eroista, Suomen kylmästä talvesta kuin baarien valomerkeistä. Härkönen luotaa syvälle myös suomalaisuuteen, vanhoihin kaiken tietäviin rouviin, etelänmatkoihin, lumisiin talviin...

Entä jos puutarhanhoito ei kiinnosta? 
Älä hanki puutarhaa.

Härkösen kirjoitustyyli on naseva ja iskevä, sanavalinnat oivallisia. Flunssaisena sängynpohjalla vietetyn viikonlopun lomassa tämä romaani olikin varsin mainio piristys. Loppupeleissä en edes muista miksi yläasteikäisenä niin hyljeksin Häräntappoasetta. Oliko se sitten todella niin epämiellyttävä lukukokemus vai tekeekö muisti tepposet? Takana puhumisen taidon jälkeen aion ainakin antaa Anna-Leena Härkösen kirjoille aivan uuden mahdollisuuden. Häräntappoasetta en silti ehkä lue uudelleen, ainakaan vielä.

lauantai 24. toukokuuta 2014

Graeme Simsion: Vaimotesti (Elina)


Graeme Simsion: Vaimotesti
Otava 2013
Suomentanut Inka Parpola
333 sivua
Alkuteos: The Rosie Project. 2013.

Don Tillman on menestynyt genetiikan professori, jonka elämä on täsmällisesti aikataulutettua ja kaikin puolin järjestelmällistä. Hänellä on keittiössä Standardisoitu Ateriajärjestelmä ja joka viikonpäivälle on olemassa oma minuutintarkka aikataulu - siivouksesta urheiluun ja töiden tekoon. Hän kuitenkin kaipaa rinnalleen elämänkumppania eivätkä hänen sosiaaliset taitonsa ole hurraamisen arvoiset. Sattumalta hän kuitenkin keksii loistavan tieteellisen tavan löytää sopiva aviovaimo - kyselytutkimuksen.

"Gene lähetti minulle maailman kelvottomimman naisen. Baarimikon. Myöhästelijä, kasvissyöjä, epäjärjestelmällinen, irrationaalinen, epäterveelliset elämäntavat, tupakoitsija - tupakoitsija! - psykologisia ongelmia, ei osaa laittaa ruokaa, matemaattisesti kyvytön, luonnoton hiustenväri. Oletan, että se oli Genestä vitsi."

Donin ystävä Gene lähettää Donin luokse myös Rosien, joka osoittautuu kaikkea muuta kuin täydelliseksi vaimoehdokkaaksi ja epäonnistuneiden treffien jälkeen Don ei voisi ajatellakaan olevansa vakavissaan Rosien kanssa. Kyselylomakkeiden vastauksia alkaa hiljalleen tupsahdella Donin sähköpostiin, mutta hän huomaa viettävänsä vieläkin aikaa Rosien kanssa. Vaimoprojekti ajautuu taka-alalle kun Don ja Rosie alkavat yhdessä selvittää kuka on Rosien biologinen isä.

Vaimotesti on erittäin viihdyttävä, älykäs ja humoristinen tarina. Se ei ole niinkään tarina rakastumisesta vaan pikemminkin romanttinen komedia tai televisiosarja, jossa mielenkiinto tarinaan pysyy ennen kaikkea henkilöhahmojen takia. Don on kaikessa neuroottisuudessaan ja järjestelmällisyydessään äärimmäisen kiinnostava ja hupaisa, Rosie sen sijaan rento ja spontaani. Kuten romanttisissa komedioissa niin tässäkin lopputuloksen voi arvata jo ensi metreiltä, mutta tärkeämpää kuin lopputulos onkin matka sinne. Lisäksi Simsionin teksti on helposti luettavaa.

Kirjan kansiliepeessä romaania verrataan tv-sitcomeihin ja olen ihan täsmälleen samaa mieltä, sillä mieleeni putkahteli lukiessa yksi jos toinenkin tv-sarja, johon tämän romaanin voisi helposti rinnastaa. Etenkin mieleen tuli The Big Bang Theory (Rillit huurussa), sillä Don on kuin ilmetty Sheldon Cooper! Lukiessa ajattelin myös Erlend Loen Supernaiivia, jonka päähenkilö ei ehkä ole genetiikan professori, mutta jonka naiivius sosiaalisissa tilanteissa tuntuu samalta. Se miksi pidin tästä kirjasta niin paljon johtuu ehkä juurikin siitä, että se muistutti minua niin paljon näistä muista suosikeistani. Kahden täysin erilaisen ihmisen rakkaustarina on aina kiehtova ja tämä oli sellaiseksi harvinaisen raikkaasti kirjoitettu. Todellinen hyvän mielen kirja!

Vielä loppuun pakko mainita, että on kiva kun kirjastosta saa näitä 14 päivän pikalainoja. Ensinnäkin pääsee käsiksi uutuuskirjoihin, joihin olisi muuten huikeat varausjonot ja toisekseen on pakko lukea kirja 14 päivän sisällä eikä se jää yöpöydän kulmalle notkumaan puoleksi vuodeksi.

sunnuntai 18. toukokuuta 2014

J. K. Rowling: Paikka vapaana (Elina)


J. K. Rowling: Paikka vapaana
Otava 2012
suom. Ilkka Rekiaro
543 sivua
Alkuteos: The Casual Vacancy. 2012.

Odottamattoman vakanssin katsotaan olevan kyseessä:
a) kun valtuutettu ei ilmoita määräaikaan mennessä ottavansa tehtäväänsä vastaan; tai
b) kun hän jättää eroilmoituksen; tai
c) valtuutetun kuollessa.

Barry Fairbrother on pienen brittikaupunki Pagfordin paikallisvaltuutettu ja kun hän eräänä iltana kuolee yllättäen golfklubin edessä jää kaupunki kertakaikkisen sekaisin. Barrya jäävät kaipaamaan hänen perheensä lisäksi valtuustossa hänen puolellaan taistelleet sekä soutujoukkueen Krystal Weedon. Kaupungissa kuitenkin moni myös suorastaan ilahtuu - onhan nyt sentään paikka vapaana valtuustossa ja yksi kaupungin huumeklinikan jatkoa ajanut edustaja nurin tantereella.

The Casual Vacancy ilmestyi vajaa pari vuotta sitten ja englanniksi kieli onkin taattua Rowlingia. Suomennoksen nappasin jokunen aika sitten lainaan kirjaston hyllystä halutessani tutustua myös siihen. Ilmestyessään suomennos herätti närää, koska se tehtiin niin nopealla aikataululla. Siitä paistaakin paikoin lävitse kiireisyys, mutta kyllä Ilkka Rekiaro on silti työstään selviytynyt. Tietenkin kieli on ollut helpommin käännettävissäkin kuin Harry Pottereissa, joissa on kaikenlaisia mielikuvituksellisia sanoja ankeuttajista hirnyrkkeihin.

Rowling kuljettaa tässä romaanissaan varsin laajaa henkilökaartia, ja ensimmäistä kertaa lukiessa piti palailla välillä taaksepäin ihmettelemään kuka kukin on. Juristit, lääkärit, narkkarit ja sosiaalityöntekijät perheineen vilahtelevat romaanin sivuilla. Pottereissa hahmoja oli varmasti vielä kymmenittäin enemmän, mutta yhteen romaaniin ängettynä tämä määrä tuntuu turhan hallitsemattomalta. Jokaiseen hahmoon ei ehtinyt perehtyä ja joidenkin tarkoituksenmukaisuus jää hieman hämäräksi, vaikka Rowling osaakin kirjoittaa hahmoistaan mielenkiintoisia ja inhimillisiä. Varmasti jokaiselle lukijalle löytyy romaanista jokin hahmo, johon samastua.

Aiheet ja teemat ovat astetta aikuisempia: huumeita, paikallispolitiikkaa, huijauksia, seksiä, väkivaltaa, yksinäisyyttä, syrjäytymistä, alkoholia. Romaani ei kuitenkaan mielestäni ole liian raaka tai raskas luettavaksi, se on vain useiden ihmisten ongelmien vyyhti, joka on kirjoitettu hieman ilkikurisesti. Pientä huumoria romaaniin lisäävät Pagfordin nuoret, jotka osittain toisistaan tietämättä nousevat vanhempiaan vastaan kirjoittelemalla ilkeyksiä paikallisvaltuuston nettisivuille kuolleen Barry Fairbrotherin nimissä.

Välillä jopa hieman ärsytti, miten alleviivaten ongelmat esitetään. Ihan kuin Rowling tässä romaanissa tietoisesti haluaisi näyttää irtautumisensa lasten ja nuorten fantasiasta. Siitä leimasta hän tuskin koskaan pääsee irti eikä tästä romaanista ole ainakaan tekijän parhaimmaksi, vaikkei se huonokaan ole. Aiemmin bloggasin romaanista Käen kutsu (jonka Rowling kirjoitti salanimellä Robert Galbraith), ja se onkin mielestäni näistä kahdesta Pottereiden jälkeisistä romaaneista ehdottomasti parempi.

maanantai 12. toukokuuta 2014

Anna Gavalda: Viiniä keittiössä (Elina)


Anna Gavalda: Viiniä keittiössä 
Gummerus 2010
suom. Titia Schuurman
168 sivua
Alkuteos: Je l'aimais. 2002.


Anna Gavalda on minulle tuttu ranskalaiskirjailija ja hyllystäni löytyykin jo ennestään hänen teoksensa Kimpassa. Gavaldan romaanit ovat valloittavia: ne eivät todellakaan ole jenkkiläistä tai brittiläistä siirappia vaan pikemminkin eräänlaisia raikkaita tuokiokuvia ranskalaisesta elämäntyylistä ja rakkaudesta. Viiniä keittiössä löytyi muutamalla hassulla eurolla jonkin kirjakaupan alekorista aikaa sitten. Odotin oikeastaan vain sopivaa hetkeä sen avaamiseen, koska tiesin lukevani sen nopeasti. Melkein teki mieli aloittaa heti alusta uudelleen kun oli päässyt loppuun.

Tarinassa on Chloé, kahden tytön äiti jonka mies on lähtenyt toisen naisen mukaan. Chloélle jää appiukko Pierre, jonka seurassa hän lähtee maaseudulle hetkeksi pakoon elämäänsä.  Hän tuntee olonsa epäluontevaksi appiukkonsa seurassa, on outoa istua iltaisin kahdestaan mökkipahasen keittiössä lasten jo nukkuessa. Mutta niin he tekevät ruokaa, avaavat viinipullon ja alkavat jutella. Lopulta padot avautuvat, Chloé itkee pahaa oloaan, miettii milloin rakkaus sammuu, ja Pierre kertoo rakkaudesta paitsi vaimoonsa myös erääseen toiseen. Ranskankielinen Je l'aimais kuvaa teosta hyvin. Romaani puhuu siitä, mistä rakkaus alkaa ja mihin se päättyy. Se kertoo myös siitä, milloin kannattaa jäädä ja milloin lähteä suhteesta.

Teoksen teemat ovat toisaalta painavia, mutta ne on kirjoitettu silti jollakin tapaa kevyesti ja elämäniloisesti. Aikuisten huolien keskellä ovat arkiset asiat ja Chloén lapset Barbie girl -lenkkareidensa kanssa. Suuri osa tekstistä on polveilevaa dialogia, joka vie tarinaa soljuen eteenpäin. Dialogi pitää huolen siitä, että ajatukset eivät valu liikaa Chloélle vaan sanansijaa riittää myös elämää nähneelle Pierrelle. Tuntuu kuin koko tarina olisi kiinni yhdessä hetkessä ja tuokiossa, jolloin nuo kaksi istuvat keittiön pöydän ääressä, mutta samalla mennään välillä vuosikymmeniä taaksepäin muistoissa.

Seuraavaksi kiinnostaisi lukea Gavaldan uutuusromaani Lempi ei ole leikin asia.