torstai 12. helmikuuta 2015

Helena Waris: Vuori (Hanna)



 Helena Waris: Vuori
Otava 2014
317 sivua



Tammikuussa sain tämän kirjan vihdoin ja viimein käsiini, kun se paljastui synttärilahjakääreen kätköistä. Helena Wariksen aiempiin teoksiin kuuluu muinaissuomalaiseen mytologiaan pohjautuva Pohjankontu-fantasiatrilogia, jonka luettuani sinkautin kyseisen kirjailijan lemppareideni joukkoon. Vuoressa Waris lähtee kuitenkin toisenlaisille vesille: muita maailmoja ja vanhoja taruja hyödynnetään tässäkin romaanissa, mutta Wariksen kerrontatyyli kokee täyskäännöksen.

Romaanin päähenkilön Lifin elämä mullistuu, kun sekä hänen pomonsa että hänen uskottu kasvatti-isänsä O vannottavat häntä nousemaan mahdollisimman pian hänen kotikaupunkinsa kupeessa kohoavalle vuorelle. Vuori on ollut paikallaan iät ja ajat, ja huhut siitä sekä sen rinteillä sijaitsevasta hotellista ovat päätähuimaavia. Nyt Lifin olisi kuitenkin itse kivuttava vuorelle ja käväistävä huhutussa hotellissakin – ennen kuin muut ehtivät ohittaa hänet ja saavat mahdollisuuden pelastautua maailmanlopun edeltä tulevaisuuteen, jonne eivät selviä kuin kaksi voimakkainta. Näitä selviytyjiä kuitenkin määrittää eräs seikka, joka antaa osalle seikkailijoista lyömättömän johdon: selviytyjien nimet ovat ennustuksen mukaan Lif ja Leif.

Onnekseen Lif on siunattu oikealla nimellä, mutta hän ei voi kuin uskoa läheistensä menettäneen järkensä – kunnes lopulta kipuaa vuorelle seuralaisenaan naapurin rokkaripoika Arri, jonka kanssa hän muodostaa siteen ja saa huomata, että O:n tarinoissa voi olla perääkin. Lif ja Arri eivät nimittäin ole ainoita, jotka ovat löytäneet tiensä vuoren rinteille ja ennen pitkää he saavat huomata, että huhutun maailmanlopun lähestyessä liittoutumat ovat välttämättömiä eikä kehen tahansa saata luottaa.

Vuoressa Waris siirtää nerokkaalla tavalla viikinkitaruston ja ragnarökin toisenlaiseen maailmaan, joka muistuttaa enemmän meitä ympäröivää todellisuutta kuin viikinkimytologian miljöötä. Tämä yhdistelmä nykymaailmaa ja tarunhohtoista viikinkimytologiaa ei mene maallikoltakaan yli hilseen, sillä jumalat, ragnarökin tapahtumat sekä Lifin ja Leifin osuus maailman uudelleen asuttamisessa tulevat ilmi dialogin ja kerronnan kautta kuin huomaamatta: lukijan ei siis tarvitse olla perehtynyt mytologioiden saloihin voidakseen nauttia teoksesta sekä tavasta, jolla Waris kuljettaa sekä myyttista menneisyyttä että tuntemattoman maailman nykyisyyttä toisiinsa limittyneinä.

Nerokkaista ei kuitenkaan ole se, että Waris asettaa mytologian uusiin uomiin – sitähän hän tekee jo Pohjankontu-trilogiassaan – vaan se viimeinen silaus, jonka avulla hän korostaa yhtäläisyyksiä nykypäivään: kun Lif ja Arri tapaavat hotellissa ensi kertaa kilpailijansa, kyräilevät näitä puolin ja toisin sekä muodostavat hitaasti luottamussuhteita osaan kanssamatkaajista, ei lukija voi olla huomaamatta viitteitä moniin realitysarjoihin.  Parhaimpana esimerkkinä toimii tietenkin kaikille tuttu ja tv:ssä vuosikausia pyörinyt Selviytyjät, jossa kilpailijat pistetään yhteen suppuun keskelle ei-mitään ja liittoutumat syntyvät kuin itsestään; ja nykyään kun konsepti on jo kaikille tuttu, liittoutumat tuntuvat syntyvän jo ennen kuin itse kilpailu alkaakaan.

Samanlainen asetelma esiintyy Vuoressa: liittoutumat muodostuvat vahvimpien hakeutuessa toistensa seuraan, ja Wariksen romaanissa nimet Lif ja Leif tarjoavat takeen voittamisesta. Vahvimmat yrittävät houkutella kaltaisiaan kelkkaansa ja pälyilevät joukkoa parasta kumppania etsien. Kehenkään ei voi luottaa, ja pitkäaikaisetkin suhteet voidaan heittää romukasaan, sillä kun pelissä on elämä ja kuolema, tavalliset viihdesarjojen säännöt eivät sido ketään vaan kaikki on mahdollista.

Ajatus siitä, että vahvimmat voittavat mutta häviäjien kohtalo on kuolema, yhdistää romaania myös pinnalla olleisiin nuorten dystopioihin – Nälkäpeliin etunenässä. Kilpailu resursseista, selviytymistarvikkeista ja eloonjäämisesta on armoton, ja vain taito, nokkeluus ja ripaus onnea auttavat eteenpäin. Toisaalta joukossa on myös hyväsydämisiä ihmisiä – romaanin ihmishahmoisista viikinkijumalista  puhumattakaan – joihin kiintyy mutta joiden eittämättömään kuolemaan on suhtauduttava vailla liiallisia tunteita.

Vuori eroaa kieleltään Pohjankontu-trilogiasta, jonka luonnonkuvaus on vetoavaa ja myyttisen todellisuuden läsnäolo sykähdyttävää. Siinä, missä Pohjankonnussa käytetään rikasta ja maalailevaa kieltä, Vuoressa kerronta on pelkistetympää ja dialogivetoisempaa. Keskustelujen määrä tuo teokseen myös nuortenkirjoille tyypillistä nokkelaa sanailua, jonka huumori tekee Vuoresta lähestyttävämmän myös nuorille: toisaalta romaanin kohderyhmä ei ole tarkkaan rajattu, vaan tarina tarjoaa jotain niin nuorille kuin aikuisillekin.

Aluksi Vuoren pelkistetty kieli etäännytti, sillä olinhan rakastunut Wariksen kerronnassa nimenomaan sen kauniiseen sointiin, joka kuljettaa muinaissuomalaisiin maisemiin. Alkuhämmennyksen jälkeen kävi kuitenkin selväksi, että pelkistetty kieli ja nopeatempoinen tahti sopivat tosi-tv:n tuntua tavoittelevaan romaaniin paremmin kuin monisanainen kerronta. 

Toisaalta, nopean tahdin tiimellyksessä teos, juoni ja hahmot jäävät hitusen pinnallisiksi, mutta kiireisyys on kuitenkin osa kiivaan kilpailun luonnetta ja siksi teoksen rakenteen kannalta tarkoituksenmukainen. Hätäisyydestäkin huolimatta Waris onnistuu lataamaan pieneen sivumäärään riittävästi asiaa ja ajatuksia, ja vaikka Vuori ei ylläkään mielestäni Pohjankonnun tasolle, ei se tarinallisesti jää omassa sarjassaan paljoa sen alapuolellekaan. 

Osallistun teoksella vuoden 2015 kirjahaasteeseen, jossa se päätyy näillä näkymin kohtaan "kirja, jonka nimi on yksi sana".

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti