William Shakespeare: Macbeth (Hanna)

 William Shakespeare: Macbeth (teoksessa Suuret draamat I)

Otava 1955

Suom. Yrjö Jylhä

79 sivua

Alkuteos: Macbeth (ensiesitys 1611)

Macbeth on yksi Shakespearen tunnetuimmista näytelmistä, vaikkei sijoitukaan aivan suosituimpien kärkeen, ja se kuuluu yhteen niistä hyllyni klassikoista, joilla nyt sivistän itseäni. Vihdoin, ja viimein voin täysissä hengen voimissa ymmärtää, mistä ja kenestä on kyse, kun puhutaan Lady Macbethista tai näytelmän kuninkaanmurhasta.

 

Kuninkaanmurhan ympärille Macbethin juoni nimittäin punoutuu. Verisen taistelun jälkeen kuninkaan miehiin kuuluva Macbeth kuulee nummilla noidilta ennustuksen, jonka mukaan Macbeth itse vielä eräänä päivänä pitelee vallan kahvasta. Huomatessaan ennustuksen vähitellen toteutuvan, Macbeth ei malta odottaa sen toteutumista kaikessa komeudessaan vaan ottaa vaimonsa Lady Macbethin kannustamana ohjat omiin käsiinsä murhaten kuninkaan ja astuen tämän seuraajana valtaan. Ennustus johtaa kuitenkin myös vainoharhaisuuteen, sillä tietäessään ennustuksen perusteella, ettei pysy vallassa ikuisesti, Macbeth tekee kaikkensa eliminoidakseen jokaisen kaukaisuudessa siintävän uhan.

Ennen syntistä tekoaan Macbeth epäröi, uskaltautuuko hän moiseen petturuuteen, mutta hänen häikäilemätön vaimonsa vakuuttaa miehen teon oikeutuksesta. Miehessä ja naisessa edustuvat siis herkkyys ja kylmyys, tunteellisuus ja julmuus. Asetelma on hyvin – jopa uuvuttavankin – tuttu: houkuttelihan Eevakin jo Aatamin haukkaamaan kiellettyä omenaa. Shakespearen aikoihin sitä ei kuitenkaan ollut vielä kulutettu aivan niin loppuun ja muutenkin olisi liioiteltua sanoa, että sen esiintyminen 1600-luvun alun näytelmässä olisi yllättävää.

Se, mikä Macbethia ja Lady Macbethiä ajaa eteenpäin, on kuitenkin tuttu eikä nykyaikanakaan mikään vieras ilmiö: vallan- ja kunnianhimo. Ihminen on valmis hurjiinkin tekoihin noustakseen yhä korkeammalle mahdin tikapuilla. Toisaalta Macbeth tuo esille myös sen, että hirmuteoilla on hintansa: Shakespeare käsittelee ihmispsyykettä ja omantunnontuskia. Kuten mainitsinkin, Macbeth kärsii omantunnontuskista ja epäröinnistä, mutta niin kärsii myös Lady Macbethkin, joka häikäilemättömyydestään huolimatta kävelee unissaan tekoa puntaroiden.

Näytelmää leimaa vahva yliluonnollisuus. Pelkkä noitien läsnäolo on osoitus siitä: toisaalta noidat ja ennustukset tuovat mukaan ripauksen mystisyyttä. Yliluonnollisuutta on myös vahva usko kohtalon voimaan. Huolimatta monista yrityksistään muuttaa kohtaloaan Macbethinkin on alistuttava ennustuksen mahtiin. Herää kysymys, haluaisiko tulevaisuuttaan tietää, mikäli sitä ei voisi muuttaa? Allekirjoittanut tuskin ainakaan.

Loppujen lopuksi Macbeth on melko sekava näytelmä, mistä syystä onkin ymmärrettävää, ettei se kuulu kaikkein suosituimpien kastiin. Juoni ja sen yksityiskohdat dialogeineen ovat epäjohdonmukaisia, ja välillä on epäselvää, kuka epäilee ja ketä milloin mistäkin hämärästä syystä. Alkupuheen perusteella Macbeth pohjautuukin aiempaan teokseen – joka ei kuulu kuitenkaan Shakespearen tuotantoon – joten sikäli on ymmärrettävää, että uuteen versioon on jäänyt jäänteitä vanhasta. Seurauksena uudet ja vanhat elementit särähtelevät epäsoinnussa. Toisaalta nykyään tarkkaavainen ja taitava kustannustoimittaja karsisi epäselvyydet käden käänteessä pois. 

Lopuksi on valitettavasti todettava, että suomennos on myös hieman kömpelö. Runomitta kääntyy aika ajoin huonosti eikä kuulosta suomeksi yhtä luontevalta kuin kenties englanniksi. Suomennoksen koukeroista puhuin myös aiemmin arvioimani Shakespearen tuotoksen – Paljonmelua tyhjästä-näytelmän – kohdalla.

Kuten Elinakin, sijoitan Shakespearen teoksen vuoden kirjahaasteessa – ylläri ylläri – kohtaan ”näytelmä”.