tiistai 27. lokakuuta 2015

Ilmari Kianto: Punainen viiva (Hanna)








Ilmari Kianto: Punainen viiva (teoksessa Valitut toekset)
Otava 1956 (alkuperäinen teos 1909)
102 sivua




Jokainen on varmasti kuullut Punaisesta viivasta. Peruskoulun äidinkielen opetuksessa ei nimittäin sivuuteta klassikkoteosta, joka kuvaa Suomen ensimmäisiä eduskuntavaaleja. Siitä huolimatta pahoin pelkään, että Kiannon teos on klassikon asemastaan huolimatta painunut monen suomalaisen mielessä taka-alalle suurempien merkkiteosten Kalevalan, Seitsemän veljeksen ja Tuntemattoman sotilaan muistuessa helpommin mieleen.

Punainen viiva kuvaa siis Suomen ensimmäisiä eduskuntavaaleja köyhien Topin, Riikan ja heidän lastensa näkökulmasta. Vähävarainen perhe asustaa syrjässä, joten uutiset eivät kantaudu heidän korviinsa helposti, mutta eräällä reissullaan Topi sattuu kuulemaan huhua nousevista sosiaalidemokraateista – tai Topin sanoin solisaliratista – sekä tulevista eduskuntavaaleista. Niissä saavat kuuleman mukaan naisetkin äänestää, ja siinä vasta riittääkin ihmeteltävää!

Teoksessa suomalaisen kansan maailma on muuttumassa: on paljon uutta ja hämmästyttävää, eikä Topi oikein tiedä, miten tuo kuuluisa punainen viiva kuuluisi äänestyslipukkeeseen edes vetää. Teoksessa nousevat esiin oikeisto ja vasemmisto, rikkaat ja köyhät, miehet ja naiset, herrat ja alaiset. Teemassa on siis paljon vastakkainasetteluita, ja teos on sikälikin yhä ajankohtainen. Milloinpa tällaiset vastakkainasettelut eivät olisi kaihertaneet ihmisten mieliä?

Pöyristyttävää joidenkin hahmojen mielestä on myös, että naisväki saa äänestää. Teema on lyhyessä teoksessa voimakkaasti esillä, sillä se mainitaan monesti. Yli 100 vuotta jälkeenpäin voi olla vaikea kuvitellakaan tilannetta, jossa ei olisi vaaleja ja suomalaisten saattaa olla hankalaa luoda mielikuva Suomesta, jossa naisilla ei olisi äänioikeutta. Siksi Topin ja Riikan ihmetys ja jännitys vaaleja kohtaan saattaa nykyaikaisesta nuoresta tuntua melko hölmöltä. On kuitenkin hyvä muistaa historia arvostaakseen nykyisyyttä ja osatakseen ajatella, miten maailmaa voisi vieläkin parantaa. 

Punainen viiva kuvaa maalaista kansaa, ja siinä on hyvin voimakas humoristinen ote. Maalaiset ovat melko yksinkertaisia varakkaaseen herraskansaan verrattuna. Kianto itse kuului jälkimmäiseen ryhmään, mikä saattaa osittain selittää huumoripitoisuutta. Sen valossa on lisäksi mielenkiintoista pohtia sitäkin, että sosiaalidemokraattien suosio vaatii teoksessa melko mojovan veron.

Kaiken kaikkiaan teos ei minua täysin lumonnut, ja voin sanoa pitäväni alussa mainitsemistani muista klassikoista enemmän. Syy ei kuitenkaan ole Kiannon kirjallisissa lahjoissa vaan siinä, että minua häiritsevät teoksessa käytetty murre, yksinkertainen puhetyyli ja ihmisten tyhmentäminen. Tärkeän historiallisen tapahtuman ja tasa-arvon kannalta merkittävän askeleen kuvaaminen on kuitenkin ehdoton plussa Punaiselle viivalle.

Kirjahaasteessa Punainen viiva pääse paikalle ”kirja, jonka nimessä on väri”.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti