torstai 20. elokuuta 2015

George R.R. Martin: A Clash of Kings (Hanna)




George R.R. Martin: A Clash of Kings
Bantam Books 1999
761 sivua


Song of Ice and Fire jatkuu toisella osalla A Clash of Kings. Romaanin alussa tähdenlento värjää taivaan punaisellaan herättäen kammoa, ihailua ja sitäkin enemmän ennusteita ja tulkintoja sen merkityksestä. Neljä eri kuningasta ottaa yhteen Westerosissa, eikä ole puutetta niistäkään, jotka suunnittelevat liittymistä kruunupäiden joukkoon vailla nimeä, resursseja tai kumpaakaan. Kukin vakuuttuneena omasta oikeutuksestaan vallankahvaan, totta kai. Romaanin nimi ei siis ole suurikaan pähkinä purtavaksi.

Ensimmäisestä osasta tutut hahmot seikkailevat myös A Clash of Kingsissä. Martin tarjoaa näkymän muutaman hahmon pään sisälle luvuissa, joissa kyseenomaiset hahmot vaihtelevat päähenkilöinä. Kirjailija hallitsee ihmispsykologian syöverit kuvatessaan kunkin hahmon ajatuksia sekä suorina lainauksina että vapaana epäsuorana kerrontana (=hahmon ajatus, jota ei erikseen osoiteta ”hän ajatteli” –lisäyksellä tai kursiivillakaan). Hahmokaartiin mahtuu jos jonkinmoista kulkijaa, joten  vaaditaan taitoa, että kielen ja ajatuksenjuoksun pienet sävyt saadaan hiottua juuri oikeanlaisiksi: nuorten Aryan ja Sansan aatosten taustalta kuuluukin kuultaa naiivius ja lapsellisuus, joka sen sijaan puuttuu esimerkiksi maailman menossa karaistuneemmalta Tyrionilta.

Luvut vuorottelevat samojen muutamien hahmojen välillä, mutta luvuittain ei kuitenkaan hypitä ajassa edestakaisin, vaan yhden hahmon edellisessä luvussa tekemän suunnitelman lopputulokset saatetaan tuoda epäsuorasti esille myöhemmässä luvussa toisen hahmon kautta. Näin ollen lukijaa ei todellakaan aliarvioida vaan häneltä vaaditaan nimenomaan tarkkaavaisuutta.

Tarkkaavaisuuden vaatimus tarkoittaa sitä, että lukijan pidettävä silmänsä auki pienten tiedonmurusten varalta. Tämä piirre heijastuu myös itse romaanissa ja sen teemoissa, joissa tiedolla on suuri merkitys: vain juonittelemalla sekä tietoa hankkimalla, salaamalla ja harkitusti levittämällä on hahmojen mahdollista selvitä maailmassa, joka on sodan, petosten ja juonittelujen sävyttämä. Eikä pelkästään sävyttämä vaan saavista kaataen maalattu.

Eri identiteetit ovat esillä A Clash of Kingsissä. Onhan nuoren Aryan naamioiduttava ensin pojaksi ja sen jälkeen piikatytöksi. Kun maassa puolestaan hallitsee kuninkaita useammallekin sormelle, on kuninkaista kaikilla omat julkisivunsa ja persoonansa, joihin verhoutuen he yrittävät pidellä uskottavasti päässään kuvitteellista kruunua. Kruunua, joka kuitenkin loppujen lopuksi joko puristaa heidän päitään tai valahtaa suoraan kaulalle mutta ei ole kellekään sopiva. Kukaan ei ole, miltä näyttää tai mitä sanoo olevansa. 

Martinin maailman karuus on yltää jopa inhorealismiin saakka – mikäli fantasian kohdalla on oikeutettua puhua minkäänlaisesta realismista. Romaanin henkilöistä kukaan ei ole onnellinen, suurin osa miehistä on juopottelevia raakalaisia ja naiset lähes poikkeuksetta joutuvat raiskatuiksi tai muin tavoin hyväksikäytetyiksi. 

Ihmisen järjetön vallanhimo lävistää romaanin läpikotaisin. Hyväsydämisyys ei johda mihinkään, ellei siihen yhdisty raakaa voimaa tai terävää älyä ja nokkeluutta. Tästä syystä Tyrionin hahmo onkin luultavasti sekä kirjasarjan lukijoiden että tv-sarjan katsojien suosiossa: kovia kokenut ja hyljeksitty mies on ainoa, jolla on hyvä sydän ja ymmärrystä siitä, miten käyttää sitä petosten vyyhdin keskellä.

Kaikessa tarkkanäköisyydessään ja karuudessaan A Clash of Kings – kuten edeltäjänsäkin – kylpee yksityiskohdissa, jotka ovat niin romaanin hyve kuin sen pahekin. Realismi syntyy juuri yksityiskohdista, eikä niiden paljous haitannut minua ainakaan vielä. Sen sijaan voin kuitenkin todeta, että ellei kirjan ohessa olisi karttaa ja hahmolistausta, ei tarinan seuraamisesta välillä tulisi yhtikäs mitään.

Arvatenkin A Clash of Kings solahtaa kirjahaasteessa kohtaan ”kirja, josta on tehty tv-sarja tai joka perustuu tv-sarjaan”.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti