sunnuntai 15. marraskuuta 2015

Tove Jansson: Bildhuggarens dotter (Elina)


Tove Jansson: Bildhuggarens dotter
Schildts 1968/2003
167 sivua

Tove Janssonin omaelämäkerrallinen teos on valitettavasti roikkunut luettavien kirjojen pinossa ikuisuuden! Huomaan, että olen ensimmäisen kerran aikonut lukea sen vuosi sitten samaisen marraskuun kirjahaasteen aikana ja kesälläkin olen postauksessa maininnut kyseisen teoksen. Joillekin kirjoille valitettavasti käy välillä näin - aina joku toinen kiilaa lukulistalta eteen. Nyt vihdoin ja viimein oli aika kuitenkin Janssonille, hyvä niin.

Luin kirjan ruotsiksi ja se toi mielestäni aidon ja hyvän tunnelman lukemiselle. Teksti oli ruotsiksi hyvin kaunista, vaikeaa sanoa onko suomennos tavoittanut saman kauneuden. Hanna on lukenut saman teoksen vuosi sitten suomennoksena (lue hänen arvionsa täältä). Itse luin jostakin syystä teosta hieman eri tavalla, en lainkaan kokenut sitä novellikokoelmana, vaikka näin jälkikäteen ajateltuna se kenties sellainen onkin. Luin teosta pikemminkin katkelmina mutta silti jatkuvana virtana Toven elämästä, lapsen oivalluksista ja ajatuksista ja elämänmenosta Helsingin Katajanokalla sekä kesäisin saaristossa. Romaanissa kuvataankin vuodenaikojen vaihtelua ja muita arkisia asioita ihanalla tavalla innostuneen lapsen näkökulmasta, silloin ovat tärkeitä pienet asiat: uiminen, piiloleikit tai luisteleminen.

Pidin erityisesti siitä millä tavalla kuvataan Toven vanhempien taiteilijaelämää, sillä se on todella ollut taiteellista. Ateljee kuvataan mielenkiintoisella tavalla ja juhlat jatkuvat päiväkausia, millaista se onkaan ollut pienelle lapselle. Taiteilijaisällä on myös ollut kaikenlaisia lemmikkejä kuten Poppolino-apina, jonka tekemiset ovat huvittavia. Kuten Hanna omassa arviossaan kuvaa, niin lapsikertoja on oiva tapa lisätä tarinaan pientä maagisuutta ja mielikuvituksellisia seikkoja. Toisaalta nuo taas muistuttavat ennen kaikkea siitä kuka Tove oli ja miten hän kasvoi sellaiseksi kirjailijaksi (ja taiteilijaksi) kuin mistä hänet tunnemme. Hänen mielikuvitukselleen on annettu tilaa kasvaa mahtaviin mittoihin. En lähde kyseenalaistamaan ja miettimään sitä, onko kertoja epäluotettava vai ei. Tässä teoksessa sillä ei mielestäni ole merkitystä. Omaelämäkerrallisuus kyllä välittyy.

Kuten Hanna sanoo niin teoksen rakenne korostaa lapsuuden luonnetta ja muistojen katkonaisuutta. Ehkä juuri tämän seikan takia en osannut lukea teosta novellikokoelmana ollenkaan. Ajattelin vain erilaisten muistojen seuraavan toinen toistaan. Lopulta olen Hannan kanssa kuitenkin samaa mieltä siitä, että tämä ei ole parasta mitä olen Tovelta lukenut. Muumit ovat saaneet aivan erityisen sijan, jota on hyvin vaikeaa ylittää millään muulla teoksella. Tietenkin on huomioitava sekin seikka, että luin teoksen ruotsiksi joten todennäköisesti joitakin pieniä vivahteita jäi huomaamatta. Sen verran lyhyt kirja on kyseessä, että ehkä voisin lukea suomennoksenkin vertailun vuoksi.

Vuoden kirjahaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 22. muistelmateos tai elämäkerta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti