maanantai 4. elokuuta 2014

Muriel Barbery: Siilin eleganssi (Elina)


Muriel Barbery: Siilin eleganssi
Gummerus 2013
Suom. Anna-Maija Viitanen
374 sivua
Alkuteos: L'Élégance du hérisson. 2006.


Renée Michel on 54-vuotias pariisilaisen kerrostalon ovenvartijarouva. Hän on toiminut Rue de Grenellen numerossa 7 jo yhteensä 27 vuotta. Renée on pyylevä leskirouva, joka asuu itse pienessä huoneistossa kerrostalon ala-aulan vieressä kissansa kanssa eikä häntä näe kukaan. Hän on olemassa kun häntä tarvitaan, mutta muuten hän pysyttelee taka-alalla. Kaikin puolin hän on ovenvartijana niin tyypillisen oloinen, ettei kukaan talon asukkaista osaa aavistaa, että vapaa-ajallaan tuo rouva kuluttaa kulttuuria minkä ehtii: lukee kirjoja, katsoo elokuvia ja kuuntelee musiikkia.

Talon asukkaista seurataan myös nuorta ja tarkkaavaista Paloma Jossea, joka on päättänyt kolmetoistavuotispäivänään sytyttää asuntonsa tuleen ja jättää maailman kaikki ikävyydet ja tylsyydet taakseen. Hän ei halua päätyä vanhempiensa jäljissä kultakalamaljaan, josta ei ole ulospääsyä vaan tekee siksi itse omat ratkaisunsa. Paloma Jossen hahmo ärsytti välillä ja oli mielestäni hieman epätasainen. Toisinaan Paloma vaikutti hyvinkin tavalliselta kaksitoistavuotiaalta, mutta väliin turhan yliampuvalta ja epäaidolta teiniksi.

Sekä Renéen että Paloman elämä muuttuu kun taloon muuttaa uusi asukas Kakuro Ozu, japanilainen herra, josta koko talo on välittömästi kovin kiinnostunut. Ozu ei ole kiinnostunut talon yläluokkaisista rouvista vaan kiinnittää välittömästi huomionsa ovenvartijarouvaan, jonka kissa Leo on nimetty Leo Tolstoin mukaan ja joka osaa siteerata Anna Kareninaa varsin sujuvasti. Ozu näkee Renéen lävitse välittömästi ja pikkuhiljaa heistä tulee ystävät.
Rouva Michelissä on siilin eleganssia: ulospäin hänestä törröttää oikea piikkien suojamuuri, mutta minusta tuntuu että sen alla hän on samalla tavalla salaa hienostunut kuin siili, näennäisen penseä ja omissa oloissaan viihtyvä pikku eläin - mutta suunnattoman elegantti.
Ovenvartijarouva todellakin muistuttaa kovasti siiliä paitsi myös eleganssin niin mielestäni arkuuden vuoksi. Renéellä on suojakuori, mutta pohjimmiltaan hän on arka näyttämään sitä mitä oikeasti on ja hän pelkää, että yhteiskuntaluokasta toiseen hyppääminen voi olla kohtalokas. Ainoastaan Ozu näkee Renéen sisäisen kauneuden ja kykenee tekemään johtopäätöksen hänestä ihmisenä, ei ovenvartijana. Teoksessa pohditaan väliin isojakin teemoja, mutta pohdinnat ovat osuvia ja tarkkanäköisiä ja niitä lukee mielellään. Elämänilo lisääntyy loppua kohden, mutta pohjavire on mielestäni lähes koko romaanin ajan hieman alakuloinen. Siksi tämä teos sopisikin mielestäni luettavaksi erityisesti hämärinä syysiltoina.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti