Raymond Chandler: Syvä uni (Elina)

Raymond Chandler: Syvä uni
WSOY 1965/ 1988
Suom. Seppo Virtanen
238 sivua
Alkuteos: The Big Sleep. 1959.









Hyvää joulukuuta minunkin puolestani! Onpas muuten aika hurahtanut tässä kuussa varsin nopeasti. Muistattehan blogin lisäksi kurkkia Paljon melua kirjoista -facebooksivulle, sillä siellä on meneillään joulukalenteri. Muutenkin fb-sivusta kannattaa tykkäillä, sillä sinne laitamme silloin tällöin muutenkin kaikenlaista mitä ei tule blogiin ja lisäksi vinkkaamme siellä aina uusista postauksista.

Sitten päästään itse asiaan eli Raymond Chandlerin Syvä uni -romaaniin, jonka lukemisen aloitin oikeastaan vain kirjahaasteen takia. Romaani pääsee haasteessa kohtaan 38. kirja, jonka lukemisen olet aloittanut, mutta joka on jäänyt kesken. Aloitin kirjan nimittäin aikanaan opiskeluvuosina, jolloin se oli jonkin kurssin lukemistossa osana. En kuitenkaan kirjaa silloin ehtinyt lukea sivua 30 pidemmälle ja siihenpä se sitten jäi ja unohtui kirjahyllyn perille. Nyt kuitenkin aloitin romaanin alusta asti uudelleen ja sain sen loppuun asti.

Valitettavasti kirja ei kuitenkaan ihan kolahtanut, joten en edes ihmettele että se aikanaan jäi kesken. Kyseessähän on tietenkin kovaksikeitetyn dekkarin varsinainen klassikkoteos, jossa etsivä Philip Marlowe ryhtyy selvittämään joukkoa epäselviä tapauksia - on kiristystä, katoamisia ja murhia, jotenkin kaikki tuntuu liittyvän yhteen ja nivoutuvan hänen toimeksiantajansa (rikkaan herra Sternwoodin) perheeseen, johon kuuluvat kenraali-isän lisäksi kaksi kuritonta tytärtä. Romaanissa kuvaillaan Marlowen karskia tyyliä, joka ei oikein vetoa minuun. Henkilöhahmo jää mielestäni turhankin etäiseksi, sillä häneen ei tuoda juurikaan inhimillisiä piirteitä.

Tapahtumat seuraavat toisiaan ja pääosaa näyttelee toiminta, joka taas sopisi joiltain osin paremmin elokuvakerrontaan kuin romaaniin. Samoin henkilöhahmoja vilisee romaanissa sen verran tiuhaa tahtia, että itse olin välillä pyörällä päästäni erilaisista roistoista. Tähän tosin vaikutti kenties sekin, että en jaksanut lukea romaania kovinkaan pitkiä pätkiä kerrallaan ja pätkittäinen lukutyyli ei ehkä ollut omiaan henkilöhahmojen muistamiselle. Lisäksi olen niin tottunut lukemaan brittiläisiä ja pohjoismaisia dekkareita, että amerikkalainen ilmapiiri ei mielestäni sovi tähän lajiin sitten ollenkaan. Kai se on vain tottumiskysymys sekin... Tuntui vain kertakaikkiaan oudolta, että henkilöhahmot eivät olleetkaan Lontoossa vaan Los Angelesissa.

En nyt kuitenkaan ihan kokonaan lyttää lukukokemusta, sillä oli vihdoinkin mielenkiintoista päästä lukemaan tämä dekkariklassikko ja loppua kohden jännitys tiivistyi kyllä oikein hienosti. Ihmettelin romaanin nimivalintaa, mutta toisaalta lopussa sekin selvisi ja tietyllä tavalla olikin sitten aika merkityksellinen. Seuraavan kerran dekkarinälkään kuitenkin taas klassista brittiarvoitusdekkaria (ts Agatha Christie).