lauantai 28. helmikuuta 2015

Andrzej Sapkowski: Tulikaste (Hanna)



Andrzej Sapkowski: Tulikaste
WSOY 2014
398 sivua
Suom. Tapani Kärkkäinen
Alkuteos: Puolankielinen
Chrzest ognia. 1996.


Sapkowskin Noituri-saaga jatkuu sen kolmannella osalla Tulikaste. Toisesta osasta, Halveksunnan ajasta, kirjoitin keväällä, ja arvioni siitä voi lukea täältä.

Siitä, kun viimeksi kuljin Sapkowskin maailmassa, on vierähtänyt jo miltei vuosi, ja sen kyllä huomasi, kun kirjaa aloitin. Noiturin kanssa minulla on syystä tai toisesta aina vaikeuksia muistaa, ketkä kävivätkään sotaa keskenään, miksi sotaa käydään ja mitkä maat taas ovatkaan liittoutuneet keskenään.

Noiturissa on toisaalta se hyvä puoli, että päähenkilö noituri Geralt välttää asettumasta millekään puolelle vaan pyrkii huolehtimaan vain itsestään ja rakkaistaan sekä pitämään päänsä kylmänä muiden kuumakallejen touhottaessa poliittisista aatteistaan. Näin ollen minun ei aina olekaan niin olennaista muistaa jokaista sodan käännettä; sen sijaan voin keskittyä seuraamaan Geraltin matkaa.

Tulikaste alkaa Geraltin parannellessa edellisen yhteenoton haavoja druidien luona Brokilonissa. Hänellä on kuitenkin kova kiire löytää kadonnut Ciri, ja tähän aikeeseen liittyy jousta taiten käyttelevä Milva ja trubaduuri Valvatti sekä myöhemmin myös sekalainen sakki kääpiöitä, vihollisia ja muita kulkijoita, ja kaikilla on luonnollisesti jotain salattavaa. Toverit eivät myöskään tunnu kuin hidastavan Geraltin matkaa halki julmuuksien riepotteleman maan kohti Cirin oletettua olinpaikkaa.

Sota hyörii kaikkialla, mutta se ei haittaa Ciriä, joka kulkee Rottina tunnetun ryövärijoukon mukana ja tunnetaan nimellä Falka. Kellään – edes Geraltilla – ei ole tietoakaan, missä tyttö piilee, mutta kaikki janoavat saada käsiinsä tuon prinsessan, josta ennustukset kertovat. Cirillä ei kuitenkaan ole huolen häivää, sillä hänen ryövärijoukkonsa kulkee rauhallisin mielin herättäen kauhua ja kateutta kautta maan.

Sodan ulkopuolellakin tapahtuu, kun Thaneddin saaren vallankumouksen jälkeen velhojen kerma kokoontuu aikeenaan koota loosi, joka pyhitettäisiin vain ja ainoastaan taikuuden vaalimiselle. Loosi koostuu pelkistä naisista, sillä eihän miehiin ole luottamista: mokomat ovat täysin kuumenevien tunteidensa vietävissä.

Velhottarien loosi on raikas tuulahdus naisten näkökulmaa Sapkowskin muuten niin miehisessä, karussa ja julmassa maailmassa. Valitettavasti muutaman naisen koostama kokous ei kuitenkaan auta parantamaan naisten asemaa fantasiakirjallisuudessa, mutta pienin askelin on toivon mukaan hyvä edetä.

Kaiken karuuden ja ankaruuden vastapainona Sapkowski hyödyntää jälleen huumorin keinoja. Erityisesti Valvatin hahmo asettuu ajoittain varsinaiseksi karikatyyriksi tärkeilevästä ja itsevarmasta hölösuusta, joka uskoo voivansa viestintätaitojensa avulla puhumaan tiensä jos jonkinmoisesta kiipelistä – ja tuo usko on tietenkin täysin vailla perustaa. Huumori käy kuitenkin välillä turhan suoraksi, reheväksi ja itsestään selväksi omaan makuuni.

Rakenteeltaan Tulikaste on hyvin paljon edeltäjänsä kaltainen. Jokaista lukua edeltää lyhyt lainaus Sapkowskin maailman velhokirjoista, myyteistä tai historiasta. Uusimmassa osassa nämä lainaukset eivät kuitenkaan tue edeltämäänsä lukua yhtä harmonisesti kuin Halveksunnan ajassa.

Teoksen pääteema näkyy sen nimessäkin: tulikasteeseen viitataan paikka paikoin. Tuli on sekä puhdistava että vaarallinen, se sekä karaisee että tappaa, se luo niin valoa kuin varjojakin. Tästä vertauskuvallisuudesta huolimatta teoksen nimi ei mielestäni ole kovin onnistunut: viittaukset tulikasteeseen vaikuttavat kuin väkisin väännetyiltä, kun tulen monimerkityksisyyteen viitataan jokaisessa kohtauksessa, jossa liekki vähänkin leimahtaa. Toisaalta, kyse saattaa olla myös siitä, ettei nimi välttämättä käänny täysin ongelmitta suomeksi.

Kaiken kaikkiaan Tulikaste on hyvä jatko-osa edeltäjilleen huolimatta sen vaikeasta paikasta saagan keskellä. Karu maailma ja huumorin viljely luovat miellyttävän kontrastin, joka ei tee sodan raakuuksia kuvaavasta teoksesta liian raskasta luettavaa mutta ei myöskään vie sitä liian lapsekkaaseen suuntaan – Noituri kun kuitenkin on fantasiaa aikuisille, mikäli tällaisia rajanvetoja mielii tehdä.

Osallistun Tulikasteella vuoden kirjahaasteeseen ja täytän sillä kohdan ”kirja, jossa kaikki hahmoista eivät ole ihmisiä”.

lauantai 14. helmikuuta 2015

Niina With: Taisit narrata, Stella (Elina)


Niina With: Taisit narrata, Stella
Myllylahti 2013
198 sivua

Ennen kuin edes aloitan, niin sanotaan nyt suoraan: chick lit ei lajina istu Suomeen eikä suomalaisille. En ole vielä ikinä lukenut ainuttakaan kotimaista laadukasta ja hauskaa tyttöhömppää. Tämäkään ei ollut sitä, mitä hain. Halusin kuitenkin pitkästä aikaa antaa mahdollisuuden uusille nimille, ja tämä pompahti kirjaston hyllystä silmään. Arvelen lukeneeni romaanista jonkin arvion joskus, koska se oli jäänyt mieleen. Kovin tasokas romaani ei valitettavasti ollut.

Puitteet ovat alkuun varsin tyypilliset. Stella Kaarnisto on 28-vuotias johdon assistentti, joka asuu Helsingin Hermannissa, matkustaa töihin ratikalla, juoruilee tauoilla Allun kanssa ja käy iltaisin jumpassa. Miessotkujakin riittää. Esimies Petri on etäinen, mutta samalla salaperäisen kiinnostava ja komea. Naapurissa asuu lentäjä Markus, joka on auttavainen ja mukava, mutta valitettavasti myös varattu. Kokeileepa Stella myös nettideittailua ja törmää verkon kiemuroissa mysteeriseen Figaroon.

Suurin syy romaanin heikkouteen on ehkäpä sen kieli. Jostakin syystä teokseen on jäänyt alkeellisia virheitä eikä kieli ole muutenkaan luontevaa. Vuorosanat tuntuvat koomisilta ja jotkin pienet asiat häiritsivät ihan kauttaaltaan romaanin ajan. Kuten jos haluaa kirjoittaa kerran puhekieltä niin miksi kirjoittaa "sorry" kun voi kirjoittaa "sori". Romaanissa häiritsivät myös liian epäuskottavat tapahtumaketjut ja niiden heppoiset kuvaukset. Kyllä chick lit -romaanissakin voi ja pitää hieman enemmän kuvata päähenkilöiden tunteita ja tuntemuksia sekä tapahtumaketjujen välisiä yhteyksiä. Lukijaa myös aliarvioidaan aika reippaasti ja romaanin loppuratkaisun voi päätellä oikeastaan jo takakannen perusteella, viimeistään sitten ensimmäisen Mr Darcy -viittauksen kohdalla (eli ensimmäisellä sivulla).

Epäuskottavuus on huipussaan monessakin kohtaa, mutta kuka nyt oikeasti kuvittelee, että helsinkiläinen mies ensin pelastaa naapurintyttönsä liukastumiselta ja sen jälkeen esittäytyy yhtäkkiä keskellä katua: "Markus Dammby, myös omaa sukua Dammby ja kotoisin Tammisaaresta, ammattina liikelentäjä, harrastuksina biljardi, viinit, lukeminen ja juoksu, paheena nallekarkit ja salaisena unelmana napata vieraita naisia kadulta." Vielä vähemmän lukija uskoo moniin tätä seuraaviin tapahtumiin mukaan lukien Stellan ihmeelliseen valehteluun tai ex-tempore matkaan Dubaihin. 

On tässä romaanissa silti hyvätkin puolensa. Hahmot ja tapahtumapaikat sinänsä istuvat genreen mainiosti. Stella on mielenkiintoinen hahmo, jolle on luotu niin neurooseja kuin ulkonäköpaineitakin sopivissa määrin. Tapahtumat eivät aina ole uskottavia, mutta Within piirtämä kuva helsinkiläisestä vajaa kolmekymppisestä sinkusta sen sijaan on. Kivana lisänä toimivat myös todelliset paikat, jonne hän hahmoaan kuljettaa, tekstissä vilahtelevat niin Baker's, Sasso, Stockmann kuin Nuuksiokin. Stellan mokailut työpaikan pikkujouluissa, espanjalaisten bisnesmiesten sekä naapurin Markuksen edessä ovat toisinaan varsin hupaisia, hauskoja ja samastuttavia. 

Ehkä olisin kaivannut vielä viimeisintä viilausta, jotta olisin voinut enemmän nauttia tästä. Tai ehkä tätä romaania ennen luettu Neljäntienristeys vaan asetti tason liian korkealle. Ystävänpäivänä tämä voisi kuitenkin olla oikein mainio luettava. Stellan tarina on ehtinyt saada jo jatkoa viime syksynä ilmestyneestä romaanista Joko taas, Stella. Saa nähdä annanko jatko-osalle mahdollisuuden. 

Nyt kuitenkin toivottelen minun ja Hannan puolesta hyvää ystävänpäivää lukijoillemme!

torstai 12. helmikuuta 2015

Helena Waris: Vuori (Hanna)



 Helena Waris: Vuori
Otava 2014
317 sivua



Tammikuussa sain tämän kirjan vihdoin ja viimein käsiini, kun se paljastui synttärilahjakääreen kätköistä. Helena Wariksen aiempiin teoksiin kuuluu muinaissuomalaiseen mytologiaan pohjautuva Pohjankontu-fantasiatrilogia, jonka luettuani sinkautin kyseisen kirjailijan lemppareideni joukkoon. Vuoressa Waris lähtee kuitenkin toisenlaisille vesille: muita maailmoja ja vanhoja taruja hyödynnetään tässäkin romaanissa, mutta Wariksen kerrontatyyli kokee täyskäännöksen.

Romaanin päähenkilön Lifin elämä mullistuu, kun sekä hänen pomonsa että hänen uskottu kasvatti-isänsä O vannottavat häntä nousemaan mahdollisimman pian hänen kotikaupunkinsa kupeessa kohoavalle vuorelle. Vuori on ollut paikallaan iät ja ajat, ja huhut siitä sekä sen rinteillä sijaitsevasta hotellista ovat päätähuimaavia. Nyt Lifin olisi kuitenkin itse kivuttava vuorelle ja käväistävä huhutussa hotellissakin – ennen kuin muut ehtivät ohittaa hänet ja saavat mahdollisuuden pelastautua maailmanlopun edeltä tulevaisuuteen, jonne eivät selviä kuin kaksi voimakkainta. Näitä selviytyjiä kuitenkin määrittää eräs seikka, joka antaa osalle seikkailijoista lyömättömän johdon: selviytyjien nimet ovat ennustuksen mukaan Lif ja Leif.

Onnekseen Lif on siunattu oikealla nimellä, mutta hän ei voi kuin uskoa läheistensä menettäneen järkensä – kunnes lopulta kipuaa vuorelle seuralaisenaan naapurin rokkaripoika Arri, jonka kanssa hän muodostaa siteen ja saa huomata, että O:n tarinoissa voi olla perääkin. Lif ja Arri eivät nimittäin ole ainoita, jotka ovat löytäneet tiensä vuoren rinteille ja ennen pitkää he saavat huomata, että huhutun maailmanlopun lähestyessä liittoutumat ovat välttämättömiä eikä kehen tahansa saata luottaa.

Vuoressa Waris siirtää nerokkaalla tavalla viikinkitaruston ja ragnarökin toisenlaiseen maailmaan, joka muistuttaa enemmän meitä ympäröivää todellisuutta kuin viikinkimytologian miljöötä. Tämä yhdistelmä nykymaailmaa ja tarunhohtoista viikinkimytologiaa ei mene maallikoltakaan yli hilseen, sillä jumalat, ragnarökin tapahtumat sekä Lifin ja Leifin osuus maailman uudelleen asuttamisessa tulevat ilmi dialogin ja kerronnan kautta kuin huomaamatta: lukijan ei siis tarvitse olla perehtynyt mytologioiden saloihin voidakseen nauttia teoksesta sekä tavasta, jolla Waris kuljettaa sekä myyttista menneisyyttä että tuntemattoman maailman nykyisyyttä toisiinsa limittyneinä.

Nerokkaista ei kuitenkaan ole se, että Waris asettaa mytologian uusiin uomiin – sitähän hän tekee jo Pohjankontu-trilogiassaan – vaan se viimeinen silaus, jonka avulla hän korostaa yhtäläisyyksiä nykypäivään: kun Lif ja Arri tapaavat hotellissa ensi kertaa kilpailijansa, kyräilevät näitä puolin ja toisin sekä muodostavat hitaasti luottamussuhteita osaan kanssamatkaajista, ei lukija voi olla huomaamatta viitteitä moniin realitysarjoihin.  Parhaimpana esimerkkinä toimii tietenkin kaikille tuttu ja tv:ssä vuosikausia pyörinyt Selviytyjät, jossa kilpailijat pistetään yhteen suppuun keskelle ei-mitään ja liittoutumat syntyvät kuin itsestään; ja nykyään kun konsepti on jo kaikille tuttu, liittoutumat tuntuvat syntyvän jo ennen kuin itse kilpailu alkaakaan.

Samanlainen asetelma esiintyy Vuoressa: liittoutumat muodostuvat vahvimpien hakeutuessa toistensa seuraan, ja Wariksen romaanissa nimet Lif ja Leif tarjoavat takeen voittamisesta. Vahvimmat yrittävät houkutella kaltaisiaan kelkkaansa ja pälyilevät joukkoa parasta kumppania etsien. Kehenkään ei voi luottaa, ja pitkäaikaisetkin suhteet voidaan heittää romukasaan, sillä kun pelissä on elämä ja kuolema, tavalliset viihdesarjojen säännöt eivät sido ketään vaan kaikki on mahdollista.

Ajatus siitä, että vahvimmat voittavat mutta häviäjien kohtalo on kuolema, yhdistää romaania myös pinnalla olleisiin nuorten dystopioihin – Nälkäpeliin etunenässä. Kilpailu resursseista, selviytymistarvikkeista ja eloonjäämisesta on armoton, ja vain taito, nokkeluus ja ripaus onnea auttavat eteenpäin. Toisaalta joukossa on myös hyväsydämisiä ihmisiä – romaanin ihmishahmoisista viikinkijumalista  puhumattakaan – joihin kiintyy mutta joiden eittämättömään kuolemaan on suhtauduttava vailla liiallisia tunteita.

Vuori eroaa kieleltään Pohjankontu-trilogiasta, jonka luonnonkuvaus on vetoavaa ja myyttisen todellisuuden läsnäolo sykähdyttävää. Siinä, missä Pohjankonnussa käytetään rikasta ja maalailevaa kieltä, Vuoressa kerronta on pelkistetympää ja dialogivetoisempaa. Keskustelujen määrä tuo teokseen myös nuortenkirjoille tyypillistä nokkelaa sanailua, jonka huumori tekee Vuoresta lähestyttävämmän myös nuorille: toisaalta romaanin kohderyhmä ei ole tarkkaan rajattu, vaan tarina tarjoaa jotain niin nuorille kuin aikuisillekin.

Aluksi Vuoren pelkistetty kieli etäännytti, sillä olinhan rakastunut Wariksen kerronnassa nimenomaan sen kauniiseen sointiin, joka kuljettaa muinaissuomalaisiin maisemiin. Alkuhämmennyksen jälkeen kävi kuitenkin selväksi, että pelkistetty kieli ja nopeatempoinen tahti sopivat tosi-tv:n tuntua tavoittelevaan romaaniin paremmin kuin monisanainen kerronta. 

Toisaalta, nopean tahdin tiimellyksessä teos, juoni ja hahmot jäävät hitusen pinnallisiksi, mutta kiireisyys on kuitenkin osa kiivaan kilpailun luonnetta ja siksi teoksen rakenteen kannalta tarkoituksenmukainen. Hätäisyydestäkin huolimatta Waris onnistuu lataamaan pieneen sivumäärään riittävästi asiaa ja ajatuksia, ja vaikka Vuori ei ylläkään mielestäni Pohjankonnun tasolle, ei se tarinallisesti jää omassa sarjassaan paljoa sen alapuolellekaan. 

Osallistun teoksella vuoden 2015 kirjahaasteeseen, jossa se päätyy näillä näkymin kohtaan "kirja, jonka nimi on yksi sana".

tiistai 10. helmikuuta 2015

Paljon melua kirjoista on 1-vuotias!

Blogimme perustamisesta on kulunut jo vuoden päivät - ensimmäinen postaus nimittäin ilmestyi 10. helmikuuta vuosi sitten, jolloin kerroimme lähtökohdistamme bloggaamiseen. Ensimmäiset blogikirjoitukset valottivat lukijoille hieman kirjahyllyjemme sisältöä, ja nyt onkin taas aika vastailla (miltei) perinteisesti pieneen kyselyyn kirjahyllyistämme löytyvien kirjojen nimillä. Osa kysymyksistä on samoja kuin vuosi sitten, osa uusia (Hannan edelliset vastaukset löydät täältä, Elinan täältä). Ehkä vuoden aikana on kirjahyllyissäkin tapahtunut muutamia muutoksia.

1. Millainen olet?
ELINA: Kotiopettajattaren romaani
HANNA: Outolintu

2. Millainen haluaisit olla?
ELINA: Sieppari ruispellossa
HANNA: Lumoojien sukua

3. Mitä harrastat?
ELINA: Shopaholic Abroad
HANNA: Ready Player One

4. Mihin haluaisit matkustaa juuri nyt?
ELINA: Salainen puutarha
HANNA: Canal Grande


Elinan kirjahylly.
Itse hyllytkin ovat vaihtuneet sitten viime vuoden postauksen.
5. Lempivuodenaikasi?
ELINA: Patriarkan syksy
HANNA: Kaikki mitä rakastin (ei voi valita)

6. Paras kirjasta tehty elokuva / tv-sarja?
ELINA: Ylpeys ja ennakkoluulo
HANNA: Taru sormusten herrasta

7. Mitä toivot?
ELINA: Viiniä keittiössä
HANNA: Kesäviiniä

8. Mikä on paras vuorokaudenaika?
ELINA: Aamiainen Tiffanylla
HANNA: Kesäyön unelma

Hannan kirjapinot. On kohtuuttomasti vaadittu, että kaikki kirjat mahtuisivat hyllyyn.
























9. Kuvaile ihanteellista lukuhetkeä.
ELINA: Lumous
HANNA: Talvi-iltain tarinoita

10. Kuvaile mennyttä (blogi)vuotta.
ELINA: Yhtä matkaa
HANNA: The Act of Reading

sunnuntai 8. helmikuuta 2015

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys (Elina)


Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys
WSOY 2014.
334 sivua.


Huh millainen lukujumitus on ollutkaan viime aikoina. Työelämään liittyvät kiireet ovat verottaneet, ja iltaisin on ollut vaikeaa lukea yhtään mitään nukahtamatta kahden sivun jälkeen. Siitäkin huolimatta, että käsissä on ollut näinkin hyvä romaani kuin Tommi Kinnusen esikoisteos Neljäntienristeys. Tänään viimeinkin sain romaanin luettua loppuun ja se olikin sopiva tapa viettää Kirjasäätiön julistamaa lukurauhan päivää. Toinenkin romaani pääsi myös aluilleen, ehkä jatkan sen seurassa loppuillan.

Neljäntienristeyksen sain hyvin toivottuna joululahjana. Kiinnitin kirjaan huomiota jo aikanaan Hesarin arvostelun ilmestyessä ja sittemmin silmäilin sitä monen monta kertaa kirjakaupoissa. Neljäntienristeys oli ehdolla niin Hesarin esikoisromaanikisassa kuin Finlandiassakin, muttei kumpaakaan voittanut. Esikoiseksi se on minusta valtavan onnistunut ja harmittaa oikein, että viimeisten viidenkymmenen sivun lukeminen kesti niin kauan.

Neljäntienristeys kertoo kolmesta naisesta ja yhdestä miehestä. Romaani jakautuu siis neljään peräkkäiseen osaan. Aloittajana on Maria, jonka tarina lähtee liikkeelle 1800-luvun lopun Pohjois-Suomesta Oulun läheltä. Hänestä tulee paikkakunnan kätilö, joka polkee pyörällään ympäri kuntaa auttamassa lapsia maailmaan. Marian yksinään kasvattama tytär Lahja on toisessa pääosassa, hän löytää elämäänsä sisältöä valokuvauksesta. Seuraavana kertojana on Lahjan pojan Johanneksen vaimo  Kaarina, joka yrittää kovasti saada yhteiseen taloon mahdutettua omaa elämäänsä, vaikka vanha ja kärttyisä anoppi ei anna tuoda jääkaappia eikä televisiota. Viimeinen neljännes romaanista on omistettu Onnille, Lahjan aviomiehelle.

Naishahmot romaanissa ovat vahvoja ja tarkkaan kuvattuja. Pidän Kinnusen tyylistä kuvata niin ympäristöä, tapahtumia kuin henkilöitäkin. Hän pääsee hyvin lähelle tuntemuksia ja teoksen rakenne on taitava - jokainen luku koostuu yhdestä tienhaarasta, yhdestä hetkestä yhtenä vuonna kun asiat lähtevät taas liikkumaan johonkin suuntaan. Kohtalo tuntuu hyvin ennaltamäärätyltä tässä romaanissa. Sota on koko ajan taka-alalla, ja vaikka sitä ei juuri kuvatakaan niin sen aiheuttamia tunteita kylläkin ja sitä, mitä sota saa aikaan. Vaikka hahmoja on paljon, tarina liikkuu hyvin vaivattomasti koko ajan ja täydentyy jokaisen henkilön kohdalla. Oikeastaan vasta lopussa koko kuva on täydellinen.

Neljäntienristeys kuvaa paitsi paikkaa, jonka lähistöllä sijaitsee kovia kokenut talo, myös neljää eri kohtaloa, jotka risteävät keskenään. Talo, jonka Maria itselleen rakennuttaa on hänelle tärkeä ja sen tuhoutuminen tuntuu pahalta. Myöhemmin Onni rakentaa alusta alkaen itselleen ja Lahjalle uuden talon, jossa Mariakin vielä asuu, ja jonne Kaarina myöhemmin muuttaa. Talon, jonka korkealta harjakatolta näkyy neljäntienristeykseen asti.

Jos jotain negatiivista pitäisi keksiä niin romaanin viimeinen neljännes tuntui hieman irtonaiselta. Voi toki olla, että siihen vaikutti katkonainen lukemiseni. Luin nimittäin romaanin juurikin Onnin kertomukseen asti hyvin nopeasti ja sen jälkeen lukemiseen tuli pitkä tauko. Niin tai näin, tuntui tuo mieshahmon lisääminen muuten niin naisvoittoiseen tarinaan hieman päälleliimatulta. Muut kertomukset jatkuivat kronologisessa järjestyksessä, mutta Onnilla ei ollut mielestäni samanlaista liittymäkohtaa toisiin kertomuksiin.

Luin vasta nyt romaanin loppuun saatuani Hannan marraskuussa kirjoittaman arvion samasta romaanista, sillä en halunnut etukäteen tietää tarinasta mitään. Huomaan näin jälkikäteen kyllä olevani Hannan kanssa täysin samoilla linjoilla. Onnistunut esikoisromaani Kinnuselta!

maanantai 2. helmikuuta 2015

Anni Kytömäki: Kultarinta (Hanna)



Anni Kytömäki: Kultarinta
Gummerus 2014
644 sivua

Kultarinta jäi joululahjaksi saadun Jussi Valtosen tieltä hetkeksi sivuun, mutta tammikuussa ehdin jälleen tarrautua siihen. Sinänsä Kytömäen esikoisesta onkin varsin osuvaa kirjoittaa juuri nyt, sillä juuri viime tiistaina 27.1. Suomen kirjabloggarit äänestivät Kultarinnan vuoden 2014 parhaaksi romaaniksi.

Omasta puolestani voin sanoa allekirjoittavani tämänkin valinnan täysin. Kytömäki kirjoittaa sanoinkuvaamattoman rikkaalla kielellä, eikä luontokuvaukseen istuvia mutta uutta tuulta uhkuvia sanavalintoja voin kuin ihailla. Näiden kauniiden ja runsaiden kuvausten vuoksi on kenties suotuisaakin, että teos tuli luettua hitaampaan tahtiin kuin normaalisti: raikkaat ja tunnelmalliset sanavalinnat olisivat kenties vilahtaneet ohi silmien, mikäli tahti olisi ollut kovin rivakka.

Toisaalta nopea lukutahti olisi auttanut pitämään teoksen alun juonenkäänteet kirkkaampina mielessä. Kultarinta jakautuu nimittäin kahteen kirjaan, jossa ensimmäisessä seurataan metsää rakastavan Erikin vaiheita hänen räpiköidessään isänsä sahatalouden aiheuttaman metsäkadon sekä oman luontorakkautensa ristipaineessa. Vuotta 1918 edeltävinä vuosina Erik tapaa keijumaisen Lydian, joka vie Erikin sydämen mennessään – huolimatta tytön sosialistisista pyrkimyksistä.

Erik ei kuitenkaan itse ole poliittisesti suuntautunut vaan metsänpeitto vetää puoleensa: luonto ihmeineen tarjoaa niin paljon ihmeteltävää ja hämmästeltävää, että ihmisen väliset selkkaukset jäävät niiden rinnalla varjoon. Luonto on kautta aikojen ollut suomalaisille rauhan tyyssija – paikka, johon vetäytyä ja josta hakea turvaa ja lohtua.

Sitä metsä ja luontokappaleet eivät kuitenkaan ole kaikille, kuten käy ilmi Erikin tyttären Mallan elämää käsittelevästä romaanin loppuosasta. Luonnonläheinen elämä isän kanssa sävyttää Mallan elämää, kunnes hänet julmasti erotetaan läheisistään. Uudessa perheessä Mallan herkkää luonnetta ja luonnonkaipuuta ei ymmärretä. Kylän pojat ovat valmiita ampumaan yhden jos toisenkin harvinaisen eläimen ja rakennustyöt kuluttavat läheistä metsää. Ainoastaan karhujen kanssa kulkeva salaperäinen Joel on joutuin teini-ikäiseksi venähtävän Mallan kanssa samalla aaltopituudella, mutta parin metsiä halkova polku ei sekään ole mutkaton. 

Joelin hahmo korostaa teoksessa esiintyvää identiteettiteemaa: Joel ja hänen kanssaan metsässä asustava karhu ovat kuin yksi sama henkilö. Romaanissa ei säästellä suomalaista karhumytologiaa: metsien valtias on mukana jo teoksen nimessä, sillä Mallan lapsuudenmuistoja sävyttää Kultarintana tunnettu ja karhua muistuttava vuorenseinämä. Karhu kulkee teoksen rinnalla läpi kaikkien yli 600 sivun, ja ihmisen ja karhun mytologinen yhteys korostaa identiteetin häilyvää ja vaihtuvaa luonnetta.

Myös Mallan nimi heijastelee identiteettiteema: uudessa perheessään Malla joutuu vaihtamaan nimensä Maijaksi, sillä uudella paikkakunnalla Mallan outoa etunimeä eikä hänen ruotsinkielistä sukunimeään ymmärretä. Malla joutuu siis olemaan joku muu kuin mitä todella on, ja vain metsässä hän voi löytää itsensä ja rauhan.

Ennakkoluulot, ymmärtämättömyys ja luonnon häikäilemätön hyväksikäyttö ovat Kultarinnan kantavia teemoja. Mallaa ei hyväksytä sellaisena kuin hän on, Erik pakenee vuoden 1917 kuohuntaa Lapin syrjäseuduille ja Joel vetäytyy jo nuorena metsänpeiton turvaan. Metsä marjoineen, karhuineen ja kuusineen tarjoaa paremman suojan kuin ihmisten kuohuva maailma: kritiikki ylimielistä luontoasennetta kohtaan puskee teoksesta selvästi läpi.

Kultarinta kuhisee hahmoja ja tapahtumia, ja ajalliset hyppäykset ovat ajoittain rajujakin. Romaani puhuu harmonisen luontosuhteen puolestaan, mutta sen kaikki osat eivät itsessään ole täysin harmoniassa, sillä materiaalia, tekstiä ja asiaa on paljon. Toisaalta epäsymmetria ei kuitenkaan häiritse, sillä loppujen lopuksi ei ole merkitystä sillä, kuka on päähenkilö tai missä ajassa ihmishahmot liikkuvat. Teoksen päähenkilöitä ovat metsä, luonto ja sen asukit, ja ne huokuvat romaanin jokaisesta sanasta, rivinvälistä ja kirjaimen kaarteesta. Kytömäen sävähdyttävän rikas kerronta pyörittelee kieltä ja sanavalintoja kauniin kääntein, maalaa kerrassaan upeita mielenmaisemia ja tuo luonnon lukijan jokaisen aistin ulottuville.

Osallistun Kultarinnalla  kirjahaasteeseen 2015, jossa se sijoittuu kohtaan "kirja, jossa on yli 500 sivua".