sunnuntai 24. syyskuuta 2017

Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja (Elina)


Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja
Tammi 2016
286 sivua
suom. Antti Valkama
Alkuteos: Hakase no Aishita Sûshiki. 2003.

Tässä on aivan ihana romaani ja lukukokemus, josta halusin ehdottomasti blogata heti lukemisen jälkeen (siitä huolimatta, että kesällä luetuista kirjoista on yhä kolme julkaisematta). Tarina on lämminhenkinen ja kaunis, mielestäni juuri sopiva syksyisiin iltoihin. Tämä on ensimmäinen Ogawalta suomennettu teos, mutta tämä tuottelias japanilainen kirjailija on kyllä ehdottomasti seurattavan arvoinen, toivon että häneltä suomennetaan pian muutakin.

Taloudenhoitaja saa uuden pestin. Hänet on palkattu hoitamaan entisen matematiikan professorin kotia. Professori on ollut auto-onnettomuudessa, jonka seurauksena hänen muistinsa kykenee tallentamaan vain 80 minuutin pätkiä. Hänen pukunsa on täynnä muistilappuja, joista hän joka aamu kertaa tärkeimmät asiat. Joka aamu hän myös kohtaa taloudenhoitajansa uudelleen. Heidän välilleen kehittyy kuitenkin pikkuhiljaa vahva ystävyyssuhde, varsinkin kun professori käskee taloudenhoitajaa ottamaan töihin mukaan poikansa. Pojalle hän antaa nimeksi Juuri, onhan tämän päälaki yhtä tasainen kuin neliöjuurella.

Ogawan käsissä matematiikan maailma avautuu uskomattoman kauniilla tavalla. Professori näkee lukuja kaikkialla ja kaikki liittyy matematiikkaan. En ole koskaan edes erityisemmin ollut matematiikasta kiinnostunut, mutta tässä sitä kuvattiin kyllä erittäin kiehtovalla tavalla. Professori on samaan aikaan mystinen, mutta silti kovin maanläheinen. Hänen muistinsa ei kenties ole kuin 80 minuuttia pitkä nauha, mutta aina uudestaan hän pystyy silti palaamaan matemaattisten ongelmiensa pariin. Hän opettaa lukujen viehätystä myös taloudenhoitajalle ja Juurelle, jonka kanssa hän erityisesti jaksaa käydä läpi tämän koululäksyjä. Sen sijaan Juuri antaa professorille tehtäväksi palauttaa vanha radio toimintaan, jotta he voivat kuunnella baseball-otteluita. 

Tämän romaanin löysin luettavakseni Helmetin lukuhaasteen facebook-ryhmän kautta jonkun sitä kehuessa. Olin ajatellut laittaa sen aivan toiseen kohtaan lukuhaasteessa, mutta sijoitankin sen nyt kohtaan 48. Kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän, sillä romaanissa tuli paljon uutta sekä matematiikasta että baseballista. Aivan kaikkea en kyennyt edes ymmärtämään, sen verran yksityiskohtaisesti matemaattisia asioitakin toisinaan kuvattiin. Toisaalta en tästä huolimatta myöskään kyllästynyt lainkaan, joten erityisen hyvin kirjoitettu teos. Sopisi lukuhaasteessa varmasti moneen muuhunkin kohtaan, esim. 15. kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen, 20. kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö, 23. käännöskirja, 37. kirja kirjailijalta jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta tai 40. kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä. 

maanantai 11. syyskuuta 2017

Laura Arnesen & Marie Wivel: Ihanat letit (Elina)


Laura Kristine Arnesen & Marie Moesgaard Wivel: 
Ihanat letit kalanruodosta katnisslettiin
Otava 2015
107 sivua
Suom. Päivi Kivelä
Alkuteos: Fletninger. 2014.

Lukuhaasteen kohtaan 22. kuvitettu kirja sijoitan tämän kahden tanskalaisen tytön Lauran ja Marien kirjoittaman lettikirjan. Olen pitkään halunnut lukea jonkun letityskirjan. Näitähän on useita suomalaisiakin versioita toki. Ihanat letit on ihan peruskirja letittämiseen ja kampausten tekoon, josta varmasti ainakin aloitteleva letittäjä saa hyviä vinkkejä.

Olisin kaivannut kirjalta ehkä enemmän luettavaa. Kirjan alussa on lyhyt tyttöjen kirjoittama johdanto ja käydään lävitse esimerkiksi perustarvikkeet, joita lettien teossa tarvitaan. Ensimmäisenä esitellään viisi peruslettimallia ja niiden tekeminen: ranskalainen letti, hollantilainen letti, kalanruotoletti, kierretty letti ja puoliranskalainen letti. Tämän jälkeen esitellään erilaisia vaikeampia kampauksia ja versioita peruslettimalleista. Jokaisen lettimallin kohdalla ilmoitetaan vaikeusaste (helppo, keskivaikea tai vaativa), tarvikkeet ja letin tekemiseen kuluva aika. Kirjan lopussa on paljon kuvia erilaisista leteistä, mutta ei enää tarkempia ohjeita niiden tekemiseen. Toisaalta lettikirjaan on hankalaa kovasti ympätä luettavaa, tärkeintä onkin juuri kuvitus.

Lauran ja Marien ottamat lettikuvat ovat kauniita ja saavat lukijan innostumaan lettien tekemisestä. Erityisesti kehuja ansaitsevat tarkat vaihekuvat kunkin letin tekemisestä. Letittämistä on vähän vaikeaa opetella vain kirjallisten ohjeiden avulla, joten vaihekuvat ovat tärkeitä onnistumisen kannalta. Kenties nykyään youtube-videot saattaisivat olla helpoin tapa opetella kampausten tekoa.

Perusleteistä osasin tehdä jo varsin hyvin ranskalaisen letin, mutta kokeilin kirjan innottamana esimerkiksi hollantilaista lettiä ja kalanruotolettiä ja ne ainakin onnistuivat ohjeiden avulla varsin hyvin. Vähän normaalista poikkeva letti tuo kyllä kivaa vaihtelua arkeen. Vesiputousletin tekemisestä olen haaveillut pidempään, mutta edes kirjan yksityiskohtaiset ohjeet ja kuvitus eivät saaneet nyt sitä yrittämään. Arkiaamuisin ei kyllä turhan paljon ole ylimääräistä aikaakaan, joten hiusten laittaminen ei saisi viedä viittä minuuttia pidempään. Tämän vuoksi kirjan loppupuolella olevat lettikampaukset saattavat kyllä jäädä minulta tekemättä, vaikka kauniita olisivatkin.

Aloittelijalle tai innokkaalle hiustenlaittajalle tämä on varmasti varsin hyvä teos, jos taas haluat pelkästään katsella kuvia kauniista kampauksista ja saada inspiraatiota niin suosittelen tsekkaamaan tyttöjen instagram-tilin: https://www.instagram.com/hairandnailsinspiration/

sunnuntai 10. syyskuuta 2017

Sophie Kinsella: Kuka on pomo (Elina)


Sophie Kinsella: Kuka on pomo
WSOY 2017

414 sivua
suom. Kaisa Kattelus

Alkuteos: My Not So Perfect Life. 2017.

Kirjakauppaan piti lähteä kun huomasin Sophie Kinsellan uutukaisen ilmestyneen sopivasti kesälomalla. Tällä kertaa ei kyseessä ollutkaan uusin Himoshoppaaja vaan täysin erillinen romaani ja vaikka monesti pidänkin Shopaholic-romaaneja Kinsellan parhaimpina niin tällä kertaa tämä yllätti erittäin positiivisesti enkä olisi maltannut laskea romaania ollenkaan käsistäni sen aloitettuani.

Katie Brenner on markkinointialalla. Hänen haaveenaan on ollut aina päästä Lontooseen töihin ja hän elääkin unelmaelämää ja työskentelee lontoolaisessa brändäystoimistossa Cooper Clemmowilla. Katie, tai oikeastaan Cat kuten hän Lontoossa kutsuu itseään, postailee instagramiin ihania kuvia ihanasta Lontoo-elämästään, aivan kuten hänen paras ystävänsä Fi postailee ihania kuvia ihanasta New York-elämästään. Katiella on mahtava ja osaava pomo Demeter (jolla on täydellinen elämä), firman komea johtaja Alex, jonka kanssa Katie viettää lumoavia hetkiä sekä tietenkin työkaverit, joiden kanssa käydä lasillisilla tai kahvilla työpäivän jälkeen.

Todellisuudessa Katien työmatka on pitkä ja kamala eikä kukaan oikeastaan huomaa hänen osaamistaan työpaikalla. Ainakaan Demeter, jolla on kaikin puolin täydellinen elämä ja jonka mielestä Katien työnkuvaan kuuluu myös pomon juurikasvun värjääminen. Eikä Katiella ole oikeastaan edes rahaa käydä kahvilla työkavereiden kanssa. Hänen instagram-kuvansa on otettu toisten kahvikupposista. Hänen hiuksensa eivät ole oikeasti suorat ja kauniit eikä hänellä ole varaa kuin kirpparilta löytyneeseen kymmenen punnan Christin Bior -takkiin.

"Unelmaa" jatkuu ainakin siihen asti kunnes Katie saa yllättäen potkut ja joutuu palaamaan takaisin kotiin Somersetin maaseudulle. Hänen isänsä on laittanut tällä kertaa pystyyn maatilamatkailuyrityksen, jota Katie lähtee vetämään uutena projektinaan samalla salaten perheeltään saamansa potkut. Eräänä päivänä maatilalomalle pöllähtää Katien entinen pomo Demeter Lontoosta. Siinä riittääkin Katielle ongelmaa kerrakseen - vai hautooko hän vain kostoa?

Romaanin englanninkielinen nimi My Not So Perfect Life paljastaa mielestäni teoksen teemoista enemmän. Kenenkään elämä ei ole oikeastaan aivan sitä miltä se päällepäin tai sosiaaliseen mediaan näyttää. Katie ei ole oikeastaan lontoolainen Cat, mutta paljastuupa hänen pomostaan Demeteristäkin lopulta paljon muuta kuin mitä voisi olettaa. Kinsella pysyy ajan hermolla kirjoittaessaan some-maailman ilmiöistä ja tekee sen varsin hienosti. Muutamaa yksityiskohtaa lukuunottamatta on romaani todentuntuinen ja hauska. Lukuhaasteessa sijoitan romaanin kohtaan 49. Vuoden 2017 uutuuskirja.

tiistai 5. syyskuuta 2017

Mhairi McFarlane: Tyttö muiden joukossa (Elina)


Mhairi McFarlane: Tyttö muiden joukossa

Harper Collins Nordic 2017
480 sivua
suom. Hanna Arvonen
Alkuteos: Who’s That Girl? 2016.

Lukuhaasteessa sijoitan Mhairi McFarlanen chick litin kohtaan 14. Valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella, sillä olin kesäkuussa kirjakaupassa etsimässä jotain lomaluettavaa ja tämä kirja osui silmiini. Kyllä, huonoin mahdollinen juttu tapahtui - olin jo lukenut kaikki lomalle mukaan ottamani kirjat ja vielä oli reissua viikko jäljellä. Rehellisyyden nimissä tosin sanottakoon, että valintaan vaikutti myös kaunis etukansi sekä se tosiasia, että romaani kuulosti tutulta, luulen lukeneeni siitä jonkin arvion netissä. 

Tyttö muiden joukossa oli joka tapauksessa oikein piristävää luettavaa ja onneksi siihen siis tartuin. Romaanin päähenkilö on 36-vuotias Edie, joka jää työkaverinsa häissä kiinni sulhasen Jackin kanssa suutelusta, minkä seurauksena työpaikan porukka kerää adressin hänen irtisanomisekseen ja Edie lähtee nolona lontoolaisesta mainostoimistosta kotikaupunkiinsa Nottinghamiin. Jos ei lasketa sitä, että alkuasetelma on oikeastaan aivan järjetön niin muuten romaani rullailee eteenpäin oikein hyvin. Tuntuu uskomattomalta, että yhdestä suudelmasta lähtee liikkeelle tapahtumaketju, jossa Edie mustamaalataan täysin somessa ja hän joutuu poistumaan työpaikaltaan häntä koipien välissä.

Nottinghamissa Edietä odottaa työprojekti: hänet on nimittäin laitettu haamukirjoittamaan kuuluisan näyttelijän Elliot Owenin elämäkertaa. Edellinen kirjailija on jättänyt homman kesken ja Edie joutuu selvittämään onko näyttelijälle todella noussut kuuluisuus hattuun. Lisäksi ongelmia aiheuttaa tietenkin, että Edie joutuu asumaan taas isänsä ja itsepäisen sekä kiukuttelevan sisarensa Megin kanssa. Megin ja Edien välit ovat olleet jo pitkään heikolla hapella ja Meg kummastelee sisarensa yhtäkkistä ilmestymistä kotiin, onhan Lontoo ollut hänelle jo pitkään aivan ykkösjuttu.

Vaikka alku onkin epäuskottava on se myös lajityypilleen uskollinen. Heti sen takakannen luettuaan kuka tahansa ymmärtää, että Edie tulee ihastumaan näyttelijään, josta ei alunperin välitä ollenkaan. Mutta mitä siitä seuraa? Entä kuinka aiemmat sotkut selvitetään ja pääseekö Edie takaisin työhönsä Lontooseen? Miten hän selviää ilman Jackia jonka kanssa juttelusta oli tullut hänelle pakokeino, mutta toisaalta joka suuteli häntä omissa häissään ja jätti sitten pulaan? Romaani ei ole pelkkää höttöä vaan Edien ja Elliotin taustoissa on myös kipeitä asioita, joita selvitellään. Romaani tuntuu chick litiksi pitkältä, mutta se antaa kyllä päähenkilöiden tunteille paljon enemmän tilaa kuin tavallisessa viihderomaanissa. 

Parasta on kuitenkin McFarlanen kyky kirjoittaa brittiläisestä kulttuurista. Monet kirjasuosikeistani ovat brittiläisiä ja kulttuuri kaikkinensa kiinnostaa. Tässä on yksi varsin mainio esimerkki nykyaikaisesta brittiromaanista kaikkine populaarikulttuurin viitteineen. Kinsella on genren suosikkejani, mutta tässä on varsin hyvä haastaja hänelle. Ehkäpä vähemmän viihteellinen kuin Kinsella eikä Ediestä olisi lainkaan kirjasarjan tähdeksi, mutta toisaalta oikein ihanaa vaihtelua. Suosittelen siis lämpimästi ja itse aion ainakin tutustua McFarlanen muuhunkin tuotantoon. 

sunnuntai 3. syyskuuta 2017

Liane Moriarty: Tavalliset pikku pihajuhlat (Elina)


Liane Moriarty: Tavalliset pikku pihajuhlat
Wsoy 2017
464 sivua
Suom. Helene Bützow
Alkuteos: Truly Madly Guilty. 2016.

Tässä vielä viimeisinkin lukemani Moriarty. Nyt onkin sitten koko hänen suomennettu tuotantonsa luettu vajaan puolen vuoden aikana. Ehkä alkoi vähän tulla jo ähky - tämä romaani kun ei millään tuntunut enää yltävän samaan kuin edeltäjät. En sano, että Tavalliset pikku pihajuhlat olisi ollut huono kirja - päinvastoin - mutta kenties on hyvä lukea välillä vähän muutakin taas.

Moriartyn juonivetoisuus ja yllätyksellisyys tulee taas esille. Hän onnistuu heti kirjan alusta koukuttamaan lukijan ja varsinainen page-turner oli tämäkin. On ollut pienet pihajuhlat. Paikalla kolme pariskuntaa, kolme lasta ja koira. Jotain kamalaa on noissa juhlissa kuitenkin tapahtunut ja sitä lähdetään kerimään taas auki. Moriarty kuljettaa lähes koko romaanin ajan kahta aikatasoa: sekä nykyhetkeä grillijuhlien jälkeen että aikaa vähän ennen juhlien alkua ja lopulta päästään siihen mitä itse juhlissa tapahtui. Tässä piileekin toki romaanin hienous: koko ajan pitää lukea eteenpäin tietääkseen mitä tapahtuu.

Päähenkilöt lienevät romaanin ainoa kompastuskivi tällä kertaa. Jostain syystä en pystynyt juurikaan samastumaan yhteenkään henkilöön. Vaikka Moriarty kirjoittaa pääasiassa esikaupunkivanhemmista niin edellisissä romaaneissa olen löytänyt henkilöhahmoista samastumispintaa. Tässä romaanissa sitä ei jostain syystä oikein ole.

Clementine on sellisti ja hän valmistautuu paraikaa tärkeään koe-esiintymiseen. Häntä tukevat aviomies Sam ja kaksi tytärtä. Clementinen ystävä Erika kamppailee lapsuudenaikojen traumojensa kanssa kuin myös hänen miehensä Oliver. Erika ja Clementine ovat ystäviä lähinnä Clementinen äidin painostuksesta johtuen. Erikan äiti on hamstraaja ja Erika ei tunnu vieläkään päässeen ylitse lapsuutensa epänormaaliudesta ja kammottavasta tavaramäärästä. Oliver sen sijaan kipuilee alkoholistivanhempiensa takia. Erikan ja Oliverin rennot ja sosiaaliset naapurit Tiffany ja Vid taas ovat täydellinen pariskunta isännöimään pihajuhlia. Mukana on myös heidän 10-vuotias tyttärensä Dakota, joka saa tehtäväkseen huolehtia Clementinen lapsista.

Moriarty kuvaa jälleen arkea humoristisen osuvasti ja painavatkin teemat tuodaan esille juuri sopivalla tavalla. Romaani ei ole liian raskas, vaikka se käsittelee lapsuuden traumoja ja grillijuhlien järkyttäviä tapahtumia ja niistä selviämistä. Se on myös romaani vanhemmuudesta, ystävyydestä, perhesuhteista ja unelmista. Kaikesta hyvin tavallisesta.

Lukuhaasteessa sijoitan romaanin kohtaan 10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis. Kaikki Moriartyn kirjojen kannet ovat oikeastaan olleet mielestäni kauniita (etenkin Hyvän aviomiehen kansi, joka olisi sopinut tähän kirjahaasteen kohtaan ehkä vieläkin paremmin, saa nähdä joudunko vielä myöhemmin vähän vaihtamaan kirjojen järjestystä haasteessa...). Tässä vetoavat erityisesti kaunis värimaailma ja kuva, joka jotenkin vihjaa romaanista, muttei kuitenkaan liikaa. Tietysti tuo vihreä täplä (suositus Jojo Moyesilta) olisi voinut olla takakannen puolella. 

tiistai 29. elokuuta 2017

Agatha Christie: Lentävä kuolema (Elina)


Agatha Christie: Lentävä kuolema
Wsoy 1993
240 sivua
suom. Kirsti Kattelus
Alkuteos: Death in the Clouds. 1935.

Tässäpä vielä yksi kesälomareissulla luettu dekkari eli Christietä jälleen. Tämän kanssa sattui kyllä sellainen hölmö kömmähdys, että nappasin romaanin mukaani kotoa kuvitellen, etten ole sitä ikinä lukenut, mutta oikeastaan jo parin sivun jälkeen tajusin kyllä lukeneeni kirjan aiemminkin. Ehkä olen sen joskus lainannut kirjastosta, ei voi muistaa. Christien suhteen tämä nyt ei sinänsä haitannut, koska en muistanut loppuratkaisua lainkaan eli luin ihan mielelläni romaanin uudelleen.

Poirot on tässä tarinassa matkustamassa lentokoneella Croydoniin ja kuten romaanin nimi paljastaa, tapahtuu matkan aikana murha. Madame Giselle, tunnettu pariisilainen koronkiskuri, löytyy koneen laskeutuessa paikaltaan kuolleena. Poirot löytää lattialta myrkkynuolen ja Gisellen kaulasta löytyy pieni reikä. Myös myrkkyputki löytyy koneesta, mutta kukaan matkustajista ei ole huomannut, että Giselleä olisi ammuttu myrkkynuolella. Miten tämä voi olla mahdollista?

Jälleen kerran kyseessä on siis suljetun tilan arvoitus, joissa Christie on mielestäni ehdottomasti parhaimmillaan. Giselleä ei ole voinut surmata kukaan muu kuin joku Prometheus-koneen takaosan matkustajista tai jompikumpi kahdesta stuertista. Gisellellä oli työnsä puolesta runsaasti vihamiehiä, mutta kuka ja mistä syystä hänet surmasi? Näyttää siltä, ettei kellään koneessa olijalla ollut mitään yhteyttä Giselleen. Juoni on mieltä kutkuttava ja hauskaa kyllä pystyin muistelemaan keitä kaikkia olin edellisellä lukukerralla ajatellut murhaajiksi, mutten siltikään muistanut jutun ratkaisua.

Poirot lähtee tutkimaan tapausta tavalliseen tapaansa haastattelemalla kaikkia koneen matkustajia. Joukkoon mahtuvat niin muinaistieteilijät Armand ja Jean Dupont, hammaslääkäri Norman Gale, liikemies James Ryder, lääkäri Roger Bryant, salapoliisikirjailija Daniel Clancy, kampaamoapulainen Jane Grey kuin rouvat Lady Horbury ja Venetia Kerr. Poirotia kiinnostaa myös poliisien ihmetykseksi matkustajien matkatavarat ja hän pyytääkin saavansa tarkan listan jokaisen matkustajien mukanaan kantamista tavaroista. Henkilöhahmogalleria on Christielle varsin tyypillinen: löytyy niin yläluokkaisia rouvia, perinteisiä ammattimiehiä (lääkärit) kuin parodioitu kirjailijan hahmokin. Armand ja Jean Dupont sen sijaan muistuttavat kenties Christien viettämästä ajasta egyptiläisillä arkeologisilla kaivauksilla.

Lukuhaasteessa romaani sopisi mm. kohtiin 23. käännöskirja, 37. kirja kirjailijalta jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta ja 47. kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit, mutta sijoitan sen tällä erää kohtaan 21. sankaritarina, sillä tottahan toki mestarietsivä Poirot’ta jos ketä voi pitää sankarina. Poirot-tarinat ovatkin ehdottomia lemppareitani Christien tuotannossa.

sunnuntai 27. elokuuta 2017

Kate Atkinson: Eikö vieläkään hyviä uutisia? (Elina)


Kate Atkinson: Eikö vieläkään hyviä uutisia?
Schildts & Söderströms 2013
361 sivua
suom. Kaisa Kattelus
Alkuteos: When will there be good news? 2008.

Luin Kate Atkinsonin dekkarin jo kesäkuussa, mutta kuten jo aiemmin sanottua niin kirjoista postaaminen laahaa hieman jäljessä. Milloinhan pääsen kirjoittelemaan elokuussa luetuista kirjoista? Kate Atkinsonin Jackson Brodie -dekkareista olen kirjoittanut aiemminkin: Ihan tavallisena päivänä ja Kaikkein vähäpätöisin asia

Tämän romaanin päähenkilö on edinburghilainen Joanna Hunter (os. Mason), joka on lapsena todistanut raakaa perhesurmaa. Myöhemmin hänestä on tullut hyvinmenestyvä lääkäri, vaimo ja äiti. Murhasta tuomittu Andrew Decker on nyt viimein kolmenkymmenen vuoden jälkeen vapautunut vankilasta, joten rikosylikomisario Louise Monroen täytyy tehdä visiitti Joannan luokse. Yllättäen Joanna katoaa pieni lapsensa mukanaan ja ainoa jonka mielestä tapauksessa on jotain omituista on perheen uusi lastenvahti 16-vuotias Reggie. Jackson Brodie toki sattuu Edinburghiin myös, tosin vain ja ainoastaan vahingossa, sillä hän on mennyt erehdyksessä väärään junaan ja päätyy keskelle junaonnettomuutta.

Mielestäni tämä romaani oli tähän mennessä sarjan kehnoin. Ei sillä, Atkinson on taitava kirjailija ja hän kuljettaa romaanissa useita hahmoja ja juonikuvioita varsin vaivattomasti. Pidän myös Brodien ja Monroen hahmoista ja tässä romaanissa Atkinson valottaa mukavasti myös Louisen luonnetta. Samoin lastenvahti Reginaa eli Reggietä kuvataan romaanissa mielenkiintoisesti ja hän onkin kiva pieni piristys muiden hahmojen joukossa. Kuitenkin romaanin alun ahdistava ilmapiiri, raa'at ja välillä hieman epätodennäköisetkin tapahtumat eivät tehneet lukukokemuksesta miellyttävää.

En lukenut romaania kovinkaan nopeasti enkä heti sen luettuani välittänyt oikeastaan edes kirjoittaa siitä mitään, koska se ei ollut mielestäni yhtä hyvä kuin edeltäjänsä. Pari kuukautta sitten luetusta kirjasta olikin vaikeaa palauttaa mieliinsä mitään muuta kuin lukukokemus kokonaisuutena. Pieniä yksityiskohtia en tahtonut muistaa muuten kuin googlaamalla romaanin. Toisaalta taas Jackson Brodien seuraavat käänteet kiinnostavat kuitenkin sen verran, että enköhän lue myös sarjan neljännen osan. Lukuhaasteessa sijoitan romaanin kohtaan 23. Käännöskirja. Romaanin taitavan käännöstyön takana on Kaisa Kattelus.

tiistai 15. elokuuta 2017

Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla (Hanna)




Catheryne M. Valente: Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla
Gummerus 2013
339 sivua
Suom. Sarianna Silvonen
Alkuteos: The Girl Who Circumnavigated Fairyland in a Ship of Her Own Making (2011)




Catheryne M. Valenten lasten fantasiakirja Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla kiehtoi minua alun alkaen veikeän kantensa ja sitäkin veikeämmän nimensä ansiosta. Kuten nimestäkin voi päätellä, kyseessä on teos, joka totta tosiaan eroaa massasta. Se on ensimmäinen osa viisiosaisessa fantasiasarjassa.

Romaanissa 12-vuotias syyskuu tempaistaan Satumaahan, jota hallitsee ilkeä Markiisitar. Markiisitar on anastanut vallan rakastetulta kuningatar Malvalta. Alkumatkassa Syyskuun tukena ja matkakumppanina kulkee Vihreä tuuli, mutta Satumaahan päästyään Syyskuu törmää toinen toistaan erilaisempiin hahmoihin. Hän sitoo ystävyyksiä puolin jos toisinkin, mutta tärkeimmäksi sidokseksi muodostuu ystävyys kirliskoon (lohikäärmeen kaltainen olento) nimeltä A–L. Kirlisk on saanut nimensä isänsä mukaan: hänen isänsä on kirjasto, ja lapsuudessaan A–L ehti lukea vain teokset kirjaimesta A kirjaimeen L. Paljoa kirliskon taakse ei jää myöskään ystävyys Lauantaihin – marideihin kuuluvaan poikaan, jonka Syyskuu pelastaa Markiisittaren kynsistä.

Syyskuu lähtee ystävineen suorittamaan tehtävää Markiisittarelle täyttääkseen palveluksen, jonka teki aiemmin kohtaamalleen noidalle. Ystävykset lähtevät matkaan, mutta tehtävä ei ole vailla vaikeuksia, eikä Markiisitar todellakaan aio päästää Syyskuuta helpolla. Seikkailun päätteeksi selviää opulta selviää, etteivät Satumaankaan asiat ole mustavalkoisia, vaan pahuuteenkin on syynsä. Opetus, joka ei varsinaisesti loista uutuudellaan lasten- ja nuortenkirjallisuudessa.

Teemoina romaanissa ovat ystävyys ja hullunkurisuus, sillä Syyskuu on ennen kaikkea pistämään kaiken likoon ystäviensä tähden. Itse maailma sen sijaan etsii hullunkuurisuudessa vertaistaan, vaikka jossain määrin mielikuvituksellisuus kompastuu omiin jalkoihinsa. Lukiessa tulee tunne, että mielikuvitukselliset elementit ja piirteet ovat vain päälleliimattuja Satumaahan – ne eivät vaikuta aidoilta kaikessa yltäkylläisyydessään. Toisaalta: tämä tunne saattaa olla vain aikuislukijan ongelma. Lapsilukijasta mielikuvituksen tykitys saattaa olla hassunhauskaa ja ilahduttavan hupsua.

Romaanissa nousee esiin myös varhaisnuoruuden murrosvaihe. Syyskuu kaipaa samanaikaisesta sekä Satumaahan että kotiin: hän tasapainoilee mielessään näiden kahden paikan välillä. Tällainen asetelma heijastelee lasten ja nuorten elämänvaihetta, jossa kaivataan itsenäisyyttä vaikka ollaankin henkisesti ja taloudellisesti vielä vanhemmissa kiinni.

Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla vilisee intertekstuaalisia viittauksia: romaanissa viitataan nimittäin usein muuhun lastenkirjallisuuteen. Liisa Ihmemaassa –henki huokuu tarinasta ja sen sekopäisestä maailmasta, jossa yksi kaupunki on tehty leivoksista siinä missä toisen talot on rakennettu kankaista. Satumaata hallitseva mielivaltainen Markiisitar rinnastuu hänkin Ihmemaan Herttakuningattareen. Lauantai-hahmo muodostaa sen sijaan päivänselvän yhteyden Robinson Crusoen Perjantaihin.

Teoksen kertoja on vahva ja rakenne mukailee modernilla tavalla vanhoja seikkailuromaaneja, joissa luvun alussa tiivistetään lyhyesti, mitä tulevassa luvussa tapahtuu. Kertoja on selvästi ekstradiegeettinen eli tarinan ulko- ja yläpuolella eikä osallistu tapahtumiin vaan ottaa hahmoihin etäisyyttä. Sen sijaan kertoja asettautuu samalle tasolle lukijan kanssa, johon hän viittaa usein suoraan, miltei kaverillisesti.

Valenten teos on omalla tapaansa miellyttävä kirja, mutta siitä huolimatta minulla oli vaikeuksia saada siitä otetta. Hullunkurinen maailma on eittämättä hauska ja mielikuvituksellinen, mutta kertoja teki tarinasta liian etäisen omaan makuuni. Lisäksi juoni ei koukuttanut, minkä vuoksi, minulla menikin teoksen lukemiseen suhteellisen pitkä aika.

Romaanin veikeä kansi asettaa sen Lukuhaasteessa kohtaan 10: Kirjan kansi on mielestäsi kaunis.

sunnuntai 6. elokuuta 2017

Alan Bradley: Kuolleet linnut eivät laula (Elina)


Alan Bradley: Kuolleet linnut eivät laula
Bazar 2017
336 sivua
suom. Maija Heikinheimo
Alkuteos: The Dead in their Vaulted Arches. 2014.

Flavia de Luce on jälleen vauhdissa! Edellinen romaanihan jäi varsinaiseen cliffhangeriin, joten olin odottanut tätä osaa kuin kuuta nousevaa ja pitipä se kipaista loman alkaessa kirjakaupasta. Lukemiseenkaan ei mennyt kovin kauan, sen verran ahmaistava romaani kyseessä. 

Romaani alkaa siis siitä mihin edellinen jäi: Flavian äiti Harriet on vihdoinkin, kymmenen vuoden jälkeen, löydetty ja hän on saapumassa kotiin. De Lucen perhe on valmiina rautatieasemalla odottamassa äitiä tuovaa junaa ja onpa paikalla jopa itse Winston Churchill, joka kuiskaa jotain omituista fasaaneista Flavian korvaan. Peltokanalinnuista nimittäin höpöttää Flavialle myös kummallinen mies, joka hetkeä myöhemmin työnnetään juuri saapuneen junan alle.

Tässä romaanissa Flavia lähteekin selvittämään sukunsa salaisuuksia, ei niinkään mitään visaista murhatapausta kuten aiemmissa romaaneissa (mitä nyt hän toki tutkii myös junan alle jäänyttä miestä). Toisaalta tämä on aivan tervetullutta pientä vaihtelua aiempiin romaaneihin. Ensimmäinen suuri paljastus on toki se, ettei Harriet ole tulossa kotiin suinkaan elävänä kuten lukija oli ehtinyt jo edellisen romaanin lopussa toivoa. Flavialla riittääkin kovasti ihmeteltävää ja itsetutkiskelua äitinsä hautajaisten alla. Flavia ei tietenkään edes muista äitiään, joka on lähtenyt hänen ollessaan vielä vauva, mutta nyt hänelle tulee tilaisuus pohtia mitä kaikkea hän on äidiltään perinyt ja millainen de Lucen suku oikeastaan onkaan.

Lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 15. kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen. Flaviahan harrastaa mysteerien ratkomisen lisäksi kokeita ja tutkimuksia omassa laboratoriossaan. Kemistinä hän saakin mainion idean kokeilla josko äidin saisi vielä takaisin elävien kirjoihin. Koe menee yllättäen pieleen, mutta jotain hyvää siitäkin seuraa. Flavia myös löytää heidän kotitalonsa ullakolta filminauhan, jonka sisältöä hän Doggerin avustuksella katsoo innoissaan, koska esiintyväthän filmillä hänen vanhempansa. Vaan mitä kummaa hänen äitinsä sanoo filmin kuvaajalle? Liittyykö se jotenkin fasaaneihin?

Paikalla on myös joukko meille entuudestaan tuttuja henkilöitä sekä jokunen uusi. Cornwallista hautajaisiin saapuvat serkku Lena ja hänen tyttärensä Undine, jotka majoittuvat Buckshawiin. Flavialla ei ole pienintäkään aavistusta keitä he ovat ja Undine saa hänet välillä lähes raivon partaalle pienillä nokkeluuksillaan. 

Bishop Laceyn kylässä on kaikki muuten ennallaan, mutta miten käykään Buckshawin kartanon nyt? Kartano on laitettu myyntiin, joskin hautajaisten ajaksi myytävänä-kyltti on sentään poistettu hetkellisesti. Flavia ei voi ajatellakaan luopuvansa laboratoriostaan, mutta joutuuko hän sittenkin siitä luopumaan hetkeksi? Romaani nimittäin päättyy - jälleen kerran - aivan todella jännittävään tilanteeseen. Toisaalta se tuntuu kirjailijan taustan tuntien jopa täysin loogiselta, mutta silti hieman odottamattomalta. Saapa nähdä mitä Flavialle on luvassa seuraavaksi.

Sarjan aiemmat osat:
Piiraan maku makea
Kuolema ei ole lasten leikkiä
Hopeisen hummerihaarukan tapaus
Filminauha kohtalon käsissä
Loppusoinnun kaiku kalmistossa

torstai 3. elokuuta 2017

Agatha Christie: Neiti Pinkertonin salaisuus (Elina)


Agatha Christie: Neiti Pinkertonin salaisuus
Wsoy 1994/1958
281 sivua
suom. Eero Ahmavaara
Alkuteos: Murder is easy. 1939.

Neiti Pinkertonin salaisuus on klassinen Christie-dekkari, vaikka sen pääosassa ei olekaan Poirot tai Marple. Eläkkeellä oleva poliisimies Luke Fitzwilliam on juuri palannut Englantiin ja junassa matkalla Lontooseen hän istuutuu samaan vaunuun erään neiti Pinkertonin kanssa, joka on menossa Scotland Yardin puheille, sillä hänen kotikylässään liikkuu murhaaja. Fitzwilliam ei tietenkään usko vanhan neidin höpinöihin lainkaan, mutta pari päivää myöhemmin hän huomaa lehdestä, että Pinkerton on joutunut yliajetuksi matkallaan poliisin luo ja heti tämän jälkeen hänen kylässään on sattunut uusi kuolemantapaus.

Luke lähtee tietenkin selvittämään onko Pinkertonin puheissa sittenkin jotain perää. Hänen ystävänsä järjestää hänet yöpymään serkkunsa Bridget Conwayn luo ja pikkuhiljaa Luke alkaa selvitellä kyläläisten tietoja. Helpoksi asiaa ei ole tehty, onhan kuolemantapauksia jo useita ja lähes kaikki vaikuttavat jonkinlaisilta tapaturmilta. Luken pitääkin olla varuillaan myös itsensä puolesta, niinpä hän väittääkin kirjoittavansa kirjaa kansantietoudesta ja sen pohjalta on helppo urkkia tietoja viime aikoina haudatuista henkilöistä.

Luke Fitzwilliam muistuttaa etsivänä hieman Poirot’n ystävää kapteeni Hastingsia, ehkä tässä tarinassa on jotain kaikuja aiemmin lukemistani. Juoni etenee kovin suoraviivaisesti, välillä vähän liiankin, mutta toisaalta Christie osaa kyllä tässäkin romaanissa yllättää. Olin nimittäin mukamas taas arvannut murhaajan jo heti alkumetreillä, mutta arvaukseni osoittautui täysin vääräksi. Olisi pitänyt tietää, että Christiellä on vielä muutama valttikortti hihassaan ja vaikka tässäkin romaanissa on kenties hieman väliromaanin tuntua, niin ei senkään juoni ole aivan hataralle pohjalle kuitenkaan rakennettu.

Tapahtumapaikaksi valikoitunut pieni Wychwood-under-Ashen kylä on kuin mistä tahansa muusta Christien dekkarista. Se muistuttaa kovasti esimerkiksi neiti Marplen kylää: on muutama isompi kartano (kuten Ashe Manor, johon Luke on majoittunut Bridgetin ja tämän tulevan aviomiehen lordi Whitfieldin luo), kylän pubi, majatalo ja jokunen luotettava ja aina läsnä oleva asukas (kuten lääkäri, juristi ja tässä tapauksessa myös antiikkikauppias). Kaikkiaan siis varsin viihdyttävää Christietä. Lukaisin romaanin nopeasti, mutta se oli kesäpäivään enemmän kuin sopiva.

Lukuhaasteessa sijoitan romaanin kohtaan 35. Kirjan nimessä on erisnimi. 

sunnuntai 16. heinäkuuta 2017

Donna Leon: Kohtalokkaat lääkkeet (Elina)


Donna Leon: Kohtalokkaat lääkkeet
Otava 2002/2003
270 sivua
suom. Kristiina Rikman
Alkuteos: Fatal Remedies. 1999.

Luin pitkästä aikaa taas Donna Leonia. Huomaamattani olin kyllä pakannut kesälomareissulle mukaan pelkästään erilaisia dekkareita… Onneksi mukana sattui olemaan yksi Leoninkin kirja. Guido Brunetti -dekkarit nimittäin siivittävät hienosti kesälomapäivää sijoittumalla Italian auringon alle. Huomasin myös, etten ole koko blogiaikana joko lukenut yhtään Leonin dekkaria tai sitten en ole ainakaan niistä mitään kirjoittanut blogiin, joten oli jo korkea aikakin.

Tällä kertaa venetsialaispoliisin päänvaivana onkin oma vaimo Paola Brunetti, joka löytyy keskellä yötä poliisiasemalta, koska hän on viskannut kiukkuisena erään matkatoimiston ikkunasta kiven sisään. Matkatoimiston väitetään myyvän seksimatkoja ulkomaille ja Paola ei voi sietää asiaa ja on päättänyt toimia jollakin tavalla. Pian matkatoimiston omistaja löytyy surmattuna ja siitä alkaakin Brunettille pitkä selvittely, jossa ovat vaarana niin hänen uransa kuin vaimonsa maine puhumattakaan avioliitosta. Skandaalinhakuiset juorulehdet kun ovat lähettäneet Brunettien kotiovelle asti paparazzeja ja lehdistöä häiritsee, että Guido tutkii itse tapausta, jossa hänen vaimonsa on ollut osana.

Leonin dekkareiden miljöö on vertaansa vailla; kuvaukset Venetsian kujista, vesibusseista, pienistä kahviloista ja turistien paljoudesta ovat ihastuttavia. Italialainen kulttuuri tulee vahvana lävitse pienistä ja arkisista asioista kuten lounasajan siestasta tai espressokupposista. En yleensä välitä lukea poliisidekkareita, mutta nämä tekevät kyllä poikkeuksen. Italian byrokratiaa toki kuvataan jonkin verran, mutta ei liiaksi asti vaan pääpaino on nimenomaan henkilökuvauksessa ja mielestäni Brunettien perhettä kuvataan romaaneissa sopivan paljon. Tässä romaanissa nyt toki juonen kannalta korostuu vielä erityisesti Paolan osuus. 

Mitä tulee itse rikoksen ratkaisuun niin oikeastaan se tuntui olevan ajoittain jopa suhteellisen tylsää ja mielestäni harhautui loppua kohden aivan jonnekin muualle kuin mistä lähti. Ehkä romaanissa oli vähän turhia sivupolkuja loppupeleissä ja asiaa lähdettiin kerimään auki aivan turhan kaukaa. Paolan asia ja hänen ponnekkaat mielipiteensä tuntuvat jäävän kaikessa tiimellyksessä aivan taustalle. Toisaalta nautin kyllä siis tämän dekkarin lukemisesta, mutta en niinkään sen rikoksen ratkaisun kannalta. Lukuhaasteessa sijoitan romaanin joka tapauksessa kohtaan 24. kirjassa ratkaistaan rikos.

lauantai 8. heinäkuuta 2017

Liane Moriarty: Mustat valkeat valheet (Elina)


Liane Moriarty: Mustat valkeat valheet
Wsoy 2015
448 sivua
suom. Helene Bützow
Alkuteos: Big Little Lies.

Kesällä on kirjablogiin postailu hieman jäänyt, vaikka luettua onkin tullut aivan urakalla. Luin nimittäin kesäkuussa peräti seitsemän kirjaa ja tässä niistä siis ensimmäinen.

Liane Moriartyn tuotantoa olenkin lukenut nyt urakalla, enää on lukematta Tavalliset pikku pihajuhlat, jonka olen laittanut varaukseen kirjastosta. Mustat valkeat valheet jatkoi hyväksi todettua linjaa. Pidän Moriartyn henkilöhahmoista ja tavasta kuvata tapahtumia. Hänen juonivetoinen kerrontansa iskee kovasti. Tämä oli näistä tähän mennessä lukemistani Moriartyn kirjoista lähinnä dekkaria, vaikka muissakin on tuolle lajityypille ominaisia piirteitä.

Romaanin alussa on tapahtunut murha, jota aletaan selvitellä. Rikos on hätkähdyttänyt koko Pirriween alakoulun väkeä, sillä kohtaus sattui koulun varainkeruutapahtumassa eli vanhempien illanvietossa, jossa virtasi pinkki booli. Sen enempiä ei lukijalle alkuun paljasteta vaan tapahtumavyyhtiä lähdetään kerimään auki monen kuukauden takaa.

Henkilöhahmoja, samalla niin stereotyyppisiä mutta silti omanlaisiaan, on kirjassa useita. Tapahtumien keskiössä on kolme naista: Madeleine, Celeste ja Jane, joiden lapset ovat juuri aloittaneet koulun samalla luokalla. Madeleine puolustaa omaa perhettään ja lapsiaan kiivaasti, ongelmia tuottaa teini-ikäinen tytär Abigail, joka haluaa asua isänsä kanssa - Madeleinen ex-miehen Nathanin, jonka nykyisen vaimon Bonnien kanssa tämä ei tule eikä halua tulla toimeen. Celeste sen sijaan on kuvankaunis vaimo kiireiselle liikemiehelleen ja hänen elämäänsä sulostuttavat villit ja riehakkaat kaksospojat, mutta säihkyvän pinnan alla Celesten elämä ei olekaan aivan helppoa. Yksinhuoltajaäiti Jane sen sijaan on poikansa Ziggyn kanssa vasta muuttanut Pirriween niemimaalle eikä hänenkään menneisyytensä ole helpoimmasta päästä.

Kuten aiemmatkin Moriartyt niin myös tämä keskittyy koulunpihalla tapahtuviin väleihin: oppilaiden vanhempien elämä pyörii arjen ympärillä, mutta kaikki ei ole siltä miltä näyttää. Salaisuudet verhoavat jokaisen perheen arkea enemmän tai vähemmän ja pinnan alla on kipeitä asioita kuten perheväkivaltaa ja kiusaamista. Pirriween alakoulussa on kiusaamisesta nollatoleranssi, mutta kumma kyllä 5-vuotiaiden esikoululaisten kesken syntyy nujakkaa jo heti ensimmäisenä koulupäivänä.

Moriartyn romaanit ovat mielestäni juuri sopivia kesälomakirjoja: niissä riittää salaisuuksia, jännitystä, isoja aiheita, mutta vastapainoksia myös kepeyttä, hömppää ja huumoria. Tämän romaanin laitan lukuhaasteessa  kohtaan 2. kirjablogissa kehuttu kirja, sillä luin tästä monta kehuvaa arviota blogeista.